Siirry pääsisältöön

Alkusyksyn kirjallista matkaamista sekä pandemianostalgiaa

 


Ja yhtäkkiä oli syyskuu... Kesä meni kuin hujahtaen, tuo järjestyksessään toinen pandemiakesä, jonka vietimme jo tottunein ottein. Kotimaan matkailua ja mielellään luontokohteita, valitaan väljästi kansoitetut ravintolat ja kahvilat ja jos sää vain sallii niin istutaan ulkona. Ja tänä kesänähän se ulkona istuminen on onnistunut hienosti, kiitos sään jumalattarien.

Valittelin kesällä kun lukeminen ei maistu, mutta nyt maistuu taas! Loppukesän todellinen knockout on ollut Eeva Joenpellon Lohja-sarja ja sen ensimmäinen osa, jota sekä kuuntelin että luin paperisena kirjana. Liisamaija Laaksosen luenta menee luihin ja ytimiin ja varsinkin Salmen ja Gröönrooskan osuudet halusin kuunnella Laaksosen lukemana. Laaksonen tekee tästä yhden naisen radioteatterin - jokainen henkilö saa oman äänensä, painotuksensa, huokauksensa... 

En itse asiassa edes ymmärtänyt Joenpellon kerronnan mestarillisuutta ennen kuin Laaksonen näytti minulle miten tätä tekstiä on luettava. Jos lukee liian nopeasti jää helposti paitsi kaikista rivien välisistä merkityksistä. Ja se kirjan huumorikin on usein juuri siellä hiukan takaviistossa.

Nyt olen sitten kakkososan, Kuin kekäle kädessä, alkuosassa ja olen juuri saanut kokea Oskari Hännisen Sofi-siskon vaikuttavan sisääntulon romaanin maailmaan. Mainittiinhan hänet jo ykkösosassakin, äitinsä kanssa asuva Oskarin vanhapiikasisko, mutta nyt Sofi saa hahmon ja olemuksen ja toivon todella, että Sofista tulee pysyvä osa Lohja-sarjan henkilögalleriaa. 

Tänä vuonna juhlitaan Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuotta, joten jos hänen tuotantonsa ei ole vielä tuttu niin nyt on oiva tekosyy tutustua Joenpellon romaanimaailmaan. Lohja-sarja vie 20-luvulle, jolloin yritetään toipua sisällissodasta samalla kun uusi maailma autoineen ja muine ihmeineen tekee tuloaan. Joenpellon henkilöt ovat psykologisesti taitavasti kuvattuja ja heissä riittää pohtimista, minkä huomasimme kun keskustelimme kirjapiirissämme sarjan avausromaanista Vetää kaikista ovista.

Mutta tässä välissä olen käynyt myös muissa maailmoissa. Luin nyt vihdoinkin Lena Einhornin kirjan äitinsä Ninan matkasta Puolan Lublinin juutalaiskortteleista Varsovan gheton kauhujen kautta Ruotsiin turvaan. Ninas resa on järkyttävä kirja, jonka pystyy oikeastaan lukemaan vain sen ajatuksen voimalla, että tietää Ninan päässeen lopulta turvaan. Kirja voitti ilmestyessään 2005 Ruotsin arvostetuimman kirjapalkinnon, August-palkinnon ja se mainitaan edelleen keskusteluissa ruotsalaisen holokausti-kirjallisuuden klassikkona.

Einhorn kirjoittaa sujuvasti ja jännittävästi, hän osaa cliffhangereiden asettelun taidon. Kirja koostuu suurelta osin Nina-äidin kertomuksesta mutta Einhorn tekee myös yleisempiä katsauksia historiallisiin faktoihin ja sodan etenemiseen. Aivan kirjan alussa Nina matkustaa äitinsä kanssa New Yorkiin sukuloimaan ja he jäävät sinne kokonaiseksi vuodeksi, Nina käy myös paikallista koulua serkkujensa kanssa. Vuosi on 1937 ja tarkoitus on, että muuttaisivat Amerikkaan pysyvästi. Mutta sekä äidillä että varsinkin Ninalla on kova koti-ikävä ja niinpä he tekevät ratkaisun lähteä kotiin. Lukijaa kylmää ajatus siitä, kuinka suuri vaikutus tällä päätöksellä onkaan.

Ja juuri tuo eri päätösten ja sattumien oikukas kohtalon suunnan muuttaminen on tämän kirjan kantavia teemoja. Nina ja hänen perheensä ovat monta kertaa vain hiuskarvan päässä varmasta kuolemasta, mutta kerta kerran jälkeen he pelastautuvat. Usein vain sisäistä ääntään kuuntelemalla, mutta usein myös toisten ihmisten apuun luottamalla. Elämä Varsovan ghetossa oli jatkuvaa venäläistä rulettia, mutta kuten Nina itse kertoo, ei kukaan jaksa elää jatkuvassa pelossa. Elämä normalisoituu pikkuhiljaa, vaikka ympärillä olisi minkälainen helvetti.

