Siirry pääsisältöön

Kulttuurin kehdossa - yhdessä niistä

 


Olen tässä lomani aikana lukenut kaksi hyvin keskieurooppalaista kirjaa - keskieurooppalaista sikäli, että molemmissa kirjoissa tarinan vahvana kehikkona toimii koko 1900-luvun historia. 

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin 'Päivien loppu' (Aller Tage Abend, 2012) tekee ajatuskokeen - entäpä jos eräs tyttölapsi ei kuolekaan, kuten hän kirjan alussa tekee. Jospa jokin pieni sattuma muuttaakin tapahtumien kulun ja tytöstä kasvaa nuori nainen. Ehkä jopa vanhus? Erpenbeck kuljettaa tarinan alun tyttölasta pitkin Eurooppaa 1900-luvun alusta loppuun ja antaa tämän käydä läpi kaikki ne historian mustat aukot, jotka Eurooppa on joutunut kokemaan. 

Erpenbeck tekee todella hienon romaanin tästä ajatuskokeesta, vaikkakin henkilöhahmot jäävät lukijalle harmillisen kaukaisiksi. Mutta toisaalta, päähenkilö tässä romaanissa lienee kuitenkin itse Eurooppa - mitä kaikkia epäinhimillisiä koettelemuksia rakas maanosamme onkaan joutunut läpikäymään. Erpenbeckiä kannattaa lukea, sillä hän sitoo nykyaikamme koko siihen historian mosaiikkiin, joka piirtyy taustallemme - halusimme tai ei. 

Ruotsalaisen Marianne Ahrnen vahvasti omaelämäkerrallisen kirjan 'Fadern okänd' luin jo heti tänne muutettuani parikymmentä vuotta sitten ja nyt kun näin sen lähikirpparin pokkarihyllyssä oli se pakko napata mukaan. Mietin lukisinko kirjaa nyt eri silmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Kirjan Marianne on syntynyt 1940-luvulla aviottomana lapsena ja kun äiti avioituu, tytär muuttaa kasvattilapseksi isovanhempiensa kotiin. Lapsuus sinänsä on mutkaton, välit äitiin ja muihin aikuisiin suorat, mutta elämästä puuttuu yksi tärkeä henkilö - isä.

Teini-iässä Marianne vihdoin päättää selvittää välit isän kanssa. Molemmat tietävät toistensa olemassaolosta ja isä on maksanut tytön syntyessä säällisen summan elatukseen. Mutta he eivät ole koskaan tavanneet. Marianne matkustaa peukalokyydillä Tukholmaan, jossa hän saapuu isänsä talolle, mutta naapuri kertoo, että isä on lähtenyt perheensä kanssa lomamatkalle. Täytyy siis tehdä uusi liftausmatka, jolloin tapaaminen vihdoin onnistuu - Marianne saa elämäänsä isän, tosin hyvin erilaisen kuin mitä oli ajatuksissaan kuvitellut. 

Isä on juutalaissyntyinen, Tsekkoslovakiasta juuri ennen sotia Ruotsiin paennut arkkitehti. Hän ilahtuu saadessaan tyttären elämäänsä, mutta hänen on vaikea hyväksyä nuorta tytärtä omana itsenään. Isä tekee listoja kirjoista, jotka Mariannen tulisi lukea. Hän moittii tyttären valintoja opinnoissa ja harrastuksissa. Mikään ei tunnu kelpaavan isälle. Lopulta Marianne päättää ottaa etäisyyttä isäänsä, pettymys on liian suuri.

Sen sijaan Marianne ottaa yhteyttä isänsä Zürichissä asuvaan siskoon, jonka kautta suvun historista avautuu aivan uusia tarinoita. Isän kertomukset eivät ehkä olleetkaan ihan totuudenmukaisia. Isä oli esimerkiksi kertonut kuinka hän oli onnistunut hankkimaan kaksi junalippua paetakseen Ruotsiin. Hän tarjosi toista lippua äidilleen, joka kuitenkin kieltäytyi - "en ole koskaan matkustanut kakkosluokassa". Äidin kohtalona oli lopulta pakkosiirto Theresienstadtiin ja sieltä karjavaunulla Auschwitziin. Isän sisko ei kuitenkaan tätä selitystä aivan usko, pikemminkin että äiti ei tuntenut olevansa tarpeeksi voimissaan matkustaakseen niin pitkälle. 

