Siirry pääsisältöön

Harmaa maisema ja harmaat ajatukset - mutta hei, joulu tulee!

 


Tänään on ulkona harmaa ja tuulinen maisema. Ajatuksissa myllertää monet asiat, päällimmäisenä ehkäpä tämä juuri tapahtunut rajoitusten poistuminen. Palailen pikkuhiljaa takaisin työpaikalle ja on ollut todella hienoa tavata kollegoita. Mutta minua myös huolestuttaa. Rokotuksen vaikutus alkaa laantua, tämä syksy ehkä on vielä turvallista aikaa mutta entäpä sitten kun tullaan jouluun?

Konttorilla istuminen on myös herättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Olen itse asiassa aivan kauhuissani ajatuksesta, että ajautuisin siihen samaan oravanpyörään, jossa olin ennen pandemiaa. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet hengähdystauko, jolloin olen saanut enemmän aikaa itselleni. Joudunko luopumaan kaikesta siitä positiivisesta, jonka olen etätyöaikana löytänyt?

Tästä harmaasta mielialastaniko nyt sitten johtuu, että luen tällä hetkellä urakalla islantilaisen Arnaldur Indriðasonin dekkareita. Luin ensin Erlendur-sarjan ensimmäisen osan nimeltä Mýrin (tai ainakin luulen sen olleen ensimmäinen, sillä Erlendur esiintyy kai kahdessakin eri sarjassa) ja nyt luin heti perään sarjan kolmannen osan, 'Ääni kuin enkelin'. Erlendur on keski-ikäinen, naimaton rikospoliisi, joka omistautuu täysin työlleen. Huumeongelmien kanssa kamppailevan tyttären kanssa hänellä on vaihtelevat välit ja naisystävälle olisi myös vapaa paikka olemassa, jos Erlendur vain osaisi tehdä asialle jotain.

 Pidän Erlendurin hiukan vanhanaikaisesta tyylistä ratkoa näitä Reykjavikissa tapahtuvia murhia. Turhia ei hötkyillä vaan mietitään rauhassa. Ja löytyyhän se murhaaja sitten aina lopulta, kunhan ensin on käyty läpi uhrin henkilöhistoria ja sukutausta. Jotenkin islantilaista sekin.

Ja erityisen islantilaista kerronnasta tekee sen, että säätilalla on vähintään näyttävä sivurooli. Tässä Reykjavikissa ei aurinko paista vaan sataa vettä tai räntää, myrskyää... Indriðason muistaa kuvata sään vaihtelut tarkasti ja vivahteikkaasti.

Tällä kertaa uhri on hotellin portieeri, joka löytyy puukotettuna omasta kellarihuoneestaan, Mies on saanut luvan yöpyä hotellin varastossa väliaikaisesti, mutta järjestelystä on tullut pysyvä. Samalla yksinäisestä miehestä on tullut hotellin "yleismies jantunen", joka hoitaa sekä vahtimestarin että joulupukin hommat. Ja juuri joulupukin asussa hänet löydetään huoneestaan.

On siis joulu. Hotelliin on tulossa iso joukko turisteja kokemaan "aidon islantilaisen" joulun. Erlendurkin päättää asettautua hotelliin, jotta voisi helpommin tutkia tapausta. Tyhjä koti ja yksinäinen joulu eivät nimittäin houkuttele. Hotellista tuleekin oikea hermokeskus, jossa Erlendur tapaa niin kollegoitaan, epäiltyjä, tytärtään ja käypä siellä vielä treffeilläkin.

Indriðasonin romaanit eivät ole mitään cosy crime -dekkareita, mutta jotain viehättävää näissä kuitenkin on. Ainakaan näissä nyt kahdessa lukemassani kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä kehitellä mitään spektakuläärisiä kidutusorgioita. Päinvastoin, nämä ovat hyvin Agatha Christie -henkisiä rikosromaaneja: alussa tapahtuu murha ja sitten se selvitetään. Pidän myös Indriðasonin tyylistä sijoittaa kirjaan kuvauksia islantilaisesta mentaliteetista ja yhteiskunnasta. Ja usein hän tekee sen ripauksella sarkasmia.

Kaiken kukkuraksi tämä Indridasonin dekkari herätti joulukaipuuni! Toivottavasti ehdin fiilistellä tänä vuonna yhtä paljon kuin vuosi sitten koronajouluna. Etätyö ja kotoilu mahdollistivat silloin "täysillä jouluun" -asenteen, jota en ollut kokenut moneen vuoteen. Mutta ehkä nyt voi jo alkaa tähdätä kohti joulua?

**

Arnaldur Indriðason: Änglarösten (Röddin, 2003)







Kommentit

  1. Tsemppiä työjuttuihin! Saa nähdä, mitä rajoitusten purkamisesta seuraa, vaikka olenkin odottanut sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anki! Vähän ristiriitaisin tuntein tosiaan, mutta olisihan se mahtavaa jos päästäisiin eteenpäin tästä poikkeusajasta. Mutta joitakin juttuja haluaisin säilyttää, esimerkiksi digitaalisen kirjapiirini, joka on on noussut aivan uuteen kukoistukseen tämän uuden tekniikan myötä!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen