Siirry pääsisältöön

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

 


Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin Free, joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos!

Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään. 

Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kaikkiin tuttuihin henkilöihin ja tapahtumiin tuntuu liittyvän jokin lentävä lause, eikä asian muistelemiseen tarvita kuin tuon lausahduksen sanominen, jolloin kaikki tietävät mistä puhutaan. Ginzburgin kirjan alkuperäinen nimi onkin 'Lessico famigliare', eli perheen sanakirja. Omaperäinen ja mielenkiintoinen lähtökohta kirjailijan omasta elämästä kertovalle tarinalle, vaikkakin se hiukan vesittyy kertojaminän aikuistuttua samalla kun tarinan henkilöhahmojen määrä alkaa kasvaa hallitsemattomaksi. Kirjan loppuosassa kirjailija ei enää tavoita sitä intiimiä ja lämmintä kerrontaa, joka hallitsee tarinan alkuosaa ja jolloin liikutaan vain lähimmän perheen vaikutuspiirissä.

Mutta nyt niihin tuttuihin paikkoihin eli Italiaan: minulla oli 2000-luvun alussa vaihe, jolloin matkustin paljon Italiassa ja kävin melkeinpä kaikissa Rooman pohjoispuolella sijaisevissa vähääkään suuremmissa kaupungeissa. Kävin sekä kielikursseillä että vapaaehtoistyöprojekteissa ja mietin kovasti olisiko Italia sellainen maa, jossa haluaisin asua pidempään. Lopulta se ei sitä ollut, mutta italialaisilla on aina oleva lämmin paikka sydämessäni. Juuri sitä vallatonta ja  hullua ja kekseliästä mielenlaatua aistin myös tässä Ginzburgin kirjassa. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että juuri sitä puolta ihmisyydestä kaipaan myös täällä nykyisessä asuinmaassani Ruotsissa, "landet lagomissa".

Ginzburgin kirjassa liikutaan laajalti myös maantieteellisesti, eri puolilla Italiaa. Suurin osa näistä paikoista on myös minulle tuttuja, joten kirjaa oli todella nostalgista lukea. Varsinkin Torino on minulle tuttu paikka, pylväskäytävineen ja vuoristoineen. 

Mutta seuraava kirja vei minut sitten tuttuakin tutumpaan paikkaan. Olen lukenut Heidi Köngäksen kirjat heti kun niitä eteen sattuu ja nyt näin kirjastossa toissa vuonna ilmestyneen romaanin "Mirjami". Ajallisesti tässä liikutaan Ginzburgin kirjan tavoin ennen ja jälkeen toisen maailmansodan mutta haa, tapahtumapaikkana on Mänttä eli äitini kotiseutu, jossa olen viettänyt monen monituista lapsuudenkesääni. Tekstissä vilahteli tuttuja paikannimiä: tuolla asuu yksi enoista, tuolla taas yksi tädeistä. 

Ja kun siirrytään syyskuuhun 1945 niin mieleeni tulee heti ajatus, että nyt tuolla jossain on myös minun äitini, vastasyntyneenä vauvana. On todella jännittävä lukea Köngäksen tarkkaa kuvailua sota-ajan naisten elämästä ja kamppailusta erilaisia sairauksia vastaan. Äitini perheessä kaksi lapsista sairastui tuberkuloosiin, mutta lavantautiin ei kukaan onneksi mennyt.

Tämä on muuten toinen kerta kun saan lukea äitini lapsuudenmaisemista kirjallisessa muodossa, se ensimmäinen on ruotsalaisen Anna Takasen kirja sotalapsi-isästään kirjassa Sinä olet suruni. Takasen isä syntyi ja kasvoi ensimmäiset vuotensa äitini naapurikylässä.

Pidän todella paljon Köngäksen tavasta kirjoittaa ja kuvata naisten elämää arkisten askareiden kautta. Tässäkin kirjassa leipä todella tuoksui ja saunan lämpö hohkasi kirjan sivuilta. Mutta juuri tässä kirjassa tuntui, että naisten sisäinen elämä jäi hieman pinnalliseksi. Olisin myös mielelläni halunnut yhdeksi kertojaääneksi perheen miniän Raijan, jonka agressiivinen ja kiukkuinen olemus heijasti ehkä jotain muuta kuin pelkkää "hankalaa" luonnetta. Myös Mirjamin sulhanen Tor jäi arvoitukseksi ja vähän epäuskottavaksikin hahmoksi.

Mutta Heidi Kängästä kannattaa aina lukea, hänen kirjansa ovat mielenkiintoisia kuvauksia naisten elämästä ja usein juuri historiallista taustaa vasten aseteltuna. 

**

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula & Co 2021)

Lessico famigliare (1963), suomentanut Elina Melander

Heidi Köngäs: Mirjami (Otava 2019)

**


Kommentit

  1. Olen samaa mieltä tuosta Ginzburgin kirjasta, alkuosa on todella viehättävä, mutta lopussa lässähtää. Perheen omat sanonnat on kiinnostava aihe, omassakin perheessä niitä on.

    Heidi Köngästä olen aikonut lukea lisää. Kiitos kun muistutit. Käyn katsomassa, saanko kirjastosta Mirjamin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin myös miettiä näitä perheen sisäisiä sanontoja, olen harmi kyllä jo melkein unohtanut oman lapsuudenperheeni lentävät lauseet, isäni karjalaissuvussa niitä tosin oli enemmän kuin äitini hämäläisperheessä. Mutta nykyisessä perheessä meillä on jo aika kokoelma ja aika monia hauskoja syntyy jo siitä kun perheessä on kaksi kieltä käytössä.

      Poista
  2. Olisipa kiva lukea joku kirja, joka tapahtuu Lieksassa! :D Sieltä olen siis kotoisin. Käsittääkseni Joonatan Tolan Punainen planeetta sivuaa asiaa, mutta sen pääpaino ei ole kyllä varmaankaan miljöökuvauksessa. Ja oli niin karu se huumori heti alussa että jäi kesken...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, nyt täytyy pitää silmät auki, jos löytyisi jokin Lieksaan sijoittuva romaani! Tosin nopeasti googlaamalla löytyy vain tuo Joonatan Tolan kirja :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...