Siirry pääsisältöön

Kuvat täydentyvät ja väliin astuu elämä

 


Tällä viikolla täällä Tukholmassa vietetään hiihtolomaa ja vaikka se ihanin hiihtokeli jo menikin niin saatiinpa kuitenkin symbolinen lumipeite vielä päiväksi mieltä piristämään. Olemme olleet kotosalla ja kierrelleet lähiseutujen luontopolkuja, ei sen kummempaa. 

Mutta onneksi kirjojen avulla voi vielä kuitenkin päästä kurkistamaan uusiin maailmoihin. Olen itse juuri kotiutunut pariskunta Tikkasen muodostamasta kahden kirjailijan universumista. Luin Johanna Holmströmin kirjoittaman elämäkerran jatkoksi Märta Tikkasen kirjekokoelman ja sain näin kokea Tikkasen omin sanoin kaikki ne elämän kuohut, jotka Holmström kirjassaan niin hyvin taustoitti.

Tikkasen kirjeet on osoitettu ruotsalaisille ystävättärille Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille, kirjailijoita hekin, ja kirjeet ovat hyvin syväluotaavia kuvauksia Tikkasen arkipäivästä ja työstä. Nämä ovat kuin päiväkirjaotteita ja päiväkirjanaan Tikkanen niitä on varmasti kirjoittanutkin. Ja aika varhaisessa vaiheessa tulee esille myös mahdollisuus julkaista kirjeet, mikä on varmasti myös osaltaan vaikuttanut kirjeiden yksityiskohtaiseen tyyliin.

Jos Holmström keskittyi paljolti Tikkasten avioliittoon niin tässä kirjekokoelmassa tulee enemmän esille kirjailijan työn karuus. Ja erityisesti, jos satut olemaan suomenruotsalainen kirjailija. Tikkanen raportoi ystävilleen kirjojensa vastaanotosta Suomessa ja sanoma on selkeä - suomalaiset kirjallisuuskriitikot eivät tunnu antavan hänen teoksilleen mitään arvoa. Tikkasen henkireikä on monin tavoin juuri Ruotsi, jossa hänen kirjojaan myös julkaistaan ja ennen kaikkea noteerataan.

Tulikin muuten mieleen kuinka hienoa on tämä nykyajan laajentunut kirjallisuuskenttä, jossa mellestämme myös me kirjabloggaajat! Oli todella masentavaa lukea Tikkasen selostusta siitä, kuinka elintärkeitä esimerkiksi maan suurimman sanomalehden arvostelut olivat. Ja ovathan ne vieläkin toki mutta uskon ja toivon, että myös kirjailijat hyötyvät siitä, että meitä kirjoista kirjoittavia on nyt huomattavasti enemmän.

Jo Holmströmin kirjoittamaa elämäkertaa lukiessani ymmärsin, että kaiken tämän jälkeen on ehdottomasti tutustuttava myös aviomies Tikkasen tuotantoon. En ollut häntä lukenut mutta toki tiesin kuka hän oli, vaikkakin tunsin hänet ennemminkin Hesarin piirtäjänä. Tikkasen osoitesarjasta olin tietysti myös kuullut, joten varasin kirjastosta sen kaksi ensimmäistä osaa.

Olen nyt lukenut ensimmäisen osan, Kulosaarentie 8, joka kertoo Tikkasen perhetaustasta ja lapsuudesta sekä Tikkasen rintama-ajasta. Ja jos Märta Tikkasen elämästä lukiessa ihmetteli kuka oli tämä kännissä riehuva aviomies niin vastaus löytyy Henrikin teksteistä. Alkoholi oli selkeä sukurasite, sekä isän että äidin puolelta. Lisätään siihen vielä traumaattiset sotakokemukset ja kahden veljen itsemurhat niin soppa on valmis. 

Henrik Tikkasen kirjallinen tyyli on nasevaa pakinoitsijan tyyliä, täynnä dramaattisia ja koomisia käänteitä ja yksityiskohtia. Mutta aina välillä hän pysähtyy parin rivin ajaksi ja paljastaa kipeät kohtansa, jolloin lukijankin on pysähdyttävä. Tämä ei ole leikkiä, tämä on oikeasti tuskallinen kokemus. Erityisesti äidistä kirjoittaessaan Tikkanen käyttää tätä kerronnallista tyylikeinoa julman tehokkaasti.

Men hon höll inte ett enda löfte. Det blev allt svårare för mig att älska henne. Men jag gjorde mitt bästa, jag ville inte svika henne som min far hade gjort.

