Siirry pääsisältöön

Kulttuurin kehdossa - yhdessä niistä

 


Olen tässä lomani aikana lukenut kaksi hyvin keskieurooppalaista kirjaa - keskieurooppalaista sikäli, että molemmissa kirjoissa tarinan vahvana kehikkona toimii koko 1900-luvun historia. 

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin 'Päivien loppu' (Aller Tage Abend, 2012) tekee ajatuskokeen - entäpä jos eräs tyttölapsi ei kuolekaan, kuten hän kirjan alussa tekee. Jospa jokin pieni sattuma muuttaakin tapahtumien kulun ja tytöstä kasvaa nuori nainen. Ehkä jopa vanhus? Erpenbeck kuljettaa tarinan alun tyttölasta pitkin Eurooppaa 1900-luvun alusta loppuun ja antaa tämän käydä läpi kaikki ne historian mustat aukot, jotka Eurooppa on joutunut kokemaan. 

Erpenbeck tekee todella hienon romaanin tästä ajatuskokeesta, vaikkakin henkilöhahmot jäävät lukijalle harmillisen kaukaisiksi. Mutta toisaalta, päähenkilö tässä romaanissa lienee kuitenkin itse Eurooppa - mitä kaikkia epäinhimillisiä koettelemuksia rakas maanosamme onkaan joutunut läpikäymään. Erpenbeckiä kannattaa lukea, sillä hän sitoo nykyaikamme koko siihen historian mosaiikkiin, joka piirtyy taustallemme - halusimme tai ei. 

Ruotsalaisen Marianne Ahrnen vahvasti omaelämäkerrallisen kirjan 'Fadern okänd' luin jo heti tänne muutettuani parikymmentä vuotta sitten ja nyt kun näin sen lähikirpparin pokkarihyllyssä oli se pakko napata mukaan. Mietin lukisinko kirjaa nyt eri silmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Kirjan Marianne on syntynyt 1940-luvulla aviottomana lapsena ja kun äiti avioituu, tytär muuttaa kasvattilapseksi isovanhempiensa kotiin. Lapsuus sinänsä on mutkaton, välit äitiin ja muihin aikuisiin suorat, mutta elämästä puuttuu yksi tärkeä henkilö - isä.

Teini-iässä Marianne vihdoin päättää selvittää välit isän kanssa. Molemmat tietävät toistensa olemassaolosta ja isä on maksanut tytön syntyessä säällisen summan elatukseen. Mutta he eivät ole koskaan tavanneet. Marianne matkustaa peukalokyydillä Tukholmaan, jossa hän saapuu isänsä talolle, mutta naapuri kertoo, että isä on lähtenyt perheensä kanssa lomamatkalle. Täytyy siis tehdä uusi liftausmatka, jolloin tapaaminen vihdoin onnistuu - Marianne saa elämäänsä isän, tosin hyvin erilaisen kuin mitä oli ajatuksissaan kuvitellut. 

Isä on juutalaissyntyinen, Tsekkoslovakiasta juuri ennen sotia Ruotsiin paennut arkkitehti. Hän ilahtuu saadessaan tyttären elämäänsä, mutta hänen on vaikea hyväksyä nuorta tytärtä omana itsenään. Isä tekee listoja kirjoista, jotka Mariannen tulisi lukea. Hän moittii tyttären valintoja opinnoissa ja harrastuksissa. Mikään ei tunnu kelpaavan isälle. Lopulta Marianne päättää ottaa etäisyyttä isäänsä, pettymys on liian suuri.

Sen sijaan Marianne ottaa yhteyttä isänsä Zürichissä asuvaan siskoon, jonka kautta suvun historista avautuu aivan uusia tarinoita. Isän kertomukset eivät ehkä olleetkaan ihan totuudenmukaisia. Isä oli esimerkiksi kertonut kuinka hän oli onnistunut hankkimaan kaksi junalippua paetakseen Ruotsiin. Hän tarjosi toista lippua äidilleen, joka kuitenkin kieltäytyi - "en ole koskaan matkustanut kakkosluokassa". Äidin kohtalona oli lopulta pakkosiirto Theresienstadtiin ja sieltä karjavaunulla Auschwitziin. Isän sisko ei kuitenkaan tätä selitystä aivan usko, pikemminkin että äiti ei tuntenut olevansa tarpeeksi voimissaan matkustaakseen niin pitkälle. 

Tädin kertoessa lisää suvun historiasta Marianne löytää uuden identiteetin. Kirjan lopussa hän päättää kääntyä juutalaiseksi, isänsä uskon mukaan. Pienessä ruotsalaiskaupungissa kasvanut tyttö liittää näin itsensä pitkään ihmiskohtaloiden ketjuun, joka kietoo koko Euroopan yhteen. Mariannen tarina sopisi muuten täydellisesti myös Jenny Erpenbeckin historiankudelmaan.

**

Matkustin lomallani yhdeksi viikoksi tapaamaan ystäväperhettäni, joka asuu Krakovassa. Olen käynyt siellä säännöllisesti 1990-luvulta lähtien ja nähnyt kaupungin muutoksen kommunismista toipuvasta harmaavarpusesta eurooppalaiseksi kulttuurikeskukseksi. 

