Siirry pääsisältöön

Kulttuurin kehdossa - yhdessä niistä

 


Olen tässä lomani aikana lukenut kaksi hyvin keskieurooppalaista kirjaa - keskieurooppalaista sikäli, että molemmissa kirjoissa tarinan vahvana kehikkona toimii koko 1900-luvun historia. 

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin 'Päivien loppu' (Aller Tage Abend, 2012) tekee ajatuskokeen - entäpä jos eräs tyttölapsi ei kuolekaan, kuten hän kirjan alussa tekee. Jospa jokin pieni sattuma muuttaakin tapahtumien kulun ja tytöstä kasvaa nuori nainen. Ehkä jopa vanhus? Erpenbeck kuljettaa tarinan alun tyttölasta pitkin Eurooppaa 1900-luvun alusta loppuun ja antaa tämän käydä läpi kaikki ne historian mustat aukot, jotka Eurooppa on joutunut kokemaan. 

Erpenbeck tekee todella hienon romaanin tästä ajatuskokeesta, vaikkakin henkilöhahmot jäävät lukijalle harmillisen kaukaisiksi. Mutta toisaalta, päähenkilö tässä romaanissa lienee kuitenkin itse Eurooppa - mitä kaikkia epäinhimillisiä koettelemuksia rakas maanosamme onkaan joutunut läpikäymään. Erpenbeckiä kannattaa lukea, sillä hän sitoo nykyaikamme koko siihen historian mosaiikkiin, joka piirtyy taustallemme - halusimme tai ei. 

Ruotsalaisen Marianne Ahrnen vahvasti omaelämäkerrallisen kirjan 'Fadern okänd' luin jo heti tänne muutettuani parikymmentä vuotta sitten ja nyt kun näin sen lähikirpparin pokkarihyllyssä oli se pakko napata mukaan. Mietin lukisinko kirjaa nyt eri silmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Kirjan Marianne on syntynyt 1940-luvulla aviottomana lapsena ja kun äiti avioituu, tytär muuttaa kasvattilapseksi isovanhempiensa kotiin. Lapsuus sinänsä on mutkaton, välit äitiin ja muihin aikuisiin suorat, mutta elämästä puuttuu yksi tärkeä henkilö - isä.

Teini-iässä Marianne vihdoin päättää selvittää välit isän kanssa. Molemmat tietävät toistensa olemassaolosta ja isä on maksanut tytön syntyessä säällisen summan elatukseen. Mutta he eivät ole koskaan tavanneet. Marianne matkustaa peukalokyydillä Tukholmaan, jossa hän saapuu isänsä talolle, mutta naapuri kertoo, että isä on lähtenyt perheensä kanssa lomamatkalle. Täytyy siis tehdä uusi liftausmatka, jolloin tapaaminen vihdoin onnistuu - Marianne saa elämäänsä isän, tosin hyvin erilaisen kuin mitä oli ajatuksissaan kuvitellut. 

Isä on juutalaissyntyinen, Tsekkoslovakiasta juuri ennen sotia Ruotsiin paennut arkkitehti. Hän ilahtuu saadessaan tyttären elämäänsä, mutta hänen on vaikea hyväksyä nuorta tytärtä omana itsenään. Isä tekee listoja kirjoista, jotka Mariannen tulisi lukea. Hän moittii tyttären valintoja opinnoissa ja harrastuksissa. Mikään ei tunnu kelpaavan isälle. Lopulta Marianne päättää ottaa etäisyyttä isäänsä, pettymys on liian suuri.

Sen sijaan Marianne ottaa yhteyttä isänsä Zürichissä asuvaan siskoon, jonka kautta suvun historista avautuu aivan uusia tarinoita. Isän kertomukset eivät ehkä olleetkaan ihan totuudenmukaisia. Isä oli esimerkiksi kertonut kuinka hän oli onnistunut hankkimaan kaksi junalippua paetakseen Ruotsiin. Hän tarjosi toista lippua äidilleen, joka kuitenkin kieltäytyi - "en ole koskaan matkustanut kakkosluokassa". Äidin kohtalona oli lopulta pakkosiirto Theresienstadtiin ja sieltä karjavaunulla Auschwitziin. Isän sisko ei kuitenkaan tätä selitystä aivan usko, pikemminkin että äiti ei tuntenut olevansa tarpeeksi voimissaan matkustaakseen niin pitkälle. 

Tädin kertoessa lisää suvun historiasta Marianne löytää uuden identiteetin. Kirjan lopussa hän päättää kääntyä juutalaiseksi, isänsä uskon mukaan. Pienessä ruotsalaiskaupungissa kasvanut tyttö liittää näin itsensä pitkään ihmiskohtaloiden ketjuun, joka kietoo koko Euroopan yhteen. Mariannen tarina sopisi muuten täydellisesti myös Jenny Erpenbeckin historiankudelmaan.

