Siirry pääsisältöön

Moderni klassikko, joka vie 70-luvun alun Tukholmaan

 


Olen tässä vuosien varrella aina silloin tällöin törmännyt ruotsalaiskirjailija Gun-Britt Sundströmin nimeen, mutta koska häneltä ei ole ilmestynyt uusia romaaneja sitten vuoden 1976 jymymenestyksensä jälkeen niin en ole sattunut vielä lukemaan hänen tuotantoaan. Mutta nyt kun törmäsin taas Sundströmin Maken-romaaniin lukiessani Märta Tikkasen kirje-elämäkertaa niin päätin siltä istumalta tutustua kirjaan. 

Tikkanen ei ollut kovin vaikuttunut romaanista enkä sitä kyllä yhtään ihmettele, sillä Sundströmin ja Tikkasen kirjalliset tyylit ovat kuin eri planeetoilta. Mutta itse ihastuin Sundströmin nasevaan sanailuun ja lakoniseen itseironiaan. Tästä tekstistä tuli mieleen lapsena rakastamani Merri Vikin Lotta-kirjat juurikin samanlaisen huumorinsa ja ennen kaikkea molemmissa kirjoissa esiintyvän omanarvon tuntevan nuoren tytön/naisen ansiosta.

Kirjassa "Maken" (suomeksi 'aviomies') nuori opiskelijatyttö Martina kertoo elämästään ja rakkaussuhteestaan Gustaviin. Ja kerrottavaa riittää, runsaat 500 sivua! Martina ei halua perinteistä avioliittoa, mikä selvästikin olisi ympäristön ja ennen kaikkea molempien vanhempien toiveiden mukainen ratkaisu. Gustav olisi hänkin puolestaan valmis naimisiin mutta modernina miehenä hän kunnioittaa Martinan toivetta. Vaikka pikkuhiljaa suhde alkaa säröillä...

Gustav tapailee myös muita naisia, mitä Martina ei sinänsä halua kieltää. Onhan hänkin moderni nainen ja sitä paitsi hän ymmärtää oman sitoutumispelkonsa saattavan johtaa tällaiseen tilanteeseen. Martina yrittää itsekin tapailla muita ja sattuman kautta hän tapaa entisen rakastettunsa Aronin, jonka kanssa hän aloittaa rinnakkaissuhteen.

Polttava kysymys koko kirjan ajan on se, mennäkö naimisiin vai ei. Martina ei sinänsä haikaile vapaan rakkauden perään, minkä me ehkä helposti yhdistämme 60-luvun lopun ajan ilmapiiriin. Martina vain sattuu olemaan aikaansa edellä oleva nuori nainen, joka ei voi ymmärtää miksi suhde ei voisi olla "oikea" vaikka sitä ei virallistettaisikaan. Ja lapsiakaan hän ei sen kummemmin kaipaa. Eikö kaksi ihmistä voisi elää yhdessä, rakkausliitossa, myös ilman lapsia? 

Mene naimisiin, niin kadut; älä mene naimisiin, niin kadut sitäkin; joko menet naimisiin tai et mene, kadut kumpaakin; vaikka menisit naimisiin tai et menisi, kadut kumpaakin. (Kierkegaard)

Tämän Kierkegaardin sitaatin Sundström on valinnut kirjansa aloitukseksi ja se todella kuvaa hyvin Martinan kehitystarinaa. Sillä ne tunteet... Martina ei voi ymmärtää omia tunteitaan: onko tämä nyt muka mustasukkaisuutta kun hän miettii Gustavin sivusuhdetta. Hehän ovat vapaita ihmisiä! Ja kun Martina sitten päättää yhdessä Gustavin kanssa erota, ainakin väliaikaisesti, hän huomaa kaipaavansa Gustavin perheen kesäpaikkaa Tukholman saaristossa. Oliko Martina sittenkin rakastunut kesäpaikkaan Gustavin sijasta?