Tällä kertaa uusinta uutta oli nobelrunoilijan Wislawa Szymborskan 100-vuotisjuhlan kunniaksi perustettu puisto. Kunhan puut saavat vähän kasvaa ja pensaat rehevöityä puistosta tulee upea paikka mietiskellä elämänkulkua, kuten Szymborska runoissaan niin hienosti tekee. Yksi suosikeistani on esimerkiksi runo 'Elämän pikatoimitus' (suomennos Jussi Rosti) - käsi pystyyn kuka on joskus manaillut sitä, ettei elämää voi ottaa uusintana:

(---)

Kunpa voisin harjoitella ennalta edes yhden keskiviikon

tai edes yhden torstain ottaa uusiksi!

Mutta kohta on jo perjantai enkä tunne käsikirjoitusta.

(---)





Kommentit

  1. Erpenbeck on mieleiseni tasokas kirjailija. Olen lukenut häneltä Päivien lopun lisäksi romaanit Kodin ikävä ja Mennä, meni, mennyt, kaikki yhtä hyviä.

    Krakova olisi kiinnostava lomakohde.

    VastaaPoista
  2. Erpenbeck on erittäin kiinnostava kirjailija, pidän siitä miten hän tekee yksilötason henkilötarinasta niin monitasoisen kertomuksen. Taitava kirjoittaja!

    Krakovaa voin todella suositella! Itse matkustan sinne mieluiten alkusyksystä, erittäin tunnelmallinen paikka. Ja ehkä hiukan vähemmän turistejakin silloin.

    VastaaPoista
  3. Jotenkin kylmäsi, kun näin nimen Marianne Ahrne. Mietin onko kyseessä tosiaan se sama Marianne, jolta olen joskus sata vuotta sitten lukenut niinikään käsittääkseni omaelämäkerrallisen teoksen Raunioissa kukkii omenapuu (tarkistin ja sama henkilö on kyseessä). Muistan jopa, että lainasin kirjan Rikhardinkadun kirjastosta Helsingissä keskustassa asuessani.

    Kirjasta en enää yksityiskohtia muista, mutta tunnelma on jäänyt mieleeni. Oletko lukenut tuon kirjan tai onko se sinulle nimeltä tuttu? Olen ollut parikymppinen kirjan lukiessani ja se jostain syystä säväytti tuolloin kovasti. En tiedä uskaltaisinko lukea sitä uudelleen, koska joskus sitä pelkää että vanha lukukokemus “turmeltuu”.

    Jos tämä sinun lukemasi Ahrnen teos on suomennettu, niin voisin kyllä vakavasti harkita sen lukemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama Marianne! Tuo sinun lukemasi näyttäisi olevan ainoa häneltä suomennettu teos. En ole lukenut sitä, mutta nyt tämän sinun kommenttisi jälkeen se on pakko lukea!!

      Poista
    2. Aika on hieman mullannut kuistia, sillä tuo lukemani teos ei ole omaelämäkerrallinen (tarkistin, kun alkoi häiritä). Jostain syystä se tuntui ainakin tuolloin jokseenkin aidolta. Eli hyvän fiktion merkki?

      Ei ole mitään hajua, miten kirjan nyt kokisin, jos sen lukisin. Kiinnostaisi kyllä tooooodella paljon sinun mietteesi siitä!

      Harmi, ettei Ahrnelta on suomennettu muita teoksia. Tämä sinun lukemasi vaikuttaa tosi kiinnostavalta, mutta ruotsin kieli ei minulta enää taivu niin, että voisin lukea kokonaisen romaanin. Harmillista!

      Poista
  4. Jotkut kirjat tuntuvat käyvän vuoropuhelua keskenään ihan itsestään ja vahingossa. Minä vähän jumitan Heikki Kännön Ihmishämärän kanssa - 500 sivua luettu mutta 500 on vielä edessäkin! Siinä on kyllä runsaasti saksalaista kulttuuria ja historiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kännön kirjat vaikuttavat todella mielenkiintoisilta mutta jessus kun ne ovat niin paksuja 😂 Yhtä jo aloitin mutta se jäi kesken, vain sen takia että kirjasto vaati omansa pois.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...

Nobel-huumaa! - Kirjabloggaajien joulukalenterin 2022 luukku nro 8

  Loistokasta Nobel-viikkoa täältä Tukholmasta! Nyt on taas se aika vuodesta kun tämä nykyinen kotikaupunkini hehkuu väriä ja loistetta ja televisiosta katsotaan kuinka kuninkaalliset syövät ja seurustelevat tuoreiden Nobel-palkittujen kanssa. Sekä tämä Nobel-hulina että Lucianpäivä tuovat kaivattua valoa alkutalven pimeyteen ja koleuteen. En tiedä kuinka paljon tämä Nobel-huuma näkyy muualla Ruotsissa, mutta täällä Tukholmassa siltä ei voi välttyä. Jo pelkästään kaupungilla kävellessä voi illan pimetessä nauttia valoshowsta, jonka tarjoaa Nobel Light Week. Sitä kävimme myös perheen kanssa heti avajaisiltana ihastelemassa. Nobel-museossa uskoisin nyt olevan kiivaimman sesongin tällä hetkellä. Museon perinne on yhteisnäyttely Beckmanin designkorkeakoulun kanssa, jossa ensimmäisen vuoden vaatesuunnittelijaopiskelijat tulkitsevat Nobel-voittajia muodin kautta. Tämän vuoden kirjallisuudenpalkinnon voittaja Annie Ernaux esimerkiksi saa potretikseen puvun, joka suunnittelijoiden Gustav F...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...