Siirry pääsisältöön

Kahden maan juurakko

 


Yksi tämän kesän lomaprojekteistani oli siivota kirjahylly ja raivata sinne uutta tilaa. Aika moni kirja joutuikin siis kokemaan kohtalonhetkensä: saisiko jäädä köllöttelemään tuttuun ja turvalliseen kotihyllyyn vai joutuisiko lähtemään uusille teille. 

Eräs näistä kirjoista oli italiansuomalaisen Eija Wagerin "Paluumuuttajan käsikirja", jonka olin ostanut jollakin Suomen-lomistani. Ennen lopullista ratkaisua kirja pääsi kuitenkin yllättäin uuslukuun, sillä muistini mukaan olin pitänyt kirjasta todella paljon.

Eija Wager muutti nuorena aikuisena Italiaan, jossa hän perusti perheen ja myöhemmin, erottuaan lastensa isästä, osti Pohjois-Italian vuoristosta Uusi Kuu -nimiseksi kutsumansa talon. Pikkuhiljaa talon tiluksille alkoi kertyä eläimiä kuin Nooan arkkiin. 

Vuoristoelämää oli ehtinyt kulua jo kokonainen vuosikymmen kun Wager saa ajatuksen: miltä tuntuisi asua vielä Suomessa, kolmenkymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen? Inkoosta löytyy sopiva maatila ja Wager eläinystävineen lähtee kohti pohjoista. 

Jo itse muuttourakka on hurjaa luettavaa - miten saada perille kaikki eläimet, aaseista lähtien. Osa eläimistä ehtii jopa kuolla ennen muuttoa, minkä Wager tulkitsee eläinten tahdoksi jäädä synnyinsijoilleen. Wagerin maailmassa kun kaikella on tarkoituksensa eikä mitään tapahdu "sattumalta".

Ensimmäisellä kerralla muistan lukeneeni tämän kirjan enemmän ulkosuomalaisin silmin. Olen aina utelias kuulemaan muiden ulkosuomalaisten ajatuksia suhteestaan vanhaan ja uuteen kotimaahan ja erityisesti kieleen.

Tällä lukukerralla kirja yllätti kuitenkin hienolla luontokuvauksellaan, jonka olin ensimmäisellä kerralla jotenkin onnistunut ohittamaan. Wagerin suhde eläimiin ja luontoon on poikkeuksellisen syvää. Tässä kirjassa eläimet ovat äänessä melkeinpä enemmän kuin ihmiset. On todella liikuttavaa lukea miten Wager elää kuin symbioosissa eläinkatraansa kanssa. Elämän peruspilarit - syntymä ja kuolema - konkretisoituvat eläinten myötä.

Mutta toki tälläkin kertaa luin erityisellä mielenkiinnolla kirjailijan havainnoista Italian ja Suomen välisistä eroavaisuuksista. Wager kommentoi esimerkiksi pukeutumiskulttuuria, joka on Suomessa huomattavasti vapaampaa. Italiassa jos lähtee rönttövaatteet päällä kylille niin saa varautua kuulemaan kommentteja. Ja muutenkin ulkonäköön panostetaan aivan toisella tavalla kuin Suomessa, jossa käytännöllisyys ja sää menevät edelle.

Itse sain muuten tuta tämän ollessani eräänä kesänä kielikurssilla Firenzessä, jossa vuokraemäntäni Signora Elisabetta kommentoi kampaustani - tai lähinnä sen puutetta. Minulla oli kyllä suomalaisittain ihan siististi leikattu tukka, mutta se viimeinen silaus - italialaisten rakastama eleganssi - se puuttui.

Mietin kylläkin kirjaa lukiessani, että tulisiko Wager sitten kuitenkaan viihtymään Suomessa - hän kuvaa kauniisti italialaisten yhteisöllisyyttä ja estetiikan loihtimisen taitoa samalla kun Suomesta piirtyy esiin kuva yksinäisenä itsepalvelukulttuurin ja betoniseinien maana. Wagerin myöhempien some-päivitysten kautta saankin selville, että Inkoon maatilaa ei nähtävästi enää ole mutta Italian Uusi Kuu -niminen vuoristotalo sen sijaan on yhä voimissaan!

Tämän uuden lukukerran jälkeen päätänkin, että kirja saa jäädä hyllyyn! Minulla on tunne, että se tulee ehkä vielä antamaan jotain uutta, jossain elämäni vaiheessa. Nähtäväksi jää mitä ja milloin.

Eija Wager: Paluumuuttajan päiväkirja (WSOY 2008)

Itse en ole vielä aktiivisesti miettinyt Suomeen palaamista, vaikka ajatuksena se on ehkä jossain kytemässä. Mutta elämäni on nyt tiukasti kiinni näissä maisemissa, jotka itse asiassa juuri tänä vuonna ylittävät sen rajapyykin, että ovat nyt pitkäaikaisin kotiseutuni lapsuuden kotini jäädessä kakkoseksi. Voisiko siis tätä peltomaisemaa jo kutsua jonkinlaisiksi juuriksi?


Kommentit

  1. Oho, ei vielä kommentteja!

    Muistan Eija Wagerin, häntä taidettiin Suomeen-muuton johdosta haastatella lehtiin ja ehkä hän kirjoitti kolumnejakin. Siinä sitä on ollut muuttoa kerrakseen.

    Minä olen kokenut paluumuuton. Olin 20 vuotta "poissa" ja viisikymppisenä alkoi jokin iso pyörä kääntyä elämässäni. Moni aiempi asia alkoi tuntua merkityksettömältä ja niin vain palasin Suomeen. Eihän Suomi missään nimessä täydellinen ole, mutta täällä on suku ja juuret. Ns. omaa perhettä en ole perustanut, sellainen olisi varmasti vaikuttanut moneen asiaan kuten muuttopäätökseen. Muutto itsessään ei tuntunut niin isolta asialta, mutta roolin muuttuminen työntekijästä jonkinlaiseksi varhaiseläkeläiseksi kyllä! Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kävit kommentoimassa, Tuuli!

      Minullakin tosiaan jo yli 20 vuotta pois Suomesta, mutta se paluumuuttoajatus on tuolla jossakin takaraivossa koko ajan. Nyt olen alkanut pohtia, että "sitten eläkkeellä" olisi kiva jos olisi joku paikka Suomessa, vaikka en tätä nykyistä kotimaatani ihan kokonaan ehkä tohtisikaan jättää. Ja sitten sellainenkin ajatus jo pyörii mielessä, että kumpaan maahan haluan tulla haudatuksi! Tuntuisi todella oudolta jäädä tänne Ruotsiin...

      Toivottavasti muuten joku toimittaja keksisi tehdä tuoreen haastattelun Eija Wagerista, kiinnostaisi todella kuulla mitä hänelle nykyään kuuluu :)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...