Siirry pääsisältöön

Kahden maan juurakko

 


Yksi tämän kesän lomaprojekteistani oli siivota kirjahylly ja raivata sinne uutta tilaa. Aika moni kirja joutuikin siis kokemaan kohtalonhetkensä: saisiko jäädä köllöttelemään tuttuun ja turvalliseen kotihyllyyn vai joutuisiko lähtemään uusille teille. 

Eräs näistä kirjoista oli italiansuomalaisen Eija Wagerin "Paluumuuttajan käsikirja", jonka olin ostanut jollakin Suomen-lomistani. Ennen lopullista ratkaisua kirja pääsi kuitenkin yllättäin uuslukuun, sillä muistini mukaan olin pitänyt kirjasta todella paljon.

Eija Wager muutti nuorena aikuisena Italiaan, jossa hän perusti perheen ja myöhemmin, erottuaan lastensa isästä, osti Pohjois-Italian vuoristosta Uusi Kuu -nimiseksi kutsumansa talon. Pikkuhiljaa talon tiluksille alkoi kertyä eläimiä kuin Nooan arkkiin. 

Vuoristoelämää oli ehtinyt kulua jo kokonainen vuosikymmen kun Wager saa ajatuksen: miltä tuntuisi asua vielä Suomessa, kolmenkymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen? Inkoosta löytyy sopiva maatila ja Wager eläinystävineen lähtee kohti pohjoista. 

Jo itse muuttourakka on hurjaa luettavaa - miten saada perille kaikki eläimet, aaseista lähtien. Osa eläimistä ehtii jopa kuolla ennen muuttoa, minkä Wager tulkitsee eläinten tahdoksi jäädä synnyinsijoilleen. Wagerin maailmassa kun kaikella on tarkoituksensa eikä mitään tapahdu "sattumalta".

Ensimmäisellä kerralla muistan lukeneeni tämän kirjan enemmän ulkosuomalaisin silmin. Olen aina utelias kuulemaan muiden ulkosuomalaisten ajatuksia suhteestaan vanhaan ja uuteen kotimaahan ja erityisesti kieleen.

Tällä lukukerralla kirja yllätti kuitenkin hienolla luontokuvauksellaan, jonka olin ensimmäisellä kerralla jotenkin onnistunut ohittamaan. Wagerin suhde eläimiin ja luontoon on poikkeuksellisen syvää. Tässä kirjassa eläimet ovat äänessä melkeinpä enemmän kuin ihmiset. On todella liikuttavaa lukea miten Wager elää kuin symbioosissa eläinkatraansa kanssa. Elämän peruspilarit - syntymä ja kuolema - konkretisoituvat eläinten myötä.

Mutta toki tälläkin kertaa luin erityisellä mielenkiinnolla kirjailijan havainnoista Italian ja Suomen välisistä eroavaisuuksista. Wager kommentoi esimerkiksi pukeutumiskulttuuria, joka on Suomessa huomattavasti vapaampaa. Italiassa jos lähtee rönttövaatteet päällä kylille niin saa varautua kuulemaan kommentteja. Ja muutenkin ulkonäköön panostetaan aivan toisella tavalla kuin Suomessa, jossa käytännöllisyys ja sää menevät edelle.

Itse sain muuten tuta tämän ollessani eräänä kesänä kielikurssilla Firenzessä, jossa vuokraemäntäni Signora Elisabetta kommentoi kampaustani - tai lähinnä sen puutetta. Minulla oli kyllä suomalaisittain ihan siististi leikattu tukka, mutta se viimeinen silaus - italialaisten rakastama eleganssi - se puuttui.

Mietin kylläkin kirjaa lukiessani, että tulisiko Wager sitten kuitenkaan viihtymään Suomessa - hän kuvaa kauniisti italialaisten yhteisöllisyyttä ja estetiikan loihtimisen taitoa samalla kun Suomesta piirtyy esiin kuva yksinäisenä itsepalvelukulttuurin ja betoniseinien maana. Wagerin myöhempien some-päivitysten kautta saankin selville, että Inkoon maatilaa ei nähtävästi enää ole mutta Italian Uusi Kuu -niminen vuoristotalo sen sijaan on yhä voimissaan!

Tämän uuden lukukerran jälkeen päätänkin, että kirja saa jäädä hyllyyn! Minulla on tunne, että se tulee ehkä vielä antamaan jotain uutta, jossain elämäni vaiheessa. Nähtäväksi jää mitä ja milloin.

Eija Wager: Paluumuuttajan päiväkirja (WSOY 2008)

Itse en ole vielä aktiivisesti miettinyt Suomeen palaamista, vaikka ajatuksena se on ehkä jossain kytemässä. Mutta elämäni on nyt tiukasti kiinni näissä maisemissa, jotka itse asiassa juuri tänä vuonna ylittävät sen rajapyykin, että ovat nyt pitkäaikaisin kotiseutuni lapsuuden kotini jäädessä kakkoseksi. Voisiko siis tätä peltomaisemaa jo kutsua jonkinlaisiksi juuriksi?


Kommentit

  1. Oho, ei vielä kommentteja!

    Muistan Eija Wagerin, häntä taidettiin Suomeen-muuton johdosta haastatella lehtiin ja ehkä hän kirjoitti kolumnejakin. Siinä sitä on ollut muuttoa kerrakseen.

    Minä olen kokenut paluumuuton. Olin 20 vuotta "poissa" ja viisikymppisenä alkoi jokin iso pyörä kääntyä elämässäni. Moni aiempi asia alkoi tuntua merkityksettömältä ja niin vain palasin Suomeen. Eihän Suomi missään nimessä täydellinen ole, mutta täällä on suku ja juuret. Ns. omaa perhettä en ole perustanut, sellainen olisi varmasti vaikuttanut moneen asiaan kuten muuttopäätökseen. Muutto itsessään ei tuntunut niin isolta asialta, mutta roolin muuttuminen työntekijästä jonkinlaiseksi varhaiseläkeläiseksi kyllä! Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kävit kommentoimassa, Tuuli!

      Minullakin tosiaan jo yli 20 vuotta pois Suomesta, mutta se paluumuuttoajatus on tuolla jossakin takaraivossa koko ajan. Nyt olen alkanut pohtia, että "sitten eläkkeellä" olisi kiva jos olisi joku paikka Suomessa, vaikka en tätä nykyistä kotimaatani ihan kokonaan ehkä tohtisikaan jättää. Ja sitten sellainenkin ajatus jo pyörii mielessä, että kumpaan maahan haluan tulla haudatuksi! Tuntuisi todella oudolta jäädä tänne Ruotsiin...

      Toivottavasti muuten joku toimittaja keksisi tehdä tuoreen haastattelun Eija Wagerista, kiinnostaisi todella kuulla mitä hänelle nykyään kuuluu :)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o