Tädin kertoessa lisää suvun historiasta Marianne löytää uuden identiteetin. Kirjan lopussa hän päättää kääntyä juutalaiseksi, isänsä uskon mukaan. Pienessä ruotsalaiskaupungissa kasvanut tyttö liittää näin itsensä pitkään ihmiskohtaloiden ketjuun, joka kietoo koko Euroopan yhteen. Mariannen tarina sopisi muuten täydellisesti myös Jenny Erpenbeckin historiankudelmaan.

**

Matkustin lomallani yhdeksi viikoksi tapaamaan ystäväperhettäni, joka asuu Krakovassa. Olen käynyt siellä säännöllisesti 1990-luvulta lähtien ja nähnyt kaupungin muutoksen kommunismista toipuvasta harmaavarpusesta eurooppalaiseksi kulttuurikeskukseksi. 

Tällä kertaa uusinta uutta oli nobelrunoilijan Wislawa Szymborskan 100-vuotisjuhlan kunniaksi perustettu puisto. Kunhan puut saavat vähän kasvaa ja pensaat rehevöityä puistosta tulee upea paikka mietiskellä elämänkulkua, kuten Szymborska runoissaan niin hienosti tekee. Yksi suosikeistani on esimerkiksi runo 'Elämän pikatoimitus' (suomennos Jussi Rosti) - käsi pystyyn kuka on joskus manaillut sitä, ettei elämää voi ottaa uusintana:

(---)

Kunpa voisin harjoitella ennalta edes yhden keskiviikon

tai edes yhden torstain ottaa uusiksi!

Mutta kohta on jo perjantai enkä tunne käsikirjoitusta.

(---)





Kommentit

  1. Erpenbeck on mieleiseni tasokas kirjailija. Olen lukenut häneltä Päivien lopun lisäksi romaanit Kodin ikävä ja Mennä, meni, mennyt, kaikki yhtä hyviä.

    Krakova olisi kiinnostava lomakohde.

    VastaaPoista
  2. Erpenbeck on erittäin kiinnostava kirjailija, pidän siitä miten hän tekee yksilötason henkilötarinasta niin monitasoisen kertomuksen. Taitava kirjoittaja!

    Krakovaa voin todella suositella! Itse matkustan sinne mieluiten alkusyksystä, erittäin tunnelmallinen paikka. Ja ehkä hiukan vähemmän turistejakin silloin.

    VastaaPoista
  3. Jotenkin kylmäsi, kun näin nimen Marianne Ahrne. Mietin onko kyseessä tosiaan se sama Marianne, jolta olen joskus sata vuotta sitten lukenut niinikään käsittääkseni omaelämäkerrallisen teoksen Raunioissa kukkii omenapuu (tarkistin ja sama henkilö on kyseessä). Muistan jopa, että lainasin kirjan Rikhardinkadun kirjastosta Helsingissä keskustassa asuessani.

    Kirjasta en enää yksityiskohtia muista, mutta tunnelma on jäänyt mieleeni. Oletko lukenut tuon kirjan tai onko se sinulle nimeltä tuttu? Olen ollut parikymppinen kirjan lukiessani ja se jostain syystä säväytti tuolloin kovasti. En tiedä uskaltaisinko lukea sitä uudelleen, koska joskus sitä pelkää että vanha lukukokemus “turmeltuu”.

    Jos tämä sinun lukemasi Ahrnen teos on suomennettu, niin voisin kyllä vakavasti harkita sen lukemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama Marianne! Tuo sinun lukemasi näyttäisi olevan ainoa häneltä suomennettu teos. En ole lukenut sitä, mutta nyt tämän sinun kommenttisi jälkeen se on pakko lukea!!

