Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

 

Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin Free, joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos!

Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään. 

Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kaikkiin tuttuihin henkilöihin ja tapahtumiin tuntuu liittyvän jokin lentävä lause, eikä asian muistelemiseen tarvita kuin tuon lausahduksen sanominen, jolloin kaikki tietävät mistä puhutaan. Ginzburgin kirjan alkuperäinen nimi onkin 'Lessico famigliare', eli perheen sanakirja. Omaperäinen ja mielenkiintoinen lähtökohta kirjailijan omasta elämästä kertovalle tarinalle, vaikkakin se hiukan vesittyy kertojaminän aikuistuttua samalla kun tarinan henkilöhahmojen määrä alkaa kasvaa hallitsemattomaksi. Kirjan loppuosassa kirjailija ei enää tavoita sitä intiimiä ja lämmintä kerrontaa, joka hallitsee tarinan alkuosaa ja jolloin liikutaan vain lähimmän perheen vaikutuspiirissä.

Mutta nyt niihin tuttuihin paikkoihin eli Italiaan: minulla oli 2000-luvun alussa vaihe, jolloin matkustin paljon Italiassa ja kävin melkeinpä kaikissa Rooman pohjoispuolella sijaisevissa vähääkään suuremmissa kaupungeissa. Kävin sekä kielikursseillä että vapaaehtoistyöprojekteissa ja mietin kovasti olisiko Italia sellainen maa, jossa haluaisin asua pidempään. Lopulta se ei sitä ollut, mutta italialaisilla on aina oleva lämmin paikka sydämessäni. Juuri sitä vallatonta ja  hullua ja kekseliästä mielenlaatua aistin myös tässä Ginzburgin kirjassa. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että juuri sitä puolta ihmisyydestä kaipaan myös täällä nykyisessä asuinmaassani Ruotsissa, "landet lagomissa".

Ginzburgin kirjassa liikutaan laajalti myös maantieteellisesti, eri puolilla Italiaa. Suurin osa näistä paikoista on myös minulle tuttuja, joten kirjaa oli todella nostalgista lukea. Varsinkin Torino on minulle tuttu paikka, pylväskäytävineen ja vuoristoineen. 

Mutta seuraava kirja vei minut sitten tuttuakin tutumpaan paikkaan. Olen lukenut Heidi Köngäksen kirjat heti kun niitä eteen sattuu ja nyt näin kirjastossa toissa vuonna ilmestyneen romaanin "Mirjami". Ajallisesti tässä liikutaan Ginzburgin kirjan tavoin ennen ja jälkeen toisen maailmansodan mutta haa, tapahtumapaikkana on Mänttä eli äitini kotiseutu, jossa olen viettänyt monen monituista lapsuudenkesääni. Tekstissä vilahteli tuttuja paikannimiä: tuolla asuu yksi enoista, tuolla taas yksi tädeistä. 

Ja kun siirrytään syyskuuhun 1945 niin mieleeni tulee heti ajatus, että nyt tuolla jossain on myös minun äitini, vastasyntyneenä vauvana. On todella jännittävä lukea Köngäksen tarkkaa kuvailua sota-ajan naisten elämästä ja kamppailusta erilaisia sairauksia vastaan. Äitini perheessä kaksi lapsista sairastui tuberkuloosiin, mutta lavantautiin ei kukaan onneksi mennyt.

Tämä on muuten toinen kerta kun saan lukea äitini lapsuudenmaisemista kirjallisessa muodossa, se ensimmäinen on ruotsalaisen Anna Takasen kirja sotalapsi-isästään kirjassa Sinä olet suruni. Takasen isä syntyi ja kasvoi ensimmäiset vuotensa äitini naapurikylässä.

Pidän todella paljon Köngäksen tavasta kirjoittaa ja kuvata naisten elämää arkisten askareiden kautta. Tässäkin kirjassa leipä todella tuoksui ja saunan lämpö hohkasi kirjan sivuilta. Mutta juuri tässä kirjassa tuntui, että naisten sisäinen elämä jäi hieman pinnalliseksi. Olisin myös mielelläni halunnut yhdeksi kertojaääneksi perheen miniän Raijan, jonka agressiivinen ja kiukkuinen olemus heijasti ehkä jotain muuta kuin pelkkää "hankalaa" luonnetta. Myös Mirjamin sulhanen Tor jäi arvoitukseksi ja vähän epäuskottavaksikin hahmoksi.

Mutta Heidi Kängästä kannattaa aina lukea, hänen kirjansa ovat mielenkiintoisia kuvauksia naisten elämästä ja usein juuri historiallista taustaa vasten aseteltuna. 

**

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula & Co 2021)

Lessico famigliare (1963), suomentanut Elina Melander

Heidi Köngäs: Mirjami (Otava 2019)

**