Kahden maan juurakko

 

Yksi tämän kesän lomaprojekteistani oli siivota kirjahylly ja raivata sinne uutta tilaa. Aika moni kirja joutuikin siis kokemaan kohtalonhetkensä: saisiko jäädä köllöttelemään tuttuun ja turvalliseen kotihyllyyn vai joutuisiko lähtemään uusille teille. 

Eräs näistä kirjoista oli italiansuomalaisen Eija Wagerin "Paluumuuttajan käsikirja", jonka olin ostanut jollakin Suomen-lomistani. Ennen lopullista ratkaisua kirja pääsi kuitenkin yllättäin uuslukuun, sillä muistini mukaan olin pitänyt kirjasta todella paljon.

Eija Wager muutti nuorena aikuisena Italiaan, jossa hän perusti perheen ja myöhemmin, erottuaan lastensa isästä, osti Pohjois-Italian vuoristosta Uusi Kuu -nimiseksi kutsumansa talon. Pikkuhiljaa talon tiluksille alkoi kertyä eläimiä kuin Nooan arkkiin. 

Vuoristoelämää oli ehtinyt kulua jo kokonainen vuosikymmen kun Wager saa ajatuksen: miltä tuntuisi asua vielä Suomessa, kolmenkymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen? Inkoosta löytyy sopiva maatila ja Wager eläinystävineen lähtee kohti pohjoista. 

Jo itse muuttourakka on hurjaa luettavaa - miten saada perille kaikki eläimet, aaseista lähtien. Osa eläimistä ehtii jopa kuolla ennen muuttoa, minkä Wager tulkitsee eläinten tahdoksi jäädä synnyinsijoilleen. Wagerin maailmassa kun kaikella on tarkoituksensa eikä mitään tapahdu "sattumalta".

Ensimmäisellä kerralla muistan lukeneeni tämän kirjan enemmän ulkosuomalaisin silmin. Olen aina utelias kuulemaan muiden ulkosuomalaisten ajatuksia suhteestaan vanhaan ja uuteen kotimaahan ja erityisesti kieleen.

Tällä lukukerralla kirja yllätti kuitenkin hienolla luontokuvauksellaan, jonka olin ensimmäisellä kerralla jotenkin onnistunut ohittamaan. Wagerin suhde eläimiin ja luontoon on poikkeuksellisen syvää. Tässä kirjassa eläimet ovat äänessä melkeinpä enemmän kuin ihmiset. On todella liikuttavaa lukea miten Wager elää kuin symbioosissa eläinkatraansa kanssa. Elämän peruspilarit - syntymä ja kuolema - konkretisoituvat eläinten myötä.

Mutta toki tälläkin kertaa luin erityisellä mielenkiinnolla kirjailijan havainnoista Italian ja Suomen välisistä eroavaisuuksista. Wager kommentoi esimerkiksi pukeutumiskulttuuria, joka on Suomessa huomattavasti vapaampaa. Italiassa jos lähtee rönttövaatteet päällä kylille niin saa varautua kuulemaan kommentteja. Ja muutenkin ulkonäköön panostetaan aivan toisella tavalla kuin Suomessa, jossa käytännöllisyys ja sää menevät edelle.

Itse sain muuten tuta tämän ollessani eräänä kesänä kielikurssilla Firenzessä, jossa vuokraemäntäni Signora Elisabetta kommentoi kampaustani - tai lähinnä sen puutetta. Minulla oli kyllä suomalaisittain ihan siististi leikattu tukka, mutta se viimeinen silaus - italialaisten rakastama eleganssi - se puuttui.

Mietin kylläkin kirjaa lukiessani, että tulisiko Wager sitten kuitenkaan viihtymään Suomessa - hän kuvaa kauniisti italialaisten yhteisöllisyyttä ja estetiikan loihtimisen taitoa samalla kun Suomesta piirtyy esiin kuva yksinäisenä itsepalvelukulttuurin ja betoniseinien maana. Wagerin myöhempien some-päivitysten kautta saankin selville, että Inkoon maatilaa ei nähtävästi enää ole mutta Italian Uusi Kuu -niminen vuoristotalo sen sijaan on yhä voimissaan!

Tämän uuden lukukerran jälkeen päätänkin, että kirja saa jäädä hyllyyn! Minulla on tunne, että se tulee ehkä vielä antamaan jotain uutta, jossain elämäni vaiheessa. Nähtäväksi jää mitä ja milloin.

Eija Wager: Paluumuuttajan päiväkirja (WSOY 2008)

Itse en ole vielä aktiivisesti miettinyt Suomeen palaamista, vaikka ajatuksena se on ehkä jossain kytemässä. Mutta elämäni on nyt tiukasti kiinni näissä maisemissa, jotka itse asiassa juuri tänä vuonna ylittävät sen rajapyykin, että ovat nyt pitkäaikaisin kotiseutuni lapsuuden kotini jäädessä kakkoseksi. Voisiko siis tätä peltomaisemaa jo kutsua jonkinlaisiksi juuriksi?