      Poista
    2. Aika on hieman mullannut kuistia, sillä tuo lukemani teos ei ole omaelämäkerrallinen (tarkistin, kun alkoi häiritä). Jostain syystä se tuntui ainakin tuolloin jokseenkin aidolta. Eli hyvän fiktion merkki?

      Ei ole mitään hajua, miten kirjan nyt kokisin, jos sen lukisin. Kiinnostaisi kyllä tooooodella paljon sinun mietteesi siitä!

      Harmi, ettei Ahrnelta on suomennettu muita teoksia. Tämä sinun lukemasi vaikuttaa tosi kiinnostavalta, mutta ruotsin kieli ei minulta enää taivu niin, että voisin lukea kokonaisen romaanin. Harmillista!

      Poista
  4. Jotkut kirjat tuntuvat käyvän vuoropuhelua keskenään ihan itsestään ja vahingossa. Minä vähän jumitan Heikki Kännön Ihmishämärän kanssa - 500 sivua luettu mutta 500 on vielä edessäkin! Siinä on kyllä runsaasti saksalaista kulttuuria ja historiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kännön kirjat vaikuttavat todella mielenkiintoisilta mutta jessus kun ne ovat niin paksuja 😂 Yhtä jo aloitin mutta se jäi kesken, vain sen takia että kirjasto vaati omansa pois.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luin sittenkin uusimman Sally Rooneyn - onneksi!

  Irlantilainen Sally Rooney kuuluu kohdallani niihin harvalukuisiin kirjailijoihin, joilta olen lukenut koko tuotannon. Vaikkakin vähän vastahakoisesti. Olen usein tuntenut jääväni "kohdeyleisön" ulkopuolelle ja olen myös hieman ihmetellyt Rooneyn chicklitmäisiä juonenkäänteitä. Lisäksi edellinen Rooneyn teos jätti minut aika lailla kylmäksi . Niinpä olin jo ehtinyt päättää, että Rooney saa nyt jäädä. Mutta sitten tätä hänen uusinta teostaan luettiinkin yhtäkkiä joka paikassa ja ajattelin, että ehkä se pitäisi nyt kuitenkin... Ja onneksi pyörsin mieleni! Nimittäin, palataanpa vielä viime vuoteen, jolloin luin  Ann Napolitanolta peräti kaksi kirjaa ja traumatisoiduin lievästi Napolitanon haluttomuudesta syventyä henkilöhahmojensa motiiveihin ja pyrkimyksiin. Mutta mitä tekee Sally Rooney: "Hold my beer! Tässä joukko henkilöhahmoja, joiden sielunelämään pääset oikein rypemällä rypemään." Kiitos! Se toimii. Voin kertoa, että koukutuin heti ensisivuilta. Oli kieltäm...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Voittiko paras?

  Täällä Ruotsissa yritetään nyt toipua viikonlopun Mello-yllätyksestä. Vilken skräll! Ruotsia edustaa toukokuun Euroviisuissa suomenruotsalainen huumoriryhmä KAJ, jolle ennakkosuosikki Måns Zelmerlöw hävisi loppupeleissä vaivaiset 8 pistettä. Kansan mielipide näyttää olevan syvästi jakautunut. Monet olivat tyytyväisiä - vihdoinkin jotain omaperäistä sen sijaan että oltaisiin taas lähetetty sitä iänikuista sapluunapoppia. Sitä paitsi ihmiset kaipaavat näinä synkkinä aikoina huumoria! Toinen puoli kansasta pitää tulosta häpeällisenä: voittoa ei tällä viisulla tavoitella, tokkopa päästään edes finaaliin. Ja jotkut näkevät synkän tulevaisuuden koko kisalle: kun viime vuonna lähetettiin kaksi norjalaista ja tänä vuonna kolme suomalaista niin mitä ensi vuonna sitten - joukko tanskalaisia? ** Taiteessa on totisesti vaikea kilpailla, samanlaisia keskusteluja herättävät säännöllisesti myös eri kirjapalkinnot. Kuten nyt viimevuotinen saksankielisen alueen suurin kirjapalkinto, Deutscher Buc...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...