Siirry pääsisältöön

Kahden maan juurakko

 


Yksi tämän kesän lomaprojekteistani oli siivota kirjahylly ja raivata sinne uutta tilaa. Aika moni kirja joutuikin siis kokemaan kohtalonhetkensä: saisiko jäädä köllöttelemään tuttuun ja turvalliseen kotihyllyyn vai joutuisiko lähtemään uusille teille. 

Eräs näistä kirjoista oli italiansuomalaisen Eija Wagerin "Paluumuuttajan käsikirja", jonka olin ostanut jollakin Suomen-lomistani. Ennen lopullista ratkaisua kirja pääsi kuitenkin yllättäin uuslukuun, sillä muistini mukaan olin pitänyt kirjasta todella paljon.

Eija Wager muutti nuorena aikuisena Italiaan, jossa hän perusti perheen ja myöhemmin, erottuaan lastensa isästä, osti Pohjois-Italian vuoristosta Uusi Kuu -nimiseksi kutsumansa talon. Pikkuhiljaa talon tiluksille alkoi kertyä eläimiä kuin Nooan arkkiin. 

Vuoristoelämää oli ehtinyt kulua jo kokonainen vuosikymmen kun Wager saa ajatuksen: miltä tuntuisi asua vielä Suomessa, kolmenkymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen? Inkoosta löytyy sopiva maatila ja Wager eläinystävineen lähtee kohti pohjoista. 

Jo itse muuttourakka on hurjaa luettavaa - miten saada perille kaikki eläimet, aaseista lähtien. Osa eläimistä ehtii jopa kuolla ennen muuttoa, minkä Wager tulkitsee eläinten tahdoksi jäädä synnyinsijoilleen. Wagerin maailmassa kun kaikella on tarkoituksensa eikä mitään tapahdu "sattumalta".

Ensimmäisellä kerralla muistan lukeneeni tämän kirjan enemmän ulkosuomalaisin silmin. Olen aina utelias kuulemaan muiden ulkosuomalaisten ajatuksia suhteestaan vanhaan ja uuteen kotimaahan ja erityisesti kieleen.

Tällä lukukerralla kirja yllätti kuitenkin hienolla luontokuvauksellaan, jonka olin ensimmäisellä kerralla jotenkin onnistunut ohittamaan. Wagerin suhde eläimiin ja luontoon on poikkeuksellisen syvää. Tässä kirjassa eläimet ovat äänessä melkeinpä enemmän kuin ihmiset. On todella liikuttavaa lukea miten Wager elää kuin symbioosissa eläinkatraansa kanssa. Elämän peruspilarit - syntymä ja kuolema - konkretisoituvat eläinten myötä.

Mutta toki tälläkin kertaa luin erityisellä mielenkiinnolla kirjailijan havainnoista Italian ja Suomen välisistä eroavaisuuksista. Wager kommentoi esimerkiksi pukeutumiskulttuuria, joka on Suomessa huomattavasti vapaampaa. Italiassa jos lähtee rönttövaatteet päällä kylille niin saa varautua kuulemaan kommentteja. Ja muutenkin ulkonäköön panostetaan aivan toisella tavalla kuin Suomessa, jossa käytännöllisyys ja sää menevät edelle.

Itse sain muuten tuta tämän ollessani eräänä kesänä kielikurssilla Firenzessä, jossa vuokraemäntäni Signora Elisabetta kommentoi kampaustani - tai lähinnä sen puutetta. Minulla oli kyllä suomalaisittain ihan siististi leikattu tukka, mutta se viimeinen silaus - italialaisten rakastama eleganssi - se puuttui.

Mietin kylläkin kirjaa lukiessani, että tulisiko Wager sitten kuitenkaan viihtymään Suomessa - hän kuvaa kauniisti italialaisten yhteisöllisyyttä ja estetiikan loihtimisen taitoa samalla kun Suomesta piirtyy esiin kuva yksinäisenä itsepalvelukulttuurin ja betoniseinien maana. Wagerin myöhempien some-päivitysten kautta saankin selville, että Inkoon maatilaa ei nähtävästi enää ole mutta Italian Uusi Kuu -niminen vuoristotalo sen sijaan on yhä voimissaan!

Tämän uuden lukukerran jälkeen päätänkin, että kirja saa jäädä hyllyyn! Minulla on tunne, että se tulee ehkä vielä antamaan jotain uutta, jossain elämäni vaiheessa. Nähtäväksi jää mitä ja milloin.

Eija Wager: Paluumuuttajan päiväkirja (WSOY 2008)

Itse en ole vielä aktiivisesti miettinyt Suomeen palaamista, vaikka ajatuksena se on ehkä jossain kytemässä. Mutta elämäni on nyt tiukasti kiinni näissä maisemissa, jotka itse asiassa juuri tänä vuonna ylittävät sen rajapyykin, että ovat nyt pitkäaikaisin kotiseutuni lapsuuden kotini jäädessä kakkoseksi. Voisiko siis tätä peltomaisemaa jo kutsua jonkinlaisiksi juuriksi?


Kommentit

  1. Oho, ei vielä kommentteja!

    Muistan Eija Wagerin, häntä taidettiin Suomeen-muuton johdosta haastatella lehtiin ja ehkä hän kirjoitti kolumnejakin. Siinä sitä on ollut muuttoa kerrakseen.

    Minä olen kokenut paluumuuton. Olin 20 vuotta "poissa" ja viisikymppisenä alkoi jokin iso pyörä kääntyä elämässäni. Moni aiempi asia alkoi tuntua merkityksettömältä ja niin vain palasin Suomeen. Eihän Suomi missään nimessä täydellinen ole, mutta täällä on suku ja juuret. Ns. omaa perhettä en ole perustanut, sellainen olisi varmasti vaikuttanut moneen asiaan kuten muuttopäätökseen. Muutto itsessään ei tuntunut niin isolta asialta, mutta roolin muuttuminen työntekijästä jonkinlaiseksi varhaiseläkeläiseksi kyllä! Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kävit kommentoimassa, Tuuli!

      Minullakin tosiaan jo yli 20 vuotta pois Suomesta, mutta se paluumuuttoajatus on tuolla jossakin takaraivossa koko ajan. Nyt olen alkanut pohtia, että "sitten eläkkeellä" olisi kiva jos olisi joku paikka Suomessa, vaikka en tätä nykyistä kotimaatani ihan kokonaan ehkä tohtisikaan jättää. Ja sitten sellainenkin ajatus jo pyörii mielessä, että kumpaan maahan haluan tulla haudatuksi! Tuntuisi todella oudolta jäädä tänne Ruotsiin...

      Toivottavasti muuten joku toimittaja keksisi tehdä tuoreen haastattelun Eija Wagerista, kiinnostaisi todella kuulla mitä hänelle nykyään kuuluu :)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...