Ero on kuitenkin lopullinen ja Gustav löytää yllättävän pian uuden suhteen. Siinä vaiheessa Martinankin on pakko todeta, että ne tunteet, joita hän aikaisemmin hiukan naureskeli ja vähättelikin, olivatkin ihan oikeita ja syviä. Martina masentuu ja ikävöi Gustavia. Ja kun Gustav ilmoittaa uuden puolison odottavan lasta, Martinan mieli musertuu. Hän ei sitten ollutkaan se nainen, joka synnyttäisi Gustavin lapsen.

Mutta kirjan parhainta antia on sen loppuosa, jossa Martina kokoaa itsensä ja ryhtyy suunnittelemaan elämää ilman Gustavia. Sundström kuvaa käsittämättömän tarkasti Martinan mielenkäänteet ja ajatukset ja niin yleismaailmallisesti koko sen yksinäisyyden taakan, joka musertaa alleen sellaisenkin, joka oikeasti pitää yksinolosta. Entäpä sitten he, jotka eivät edes halua olla yksin, miltä heistä mahtaa tuntua, miettii Martina.

Sundströmin kirja on oikea helmi, joka vie lukijansa aikamatkalle 60- ja 70-lukujen vaihteeseen. Hän kuvaa uuden ajan nuorisoa, josta osa on vielä kiinni vanhempiensa arvoissa ja osa taas kurottelee jo aivan uusia henkisiä sfäärejä. Lisäksi Sundström kuvaa arkipäivän tukholmalaiselämää, pukeutumista, poliittisia tapahtumia ja jatkuvia mielenosoituksia. Ja koko kirjaa sävyttää lämmihenkinen huumori, jonka ainakin me tyttökirjamme lukeneet tunnistamme välittömästi.

Sundströmin kirja on myös suomennettu nimellä "Suhteista parhain" (Tammi 1979), joten jos kirja osuu kohdalle, suosittelen lämipimästi tarttumaan siihen!

Niin, siitä yksinäisyydestä vielä: satuin lukemaan uusimman Me Naiset -lehden (14/2021) ja kyyneleet tulivat silmiin kun luin artikkelin, jossa neljä ihmistä kertoo miltä tuntuu "kun kukaan ei kosketa". Olen itse joskus elänyt myös pitkään yksin, joten tunnistan hyvin sen kivun ja kaipuun. Jutussa haastateltu Johanna esimerkiksi kertoo, kuinka hän kotona halaa tyynyä, jotta saisi kokea kosketuksen tunteen. Ja kun sitten saa tuntea jonkun kosketuksen, vaikka vain toisen käden olkapäällään, "siitä jää hetkeksi jälki siihen kohtaan". Ohimenevän suudelmankin jälki saattaa tuntua poskella pari päivää. 

Voi kun oikeasti olisikin jokaiselle se "joku rakkain". Vaikka toki, jos näin olisi, jäisi ehkä paljon loistavia romaaneja kirjoittamatta?

**

Gun-Britt Sundström: Maken. En förhållanderoman

(suomennettu nimellä 'Suhteista parhain', kääntäjä Marja Alopaeus, Tammi 1979)

Albert Bonniers förlag 1976


Kommentit

  1. No tämähän sopii minulle kuin nenä päähän, kiitos! Kiinnostaa kovasti sekä aihe että kerrontatyyli. Märta Tikkasen tyyli ei ole koskaan iskenyt minuun, mutta just kuvaamasi lakoninen sanailu ja itseironia kuulostaa mitä houkuttelevimmalta. Ja kun vielä pääsee 70-luvun Tukholmaan, niin maltan tuskin odottaa. Mahtavat varausjononi kirjastossa saattavat kyllä vaikuttaa asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulet varmasti pitämään tästä! Täällä Ruotsissa kirjaa luetaan edelleen, siitä tuli uusi painoskin vastikään, ja nyt on ilmestynyt myös nuoremman polven kirjailijoiden vastineita tälle Sundströmin romaanille, esimerkiksi Jon Jordåsin romaani "Min Martina", jossa näkökulma on Gustavin ja vuosikymmen 2010-luku.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen