Siirry pääsisältöön

Harmaa maisema ja harmaat ajatukset - mutta hei, joulu tulee!

 


Tänään on ulkona harmaa ja tuulinen maisema. Ajatuksissa myllertää monet asiat, päällimmäisenä ehkäpä tämä juuri tapahtunut rajoitusten poistuminen. Palailen pikkuhiljaa takaisin työpaikalle ja on ollut todella hienoa tavata kollegoita. Mutta minua myös huolestuttaa. Rokotuksen vaikutus alkaa laantua, tämä syksy ehkä on vielä turvallista aikaa mutta entäpä sitten kun tullaan jouluun?

Konttorilla istuminen on myös herättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Olen itse asiassa aivan kauhuissani ajatuksesta, että ajautuisin siihen samaan oravanpyörään, jossa olin ennen pandemiaa. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet hengähdystauko, jolloin olen saanut enemmän aikaa itselleni. Joudunko luopumaan kaikesta siitä positiivisesta, jonka olen etätyöaikana löytänyt?

Tästä harmaasta mielialastaniko nyt sitten johtuu, että luen tällä hetkellä urakalla islantilaisen Arnaldur Indriðasonin dekkareita. Luin ensin Erlendur-sarjan ensimmäisen osan nimeltä Mýrin (tai ainakin luulen sen olleen ensimmäinen, sillä Erlendur esiintyy kai kahdessakin eri sarjassa) ja nyt luin heti perään sarjan kolmannen osan, 'Ääni kuin enkelin'. Erlendur on keski-ikäinen, naimaton rikospoliisi, joka omistautuu täysin työlleen. Huumeongelmien kanssa kamppailevan tyttären kanssa hänellä on vaihtelevat välit ja naisystävälle olisi myös vapaa paikka olemassa, jos Erlendur vain osaisi tehdä asialle jotain.

 Pidän Erlendurin hiukan vanhanaikaisesta tyylistä ratkoa näitä Reykjavikissa tapahtuvia murhia. Turhia ei hötkyillä vaan mietitään rauhassa. Ja löytyyhän se murhaaja sitten aina lopulta, kunhan ensin on käyty läpi uhrin henkilöhistoria ja sukutausta. Jotenkin islantilaista sekin.

Ja erityisen islantilaista kerronnasta tekee sen, että säätilalla on vähintään näyttävä sivurooli. Tässä Reykjavikissa ei aurinko paista vaan sataa vettä tai räntää, myrskyää... Indriðason muistaa kuvata sään vaihtelut tarkasti ja vivahteikkaasti.

Tällä kertaa uhri on hotellin portieeri, joka löytyy puukotettuna omasta kellarihuoneestaan, Mies on saanut luvan yöpyä hotellin varastossa väliaikaisesti, mutta järjestelystä on tullut pysyvä. Samalla yksinäisestä miehestä on tullut hotellin "yleismies jantunen", joka hoitaa sekä vahtimestarin että joulupukin hommat. Ja juuri joulupukin asussa hänet löydetään huoneestaan.

On siis joulu. Hotelliin on tulossa iso joukko turisteja kokemaan "aidon islantilaisen" joulun. Erlendurkin päättää asettautua hotelliin, jotta voisi helpommin tutkia tapausta. Tyhjä koti ja yksinäinen joulu eivät nimittäin houkuttele. Hotellista tuleekin oikea hermokeskus, jossa Erlendur tapaa niin kollegoitaan, epäiltyjä, tytärtään ja käypä siellä vielä treffeilläkin.

Indriðasonin romaanit eivät ole mitään cosy crime -dekkareita, mutta jotain viehättävää näissä kuitenkin on. Ainakaan näissä nyt kahdessa lukemassani kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä kehitellä mitään spektakuläärisiä kidutusorgioita. Päinvastoin, nämä ovat hyvin Agatha Christie -henkisiä rikosromaaneja: alussa tapahtuu murha ja sitten se selvitetään. Pidän myös Indriðasonin tyylistä sijoittaa kirjaan kuvauksia islantilaisesta mentaliteetista ja yhteiskunnasta. Ja usein hän tekee sen ripauksella sarkasmia.

Kaiken kukkuraksi tämä Indridasonin dekkari herätti joulukaipuuni! Toivottavasti ehdin fiilistellä tänä vuonna yhtä paljon kuin vuosi sitten koronajouluna. Etätyö ja kotoilu mahdollistivat silloin "täysillä jouluun" -asenteen, jota en ollut kokenut moneen vuoteen. Mutta ehkä nyt voi jo alkaa tähdätä kohti joulua?

**

Arnaldur Indriðason: Änglarösten (Röddin, 2003)







Kommentit

  1. Tsemppiä työjuttuihin! Saa nähdä, mitä rajoitusten purkamisesta seuraa, vaikka olenkin odottanut sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anki! Vähän ristiriitaisin tuntein tosiaan, mutta olisihan se mahtavaa jos päästäisiin eteenpäin tästä poikkeusajasta. Mutta joitakin juttuja haluaisin säilyttää, esimerkiksi digitaalisen kirjapiirini, joka on on noussut aivan uuteen kukoistukseen tämän uuden tekniikan myötä!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...