Siirry pääsisältöön

Saariston sirkka murhaputkessa

 


Ensimmäinen lomaviikko on nyt sitten kunnialla loppuunsaatettu. Kohteena oli Svartsön saari Tukholman saaristossa ja tämä itselleni uusi saari menee ehdottomasti jatkoon! Työasiat unohtuivat kertaheitolla ja nautin täysillä puhtaasta ilmasta ja kiireettömästä saaristolaistunnelmasta.

Tosin ennen matkalle lähtöä sain pienen stressipiikin - koska majoituspaikan lähettyvillä ei ole kauppaa, jouduin suunnittelemaan kuuden päivän syömiset etukäteen ja pakkaamaan kaiken ruokatavaran niin, että pystyisin ne mukanani myös kantamaan. Mutta siitäkin selvittiin ja stressikin hävisi kun lähdimme matkaan saaristolaivalla, joka kuljetti hissukseen kauniiden saarimaisemien lipuessa hiljalleen ohi. 

Itse laivamatka kesti kaksi ja puoli tuntia ja olin sitäkin jo hiukan stressannut, että miten se teinin kanssa vietetään. Mutta ei hätiä mitiä, sekä teini että minä vaivuimme horroksenomaiseen olotilaan kuunnellen kumpikin luureista omiamme (itse kuuntelin ruotsalaisen dekkarikirjailijan Camilla Läckbergin Sommar-ohjelmaa, jossa hän kertoo elämänmittaisesta taistelustaan ulkonäköpaineita vastaan.)

Perillä majoituimme viihtyisään retkeilyhotelliin, jossa oli hauskaa vanhanajan lomahenkeä. Monet vieraista viipyivät useamman päivän ja me vieraat tietysti tarkkailimme uteliaina toisiamme kohteliaan välimatkan päästä. Yksi lomaohjelmanumero sekin!

Kanssamme samaan aikaan saapui esimerkiksi ranskalainen pariskunta, joka ranskalaiseen tapaan oli varustautunut tyylikkäillä erämatkailuvarusteilla. Ja ilta-ateria päätettiin tietysti aina juustoihin, joita pariskunnan mies pakkasi mukaan myös retkieväiksi. 

Elämää saarelle toi myös enspanjalais-ruotsalainen suuurperhe, joka oli tullut viettämään syntymäpäiviä. Kenen, se jäi epäselväksi, mutta seurue vilisi isoäitejä, siskoja, lankoja... ja kaiken keskipisteenä pieni, alle vuodenikäinen nyttyrä, joka kulki sylistä toiseen, aina yhtä ihastuneiden huudahdusten saattelemana.

Mutta sitten jouduin murhaputkeen... matkallelähtöstressin kourissa olin heittänyt laukkuun vain yhden (!) kirjan ja se sattui olemaan dekkari. En edes yleensä lue dekkareita, mutta taka-ajatuksena minulla kai oli se, että tästä tulisi juuri sellainen loma jolla luetaan dekkareita. Luin kirjan parissa päivässä mutta onneksi majapaikassa oli edellisten matkailijoiden jälkeensä jättämiä kirjoja, joten jatkoin dekkarilinjalla. Mikä siinä muuten onkin, että kun mieli vihdoin lomalla vähän rauhoittuu niin haluaakin sitten lukea murhista ja tappamisesta. Ehkä jonkinlainen kauhun tasapaino on säilytettävä?

Ensimmäinen dekkari vei minut tutuille kulmille Tukholmaan, jossa huseeraa Sofie Sarenbrantin hahmo Emma Sköld. Kirjan avaus on häkellyttävä, Emma Sköld on kuollut ja hänen läheisensä ovat kokoontuneet Emmalle järjestettyyn muistotilaisuuteen. Tämä sarjan viides osa on suoraa jatkoa edelliselle osalle, mutta Sarenbrant ei jätä tällaista satunnaistakaan lukijaa heitteille ja sain lyhyen selostuksen mitä oli tapahtunut.

Dekkarin pääjuonessa kohteena on Tukholmassa tapahtuvat Romanian kerjäläisiin kohdistuvat raa'at murhat. Ja nyt tullaan kirjan suureen miinukseen. Sarenbrant paljastaa heti kättelyssä kuka on murhaaja - ja ylipäänsä koko tarinan rakenne on selvillä jo ensimmäisten 50 sivun jälkeen. Loppujen lopuksi jännittävin taso syntyy kirjan päähenkilöiden ihmissuhdekoukeroista, mutta valitettavasti nekään eivät onnistu synnyttämään mitään sen kummempia cliffhangereita. 

Seuraava dekkari veikin minut sitten Pohjois-Ruotsiin ja nyt alkoi tapahtua. Åsa Larsson satsaa selvästi enemmän henkilöihinsä kuin Sarenbrant eikä murhaajakaan selvinnyt kuin vasta ihan viime hetkillä. Larsson jopa onnistuu viemään lukijan harhapoluille, klassiseen agathachristie-tyyliin, mistä pidän. Murhaajaa ei saa paljastaa liian helposti!

Larssonin sarjan päähenkilö on Rebecka Martinsson, joka tässä osassa yrittää selviytyä edellisen osan aiheuttamista traumoista. Ja ikävä kyllä seuraavassa osassa nuoltaneen sitten tässä tarinassa syntyneitä haavoja, Larsson ei nimittäin päästä sankaritartaan helpolla.

En ollut aikaisemmin lukenut Åsa Larssonin dekkareita vaikka olin toki Rebecka Martinssonista kuullut. Mutta tämä oli todella vakuuttava lukukokemus, sillä Larsson rakentaa tarinasta monitasoisen eikä myöskään arastele tehdä henkilöistään ristiriitaisia hahmoja. Sarenbrantin kirjassa häiritsi juuri se ennalta-arvattavuus ja ehkä jonkinlainen kiiltokuvamaisuuskin. Östermalmilla on tietty leima ja sitä Sarenbrant ei halua lähteä rikkomaan. Larsson sen sijaan tekee pohjoisesta kiinnostavan ja jännittävän, vaikka toki jokunen klisee hänenkin kirjaansa eksyy.

Östermalm vastaan Kiiruna siis? Itse pötköttelin Tukholman saaristossa, jolla silläkin on tietty maineensa. Monilla julkkiksilla ja varakkailla perheillä on siellä omat kesäpaikkansa ja saaristolla on maine kalliina lomakohteena. Mutta sitä sen ei tarvitse olla, sillä retkeilyhotellit tarjoavat ihan kohtuuhintaisen majoituksen. Ja tällä reissulla rakastuin muuten lähtemättömästi saaristolaivoihin, joilla pääsee matkustamaan edullisesti koko saariston alueella. Ainakin itselläni tällä alueella riittää koluamista vielä moneksi kesäksi. Joten laukkuun vain pari dekkaria ja matkaan!


Sofie Sarenbrant: Tiggaren (Kerjäläinen) Bookmark 2017

Åsa Larsson: Det blod som spillts (Suden taival) Albert Bonniers 2009






Kommentit

  1. Onpas kivaa!
    Itse olin 2017 kielikurssilla Göteborgissa ja siellä kurssin ohjelmaan kuului yksi saaristomatkailupäivä. Päästiin matkustamaan jonkinlaisella ilmatyynyaluksellakin kun suhailtiin takaisin mantereelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau!! Mulla on tuo länsirannikon saaristo vielä kokonaan näkemättä!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj