Siirry pääsisältöön

Saariston sirkka murhaputkessa

 


Ensimmäinen lomaviikko on nyt sitten kunnialla loppuunsaatettu. Kohteena oli Svartsön saari Tukholman saaristossa ja tämä itselleni uusi saari menee ehdottomasti jatkoon! Työasiat unohtuivat kertaheitolla ja nautin täysillä puhtaasta ilmasta ja kiireettömästä saaristolaistunnelmasta.

Tosin ennen matkalle lähtöä sain pienen stressipiikin - koska majoituspaikan lähettyvillä ei ole kauppaa, jouduin suunnittelemaan kuuden päivän syömiset etukäteen ja pakkaamaan kaiken ruokatavaran niin, että pystyisin ne mukanani myös kantamaan. Mutta siitäkin selvittiin ja stressikin hävisi kun lähdimme matkaan saaristolaivalla, joka kuljetti hissukseen kauniiden saarimaisemien lipuessa hiljalleen ohi. 

Itse laivamatka kesti kaksi ja puoli tuntia ja olin sitäkin jo hiukan stressannut, että miten se teinin kanssa vietetään. Mutta ei hätiä mitiä, sekä teini että minä vaivuimme horroksenomaiseen olotilaan kuunnellen kumpikin luureista omiamme (itse kuuntelin ruotsalaisen dekkarikirjailijan Camilla Läckbergin Sommar-ohjelmaa, jossa hän kertoo elämänmittaisesta taistelustaan ulkonäköpaineita vastaan.)

Perillä majoituimme viihtyisään retkeilyhotelliin, jossa oli hauskaa vanhanajan lomahenkeä. Monet vieraista viipyivät useamman päivän ja me vieraat tietysti tarkkailimme uteliaina toisiamme kohteliaan välimatkan päästä. Yksi lomaohjelmanumero sekin!

Kanssamme samaan aikaan saapui esimerkiksi ranskalainen pariskunta, joka ranskalaiseen tapaan oli varustautunut tyylikkäillä erämatkailuvarusteilla. Ja ilta-ateria päätettiin tietysti aina juustoihin, joita pariskunnan mies pakkasi mukaan myös retkieväiksi. 

Elämää saarelle toi myös enspanjalais-ruotsalainen suuurperhe, joka oli tullut viettämään syntymäpäiviä. Kenen, se jäi epäselväksi, mutta seurue vilisi isoäitejä, siskoja, lankoja... ja kaiken keskipisteenä pieni, alle vuodenikäinen nyttyrä, joka kulki sylistä toiseen, aina yhtä ihastuneiden huudahdusten saattelemana.

Mutta sitten jouduin murhaputkeen... matkallelähtöstressin kourissa olin heittänyt laukkuun vain yhden (!) kirjan ja se sattui olemaan dekkari. En edes yleensä lue dekkareita, mutta taka-ajatuksena minulla kai oli se, että tästä tulisi juuri sellainen loma jolla luetaan dekkareita. Luin kirjan parissa päivässä mutta onneksi majapaikassa oli edellisten matkailijoiden jälkeensä jättämiä kirjoja, joten jatkoin dekkarilinjalla. Mikä siinä muuten onkin, että kun mieli vihdoin lomalla vähän rauhoittuu niin haluaakin sitten lukea murhista ja tappamisesta. Ehkä jonkinlainen kauhun tasapaino on säilytettävä?

Ensimmäinen dekkari vei minut tutuille kulmille Tukholmaan, jossa huseeraa Sofie Sarenbrantin hahmo Emma Sköld. Kirjan avaus on häkellyttävä, Emma Sköld on kuollut ja hänen läheisensä ovat kokoontuneet Emmalle järjestettyyn muistotilaisuuteen. Tämä sarjan viides osa on suoraa jatkoa edelliselle osalle, mutta Sarenbrant ei jätä tällaista satunnaistakaan lukijaa heitteille ja sain lyhyen selostuksen mitä oli tapahtunut.

Dekkarin pääjuonessa kohteena on Tukholmassa tapahtuvat Romanian kerjäläisiin kohdistuvat raa'at murhat. Ja nyt tullaan kirjan suureen miinukseen. Sarenbrant paljastaa heti kättelyssä kuka on murhaaja - ja ylipäänsä koko tarinan rakenne on selvillä jo ensimmäisten 50 sivun jälkeen. Loppujen lopuksi jännittävin taso syntyy kirjan päähenkilöiden ihmissuhdekoukeroista, mutta valitettavasti nekään eivät onnistu synnyttämään mitään sen kummempia cliffhangereita. 

Seuraava dekkari veikin minut sitten Pohjois-Ruotsiin ja nyt alkoi tapahtua. Åsa Larsson satsaa selvästi enemmän henkilöihinsä kuin Sarenbrant eikä murhaajakaan selvinnyt kuin vasta ihan viime hetkillä. Larsson jopa onnistuu viemään lukijan harhapoluille, klassiseen agathachristie-tyyliin, mistä pidän. Murhaajaa ei saa paljastaa liian helposti!

Larssonin sarjan päähenkilö on Rebecka Martinsson, joka tässä osassa yrittää selviytyä edellisen osan aiheuttamista traumoista. Ja ikävä kyllä seuraavassa osassa nuoltaneen sitten tässä tarinassa syntyneitä haavoja, Larsson ei nimittäin päästä sankaritartaan helpolla.

En ollut aikaisemmin lukenut Åsa Larssonin dekkareita vaikka olin toki Rebecka Martinssonista kuullut. Mutta tämä oli todella vakuuttava lukukokemus, sillä Larsson rakentaa tarinasta monitasoisen eikä myöskään arastele tehdä henkilöistään ristiriitaisia hahmoja. Sarenbrantin kirjassa häiritsi juuri se ennalta-arvattavuus ja ehkä jonkinlainen kiiltokuvamaisuuskin. Östermalmilla on tietty leima ja sitä Sarenbrant ei halua lähteä rikkomaan. Larsson sen sijaan tekee pohjoisesta kiinnostavan ja jännittävän, vaikka toki jokunen klisee hänenkin kirjaansa eksyy.

Östermalm vastaan Kiiruna siis? Itse pötköttelin Tukholman saaristossa, jolla silläkin on tietty maineensa. Monilla julkkiksilla ja varakkailla perheillä on siellä omat kesäpaikkansa ja saaristolla on maine kalliina lomakohteena. Mutta sitä sen ei tarvitse olla, sillä retkeilyhotellit tarjoavat ihan kohtuuhintaisen majoituksen. Ja tällä reissulla rakastuin muuten lähtemättömästi saaristolaivoihin, joilla pääsee matkustamaan edullisesti koko saariston alueella. Ainakin itselläni tällä alueella riittää koluamista vielä moneksi kesäksi. Joten laukkuun vain pari dekkaria ja matkaan!


Sofie Sarenbrant: Tiggaren (Kerjäläinen) Bookmark 2017

Åsa Larsson: Det blod som spillts (Suden taival) Albert Bonniers 2009






Kommentit

  1. Onpas kivaa!
    Itse olin 2017 kielikurssilla Göteborgissa ja siellä kurssin ohjelmaan kuului yksi saaristomatkailupäivä. Päästiin matkustamaan jonkinlaisella ilmatyynyaluksellakin kun suhailtiin takaisin mantereelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau!! Mulla on tuo länsirannikon saaristo vielä kokonaan näkemättä!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...