Siirry pääsisältöön

Harmaa maisema ja harmaat ajatukset - mutta hei, joulu tulee!

 


Tänään on ulkona harmaa ja tuulinen maisema. Ajatuksissa myllertää monet asiat, päällimmäisenä ehkäpä tämä juuri tapahtunut rajoitusten poistuminen. Palailen pikkuhiljaa takaisin työpaikalle ja on ollut todella hienoa tavata kollegoita. Mutta minua myös huolestuttaa. Rokotuksen vaikutus alkaa laantua, tämä syksy ehkä on vielä turvallista aikaa mutta entäpä sitten kun tullaan jouluun?

Konttorilla istuminen on myös herättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Olen itse asiassa aivan kauhuissani ajatuksesta, että ajautuisin siihen samaan oravanpyörään, jossa olin ennen pandemiaa. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet hengähdystauko, jolloin olen saanut enemmän aikaa itselleni. Joudunko luopumaan kaikesta siitä positiivisesta, jonka olen etätyöaikana löytänyt?

Tästä harmaasta mielialastaniko nyt sitten johtuu, että luen tällä hetkellä urakalla islantilaisen Arnaldur Indriðasonin dekkareita. Luin ensin Erlendur-sarjan ensimmäisen osan nimeltä Mýrin (tai ainakin luulen sen olleen ensimmäinen, sillä Erlendur esiintyy kai kahdessakin eri sarjassa) ja nyt luin heti perään sarjan kolmannen osan, 'Ääni kuin enkelin'. Erlendur on keski-ikäinen, naimaton rikospoliisi, joka omistautuu täysin työlleen. Huumeongelmien kanssa kamppailevan tyttären kanssa hänellä on vaihtelevat välit ja naisystävälle olisi myös vapaa paikka olemassa, jos Erlendur vain osaisi tehdä asialle jotain.

 Pidän Erlendurin hiukan vanhanaikaisesta tyylistä ratkoa näitä Reykjavikissa tapahtuvia murhia. Turhia ei hötkyillä vaan mietitään rauhassa. Ja löytyyhän se murhaaja sitten aina lopulta, kunhan ensin on käyty läpi uhrin henkilöhistoria ja sukutausta. Jotenkin islantilaista sekin.

Ja erityisen islantilaista kerronnasta tekee sen, että säätilalla on vähintään näyttävä sivurooli. Tässä Reykjavikissa ei aurinko paista vaan sataa vettä tai räntää, myrskyää... Indriðason muistaa kuvata sään vaihtelut tarkasti ja vivahteikkaasti.

Tällä kertaa uhri on hotellin portieeri, joka löytyy puukotettuna omasta kellarihuoneestaan, Mies on saanut luvan yöpyä hotellin varastossa väliaikaisesti, mutta järjestelystä on tullut pysyvä. Samalla yksinäisestä miehestä on tullut hotellin "yleismies jantunen", joka hoitaa sekä vahtimestarin että joulupukin hommat. Ja juuri joulupukin asussa hänet löydetään huoneestaan.

On siis joulu. Hotelliin on tulossa iso joukko turisteja kokemaan "aidon islantilaisen" joulun. Erlendurkin päättää asettautua hotelliin, jotta voisi helpommin tutkia tapausta. Tyhjä koti ja yksinäinen joulu eivät nimittäin houkuttele. Hotellista tuleekin oikea hermokeskus, jossa Erlendur tapaa niin kollegoitaan, epäiltyjä, tytärtään ja käypä siellä vielä treffeilläkin.

Indriðasonin romaanit eivät ole mitään cosy crime -dekkareita, mutta jotain viehättävää näissä kuitenkin on. Ainakaan näissä nyt kahdessa lukemassani kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä kehitellä mitään spektakuläärisiä kidutusorgioita. Päinvastoin, nämä ovat hyvin Agatha Christie -henkisiä rikosromaaneja: alussa tapahtuu murha ja sitten se selvitetään. Pidän myös Indriðasonin tyylistä sijoittaa kirjaan kuvauksia islantilaisesta mentaliteetista ja yhteiskunnasta. Ja usein hän tekee sen ripauksella sarkasmia.

Kaiken kukkuraksi tämä Indridasonin dekkari herätti joulukaipuuni! Toivottavasti ehdin fiilistellä tänä vuonna yhtä paljon kuin vuosi sitten koronajouluna. Etätyö ja kotoilu mahdollistivat silloin "täysillä jouluun" -asenteen, jota en ollut kokenut moneen vuoteen. Mutta ehkä nyt voi jo alkaa tähdätä kohti joulua?

**

Arnaldur Indriðason: Änglarösten (Röddin, 2003)







Kommentit

  1. Tsemppiä työjuttuihin! Saa nähdä, mitä rajoitusten purkamisesta seuraa, vaikka olenkin odottanut sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anki! Vähän ristiriitaisin tuntein tosiaan, mutta olisihan se mahtavaa jos päästäisiin eteenpäin tästä poikkeusajasta. Mutta joitakin juttuja haluaisin säilyttää, esimerkiksi digitaalisen kirjapiirini, joka on on noussut aivan uuteen kukoistukseen tämän uuden tekniikan myötä!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...