Siirry pääsisältöön

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

 


Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin Free, joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos!

Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään. 

Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kaikkiin tuttuihin henkilöihin ja tapahtumiin tuntuu liittyvän jokin lentävä lause, eikä asian muistelemiseen tarvita kuin tuon lausahduksen sanominen, jolloin kaikki tietävät mistä puhutaan. Ginzburgin kirjan alkuperäinen nimi onkin 'Lessico famigliare', eli perheen sanakirja. Omaperäinen ja mielenkiintoinen lähtökohta kirjailijan omasta elämästä kertovalle tarinalle, vaikkakin se hiukan vesittyy kertojaminän aikuistuttua samalla kun tarinan henkilöhahmojen määrä alkaa kasvaa hallitsemattomaksi. Kirjan loppuosassa kirjailija ei enää tavoita sitä intiimiä ja lämmintä kerrontaa, joka hallitsee tarinan alkuosaa ja jolloin liikutaan vain lähimmän perheen vaikutuspiirissä.

Mutta nyt niihin tuttuihin paikkoihin eli Italiaan: minulla oli 2000-luvun alussa vaihe, jolloin matkustin paljon Italiassa ja kävin melkeinpä kaikissa Rooman pohjoispuolella sijaisevissa vähääkään suuremmissa kaupungeissa. Kävin sekä kielikursseillä että vapaaehtoistyöprojekteissa ja mietin kovasti olisiko Italia sellainen maa, jossa haluaisin asua pidempään. Lopulta se ei sitä ollut, mutta italialaisilla on aina oleva lämmin paikka sydämessäni. Juuri sitä vallatonta ja  hullua ja kekseliästä mielenlaatua aistin myös tässä Ginzburgin kirjassa. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että juuri sitä puolta ihmisyydestä kaipaan myös täällä nykyisessä asuinmaassani Ruotsissa, "landet lagomissa".

Ginzburgin kirjassa liikutaan laajalti myös maantieteellisesti, eri puolilla Italiaa. Suurin osa näistä paikoista on myös minulle tuttuja, joten kirjaa oli todella nostalgista lukea. Varsinkin Torino on minulle tuttu paikka, pylväskäytävineen ja vuoristoineen. 

Mutta seuraava kirja vei minut sitten tuttuakin tutumpaan paikkaan. Olen lukenut Heidi Köngäksen kirjat heti kun niitä eteen sattuu ja nyt näin kirjastossa toissa vuonna ilmestyneen romaanin "Mirjami". Ajallisesti tässä liikutaan Ginzburgin kirjan tavoin ennen ja jälkeen toisen maailmansodan mutta haa, tapahtumapaikkana on Mänttä eli äitini kotiseutu, jossa olen viettänyt monen monituista lapsuudenkesääni. Tekstissä vilahteli tuttuja paikannimiä: tuolla asuu yksi enoista, tuolla taas yksi tädeistä. 

Ja kun siirrytään syyskuuhun 1945 niin mieleeni tulee heti ajatus, että nyt tuolla jossain on myös minun äitini, vastasyntyneenä vauvana. On todella jännittävä lukea Köngäksen tarkkaa kuvailua sota-ajan naisten elämästä ja kamppailusta erilaisia sairauksia vastaan. Äitini perheessä kaksi lapsista sairastui tuberkuloosiin, mutta lavantautiin ei kukaan onneksi mennyt.

Tämä on muuten toinen kerta kun saan lukea äitini lapsuudenmaisemista kirjallisessa muodossa, se ensimmäinen on ruotsalaisen Anna Takasen kirja sotalapsi-isästään kirjassa Sinä olet suruni. Takasen isä syntyi ja kasvoi ensimmäiset vuotensa äitini naapurikylässä.

Pidän todella paljon Köngäksen tavasta kirjoittaa ja kuvata naisten elämää arkisten askareiden kautta. Tässäkin kirjassa leipä todella tuoksui ja saunan lämpö hohkasi kirjan sivuilta. Mutta juuri tässä kirjassa tuntui, että naisten sisäinen elämä jäi hieman pinnalliseksi. Olisin myös mielelläni halunnut yhdeksi kertojaääneksi perheen miniän Raijan, jonka agressiivinen ja kiukkuinen olemus heijasti ehkä jotain muuta kuin pelkkää "hankalaa" luonnetta. Myös Mirjamin sulhanen Tor jäi arvoitukseksi ja vähän epäuskottavaksikin hahmoksi.

Mutta Heidi Kängästä kannattaa aina lukea, hänen kirjansa ovat mielenkiintoisia kuvauksia naisten elämästä ja usein juuri historiallista taustaa vasten aseteltuna. 

**

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula & Co 2021)

Lessico famigliare (1963), suomentanut Elina Melander

Heidi Köngäs: Mirjami (Otava 2019)

**


Kommentit

  1. Olen samaa mieltä tuosta Ginzburgin kirjasta, alkuosa on todella viehättävä, mutta lopussa lässähtää. Perheen omat sanonnat on kiinnostava aihe, omassakin perheessä niitä on.

    Heidi Köngästä olen aikonut lukea lisää. Kiitos kun muistutit. Käyn katsomassa, saanko kirjastosta Mirjamin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin myös miettiä näitä perheen sisäisiä sanontoja, olen harmi kyllä jo melkein unohtanut oman lapsuudenperheeni lentävät lauseet, isäni karjalaissuvussa niitä tosin oli enemmän kuin äitini hämäläisperheessä. Mutta nykyisessä perheessä meillä on jo aika kokoelma ja aika monia hauskoja syntyy jo siitä kun perheessä on kaksi kieltä käytössä.

      Poista
  2. Olisipa kiva lukea joku kirja, joka tapahtuu Lieksassa! :D Sieltä olen siis kotoisin. Käsittääkseni Joonatan Tolan Punainen planeetta sivuaa asiaa, mutta sen pääpaino ei ole kyllä varmaankaan miljöökuvauksessa. Ja oli niin karu se huumori heti alussa että jäi kesken...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, nyt täytyy pitää silmät auki, jos löytyisi jokin Lieksaan sijoittuva romaani! Tosin nopeasti googlaamalla löytyy vain tuo Joonatan Tolan kirja :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...