Alkusyksyn kirjallista matkaamista sekä pandemianostalgiaa

 

Ja yhtäkkiä oli syyskuu... Kesä meni kuin hujahtaen, tuo järjestyksessään toinen pandemiakesä, jonka vietimme jo tottunein ottein. Kotimaan matkailua ja mielellään luontokohteita, valitaan väljästi kansoitetut ravintolat ja kahvilat ja jos sää vain sallii niin istutaan ulkona. Ja tänä kesänähän se ulkona istuminen on onnistunut hienosti, kiitos sään jumalattarien.

Valittelin kesällä kun lukeminen ei maistu, mutta nyt maistuu taas! Loppukesän todellinen knockout on ollut Eeva Joenpellon Lohja-sarja ja sen ensimmäinen osa, jota sekä kuuntelin että luin paperisena kirjana. Liisamaija Laaksosen luenta menee luihin ja ytimiin ja varsinkin Salmen ja Gröönrooskan osuudet halusin kuunnella Laaksosen lukemana. Laaksonen tekee tästä yhden naisen radioteatterin - jokainen henkilö saa oman äänensä, painotuksensa, huokauksensa... 

En itse asiassa edes ymmärtänyt Joenpellon kerronnan mestarillisuutta ennen kuin Laaksonen näytti minulle miten tätä tekstiä on luettava. Jos lukee liian nopeasti jää helposti paitsi kaikista rivien välisistä merkityksistä. Ja se kirjan huumorikin on usein juuri siellä hiukan takaviistossa.

Nyt olen sitten kakkososan, Kuin kekäle kädessä, alkuosassa ja olen juuri saanut kokea Oskari Hännisen Sofi-siskon vaikuttavan sisääntulon romaanin maailmaan. Mainittiinhan hänet jo ykkösosassakin, äitinsä kanssa asuva Oskarin vanhapiikasisko, mutta nyt Sofi saa hahmon ja olemuksen ja toivon todella, että Sofista tulee pysyvä osa Lohja-sarjan henkilögalleriaa. 

Tänä vuonna juhlitaan Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuotta, joten jos hänen tuotantonsa ei ole vielä tuttu niin nyt on oiva tekosyy tutustua Joenpellon romaanimaailmaan. Lohja-sarja vie 20-luvulle, jolloin yritetään toipua sisällissodasta samalla kun uusi maailma autoineen ja muine ihmeineen tekee tuloaan. Joenpellon henkilöt ovat psykologisesti taitavasti kuvattuja ja heissä riittää pohtimista, minkä huomasimme kun keskustelimme kirjapiirissämme sarjan avausromaanista Vetää kaikista ovista.

Mutta tässä välissä olen käynyt myös muissa maailmoissa. Luin nyt vihdoinkin Lena Einhornin kirjan äitinsä Ninan matkasta Puolan Lublinin juutalaiskortteleista Varsovan gheton kauhujen kautta Ruotsiin turvaan. Ninas resa on järkyttävä kirja, jonka pystyy oikeastaan lukemaan vain sen ajatuksen voimalla, että tietää Ninan päässeen lopulta turvaan. Kirja voitti ilmestyessään 2005 Ruotsin arvostetuimman kirjapalkinnon, August-palkinnon ja se mainitaan edelleen keskusteluissa ruotsalaisen holokausti-kirjallisuuden klassikkona.

Einhorn kirjoittaa sujuvasti ja jännittävästi, hän osaa cliffhangereiden asettelun taidon. Kirja koostuu suurelta osin Nina-äidin kertomuksesta mutta Einhorn tekee myös yleisempiä katsauksia historiallisiin faktoihin ja sodan etenemiseen. Aivan kirjan alussa Nina matkustaa äitinsä kanssa New Yorkiin sukuloimaan ja he jäävät sinne kokonaiseksi vuodeksi, Nina käy myös paikallista koulua serkkujensa kanssa. Vuosi on 1937 ja tarkoitus on, että muuttaisivat Amerikkaan pysyvästi. Mutta sekä äidillä että varsinkin Ninalla on kova koti-ikävä ja niinpä he tekevät ratkaisun lähteä kotiin. Lukijaa kylmää ajatus siitä, kuinka suuri vaikutus tällä päätöksellä onkaan.

Ja juuri tuo eri päätösten ja sattumien oikukas kohtalon suunnan muuttaminen on tämän kirjan kantavia teemoja. Nina ja hänen perheensä ovat monta kertaa vain hiuskarvan päässä varmasta kuolemasta, mutta kerta kerran jälkeen he pelastautuvat. Usein vain sisäistä ääntään kuuntelemalla, mutta usein myös toisten ihmisten apuun luottamalla. Elämä Varsovan ghetossa oli jatkuvaa venäläistä rulettia, mutta kuten Nina itse kertoo, ei kukaan jaksa elää jatkuvassa pelossa. Elämä normalisoituu pikkuhiljaa, vaikka ympärillä olisi minkälainen helvetti.

Monien hermoja raastavien vaiheiden jälkeen Nina pääsee pakenemaan ghetosta ja hän saa piilopaikan erään puolalaisperheen luota maaseudulta. Saksan häviö alkaa olla jo varma ja venäläisten tuloa odotetaan, vaikkakin se kestää tuskastuttavan kauan. Lopputaistojen koittaessa alkaa vielä uusi pakomatka, tällä kertaa puolalaisen siviiliväestön rinnalla. Mutta Nina iloitsee paetessaankin siitä, että saa monen vuoden jälkeen kokea jälleen olevansa ihminen muiden rinnalla. Hänellä on oikeus olla olemassa.

Einhornin kirja on myös suomennettu, mutta kirjablogeista sitä etsiessäni huomaan, että kirjaa moititaan sekavaksi eikä Einhornin kirjoitustapa vakuuta. Tämä on todella harmi kuulla, sillä alkuperäiskielellä kirja on selkeää luettavaa ja Einhorn on saanut paljon kiitosta juuri sujuvasta kynästään. Lukekaa siis tämä kirja alkuperäiskielellä, jos mahdollista.

Lopuksi vielä teos, joka on kuin omasta elämästäni. Käyn aina silloin tällöin lainaamassa kirjastosta kasan uusia sarjakuviteoksia ja tällä kertaa pinossa oli todella ajankohtainen aihe, Elin Lucassin Karanteenipäiväkirja (Karantändagboken). Kirjassa kerrotaan kaltaiseni naisen vuodesta, jolloin nainen joutuu etätöihin kotiinsa ja josta käsin hän seuraa pandemian etenemistä ja muitakin maailman tapahtumia. Kirja on täysosuma ja tekisi itse asiassa mieli hankkia tämä kirjahyllyyn muistoksi tästä outoakin oudommasta vuodesta. Huomaan nimittäin jo unohtaneeni jonkin verran kevään 2020 tapahtumia, sitä pandemian alkukuukausien epäuskoista tunnelmaa, joka sitten pikkuhiljaa muuttui normaaliksi. Sillä niinhän on ihminen luotu toimimaan, ei kukaan jaksa elää jännityksessä pitkään vaan epätavallisesta tehdään arkea ja elämä jatkuu. Onneksi...

**

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (WSOY 1974)

Lena Einhorn: Ninas resa (Bokförlaget Prisma 2005)

Elin Lucassi: Karantändagboken (Galago 2021)