Monien hermoja raastavien vaiheiden jälkeen Nina pääsee pakenemaan ghetosta ja hän saa piilopaikan erään puolalaisperheen luota maaseudulta. Saksan häviö alkaa olla jo varma ja venäläisten tuloa odotetaan, vaikkakin se kestää tuskastuttavan kauan. Lopputaistojen koittaessa alkaa vielä uusi pakomatka, tällä kertaa puolalaisen siviiliväestön rinnalla. Mutta Nina iloitsee paetessaankin siitä, että saa monen vuoden jälkeen kokea jälleen olevansa ihminen muiden rinnalla. Hänellä on oikeus olla olemassa.

Einhornin kirja on myös suomennettu, mutta kirjablogeista sitä etsiessäni huomaan, että kirjaa moititaan sekavaksi eikä Einhornin kirjoitustapa vakuuta. Tämä on todella harmi kuulla, sillä alkuperäiskielellä kirja on selkeää luettavaa ja Einhorn on saanut paljon kiitosta juuri sujuvasta kynästään. Lukekaa siis tämä kirja alkuperäiskielellä, jos mahdollista.

Lopuksi vielä teos, joka on kuin omasta elämästäni. Käyn aina silloin tällöin lainaamassa kirjastosta kasan uusia sarjakuviteoksia ja tällä kertaa pinossa oli todella ajankohtainen aihe, Elin Lucassin Karanteenipäiväkirja (Karantändagboken). Kirjassa kerrotaan kaltaiseni naisen vuodesta, jolloin nainen joutuu etätöihin kotiinsa ja josta käsin hän seuraa pandemian etenemistä ja muitakin maailman tapahtumia. Kirja on täysosuma ja tekisi itse asiassa mieli hankkia tämä kirjahyllyyn muistoksi tästä outoakin oudommasta vuodesta. Huomaan nimittäin jo unohtaneeni jonkin verran kevään 2020 tapahtumia, sitä pandemian alkukuukausien epäuskoista tunnelmaa, joka sitten pikkuhiljaa muuttui normaaliksi. Sillä niinhän on ihminen luotu toimimaan, ei kukaan jaksa elää jännityksessä pitkään vaan epätavallisesta tehdään arkea ja elämä jatkuu. Onneksi...

**

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (WSOY 1974)

Lena Einhorn: Ninas resa (Bokförlaget Prisma 2005)

Elin Lucassi: Karantändagboken (Galago 2021)

Kommentit

  1. Eeva Joenpelto on niitä kirjailijoita, joiden uutta kirjaa odotin aina malttamattomana. Suomessa on ollut harvoja hänen veroisiaan kirjailijoita eikä mielestäni tällä hetkellä ketään.
    Panen muistiin Lena Einhornin kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 70-80-luvuilla Joenpeltoa tuli joka tuutista, olisiko sitten iskenyt lukijoihin kyllästyminen tai harhaluulo, että hänen tuotantonsa olisi jotenkin vanhentunutta? Onneksi nyt näin juhlavuonna on alkanut näkyä Joenpeltoa taas kirjablogeissakin.

      Poista
  2. Kiva kuulla kirjallisia kuulumisiasi! :) Minä luin Joenpellolta Veljeni varjon, mikä oli aika hyvä. Lohja-sarjaa voisi kokeilla myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anki! Kokeile ainakin tuota sarjan avausosaa, Vetää kaikista ovista. Siinä pääsee ainakin hyvin perille Joenpellon tyylistä ja kirjallisesta maisemasta.

      Poista
  3. Kuvaat kiinnostavasti tuota Liisamaija Laaksosen luentaa. On tosiaan joskus jännittävää huomata, millaisia lisämerkityksiä ja erilaisia tulkintoja repliikeille voi tulla sanontatavasta riippuen. En ole itse koskaan lukenut Joenpeltoa ja jostain syystä hänen kirjansa eivät vieläkään kiinnosta minua, vaikka häntä onkin kehuttu blogeissa. Ehkä joskus. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joenpelto on ihan oma lukunsa :) Itsekin innostuin vasta nyt mutta se oli kyllä paljolti Liisamaija Laaksosen luennan ansiota!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 3. luukku - Talvirakkautta ja lahjakirjavinkki!

  Tervetuloa avaamaan kirjabloggaajien joulukalenterin kolmas luukku! Eilinen luukku avautui  Amman kirjablogissa  ja huomisen eli neljännen luukun avaa  Hemulin kirjahylly . Tänä vuonna joulukalenterin kokoamisesta ja visuaalisesta ilmeestä vastaa  Yöpöydän kirjat -blogi . Nyt kun muistelen näitä aikaisempia joulukalentereita niin olen aika monena vuotena tuonut teidät tänne Tukholmaan. Ja se ei ole mikään ihme, sillä tämä nykyinen kotikaupunkini on minulle joulukaupunkien ykkönen. Muistan tarkasti sen hetken kun rakastuin Tukholmaan. Se tapahtui vasta kun olin asunut täällä jo parisen vuotta. Olin itse asiassa aika skeptinen koko kaupunkia kohtaan, olinhan täällä vain muutaman kuukauden töissä ja sitten oli tarkoitus muuttaa takaisin "kotiin", eli Helsinkiin. Mutta elämä tunnetusti yllättää ja muutaman kuukauden mittainen pestini vakinaistui, nyt jo 23 vuoden ajaksi. Olin aluksi erittäin hämmentynyt - eihän minun tänne pitänyt jäädä! Kunnes eräs viisas ja vanhempi ruotsinsu