**

Matkustin lomallani yhdeksi viikoksi tapaamaan ystäväperhettäni, joka asuu Krakovassa. Olen käynyt siellä säännöllisesti 1990-luvulta lähtien ja nähnyt kaupungin muutoksen kommunismista toipuvasta harmaavarpusesta eurooppalaiseksi kulttuurikeskukseksi. 

Tällä kertaa uusinta uutta oli nobelrunoilijan Wislawa Szymborskan 100-vuotisjuhlan kunniaksi perustettu puisto. Kunhan puut saavat vähän kasvaa ja pensaat rehevöityä puistosta tulee upea paikka mietiskellä elämänkulkua, kuten Szymborska runoissaan niin hienosti tekee. Yksi suosikeistani on esimerkiksi runo 'Elämän pikatoimitus' (suomennos Jussi Rosti) - käsi pystyyn kuka on joskus manaillut sitä, ettei elämää voi ottaa uusintana:

(---)

Kunpa voisin harjoitella ennalta edes yhden keskiviikon

tai edes yhden torstain ottaa uusiksi!

Mutta kohta on jo perjantai enkä tunne käsikirjoitusta.

(---)





Kommentit

  1. Erpenbeck on mieleiseni tasokas kirjailija. Olen lukenut häneltä Päivien lopun lisäksi romaanit Kodin ikävä ja Mennä, meni, mennyt, kaikki yhtä hyviä.

    Krakova olisi kiinnostava lomakohde.

    VastaaPoista
  2. Erpenbeck on erittäin kiinnostava kirjailija, pidän siitä miten hän tekee yksilötason henkilötarinasta niin monitasoisen kertomuksen. Taitava kirjoittaja!

    Krakovaa voin todella suositella! Itse matkustan sinne mieluiten alkusyksystä, erittäin tunnelmallinen paikka. Ja ehkä hiukan vähemmän turistejakin silloin.

    VastaaPoista
  3. Jotenkin kylmäsi, kun näin nimen Marianne Ahrne. Mietin onko kyseessä tosiaan se sama Marianne, jolta olen joskus sata vuotta sitten lukenut niinikään käsittääkseni omaelämäkerrallisen teoksen Raunioissa kukkii omenapuu (tarkistin ja sama henkilö on kyseessä). Muistan jopa, että lainasin kirjan Rikhardinkadun kirjastosta Helsingissä keskustassa asuessani.

    Kirjasta en enää yksityiskohtia muista, mutta tunnelma on jäänyt mieleeni. Oletko lukenut tuon kirjan tai onko se sinulle nimeltä tuttu? Olen ollut parikymppinen kirjan lukiessani ja se jostain syystä säväytti tuolloin kovasti. En tiedä uskaltaisinko lukea sitä uudelleen, koska joskus sitä pelkää että vanha lukukokemus “turmeltuu”.

    Jos tämä sinun lukemasi Ahrnen teos on suomennettu, niin voisin kyllä vakavasti harkita sen lukemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama Marianne! Tuo sinun lukemasi näyttäisi olevan ainoa häneltä suomennettu teos. En ole lukenut sitä, mutta nyt tämän sinun kommenttisi jälkeen se on pakko lukea!!

      Poista
    2. Aika on hieman mullannut kuistia, sillä tuo lukemani teos ei ole omaelämäkerrallinen (tarkistin, kun alkoi häiritä). Jostain syystä se tuntui ainakin tuolloin jokseenkin aidolta. Eli hyvän fiktion merkki?

      Ei ole mitään hajua, miten kirjan nyt kokisin, jos sen lukisin. Kiinnostaisi kyllä tooooodella paljon sinun mietteesi siitä!

      Harmi, ettei Ahrnelta on suomennettu muita teoksia. Tämä sinun lukemasi vaikuttaa tosi kiinnostavalta, mutta ruotsin kieli ei minulta enää taivu niin, että voisin lukea kokonaisen romaanin. Harmillista!

      Poista
  4. Jotkut kirjat tuntuvat käyvän vuoropuhelua keskenään ihan itsestään ja vahingossa. Minä vähän jumitan Heikki Kännön Ihmishämärän kanssa - 500 sivua luettu mutta 500 on vielä edessäkin! Siinä on kyllä runsaasti saksalaista kulttuuria ja historiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kännön kirjat vaikuttavat todella mielenkiintoisilta mutta jessus kun ne ovat niin paksuja 😂 Yhtä jo aloitin mutta se jäi kesken, vain sen takia että kirjasto vaati omansa pois.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...