Myös sodasta puhuessaan Tikkanen kertoo selkeän mielipiteensä. Hän kinusi päästä sotilaaksi jo lukioikäisenä, veljiensä mukaan ja pääsikin lopulta rintamalle mutta takaisin kotiin palasi pasifisti. Tikkanen kertoo inhorealistisen tarkasti siitä sodasta, joka ei näy ns. klassisissa sotaeepoksissa. Sotakarkuruus, rintamalla juopottelu, ylempien komentajien harrastama henkinen alistaminen - Tikkanen ampuu lopulta itseään käteen, jotta pääsisi pois. Tikkasen omin sanoin "häpeällinen teko, joka teki minusta miehen".

Det var en skamlig gärning som gjorde mig till man.

Jag hade tagit mitt öde i mina egna händer.

Henrik Tikkanen yhdistyy muuten ajankohtaiseen esikoiskirjailijaan, ruotsinsuomalaiseen muusikkoon Anna Järviseen, jonka mainion lausahduksen löysin tuoreesta Hesarin haastattelusta.  Järvinen on monissa yhteyksissä maininnut kirjallisiksi esikuvikseen Pentti Saarikosken ja Henrik Tikkasen, mutta tässä haastattelussa hän toteaa itseironisesti, että "nykyhetki ei ole otollisinta aikaa naiselle kertoa pitävänsä erityisesti keski-ikäisten miesten kirjoista".

Ja tottahan se on, että juuri nyt tuntuu trendikkäämmältä hypettää Märtaa kuin Henrikiä. Mutta kuva ei täydenny kokonaiseksi, jos suljemme silmämme sellaiselta, mikä ei ehkä ole niin kaunista tai mielestämme mielenkiintoista. Henrik Tikkanen oli oman menneisyytensä vanki, sen ymmärrän nyt luettuani tämän ensimmäisen osoitesarjan osan. Ja Johanna Holmströmin kirjassaan esittämään tiukkaan kysymykseen, voiko nainen kutsua itseään feministiksi jos hän jää itseään alistavaan avioliittoon, on ehkä edes toivotonta yrittää etsiä vastausta. Siihen väliin kun tulee se kuuluisa "elämä".



**

Märta Tikkanen: Måste försöka skri-: en brevbiografi

Suomennos: Pakko yrittää kir-

Schildts & Söderströms 2019


Henrik Tikkanen: Brändövägen 8, Brändö, Tel. 35

Suomennos: Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh 35

Albert Bonniers 1976


Kommentit

  1. Olet oikeassa. Taiteijapariskuntien kyseessä ollen on tärkeää lukea molempien kirjoja, siitä muodostuu kokonaisuus.

    Elämä ei ole aina niin yksioikoista. Viittaan tällä kirjoituksesi loppuun. Politiikan puolelta tulee mieleen Hillary Clinton, jolle amerikkalaiset feministit eivät ikinä antaneet anteeksi sitä, että hän jatkoi avioliittoa Billin kanssa Lewinsky-jupakan jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä ei todellakaan ole mustavalkoista, Clintonit ovat siitä hyvä esimerkki.

      Olen kyllä järkyttynyt luettuani nyt Henrik Tikkasen perhetaustasta ja ymmärrän hyvin miten M. valitti H:n olevan kuin yksi lapsista. Rikkinäisestä lapsesta harvoin tulee ehjää aikuista.

      Poista
  2. Nuo keski-ikäiset juopot miehet olivat minulle tärkeitä keski-ikäisenä naisena. Siksi Anna Järvisen haastattelu ja hänen lausahduksensa - jotka haastattelijan mukaan kerrottiin lähes arasti - olivat minulle oikein virkistäviä. Minusta taas ei ole niin tärkeää lukea molempia osapuolia "oikean" kuvan muodostamiseksi. Oli aihe mikä hyvänsä, minua kiinnostaa kirjailijan tapa kirjoittaa ensisijaisesti, hänen kirjailijuutensa. Onko hän hyvä puoliso, vanhempi, urheilija, ruoanlaittaja tai mitä hyvänsä on lukijalle sivuasia, perheelle tietenkin jotain muuta. Suretti aikanaan kovasti sekä Saarikosken että Tikkasen ennenaikainen kuolema itsetuhoisen alkoholismin seurauksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua jäi vaivaamaan tuo Johanna Holmströmin kirjassaan esittämä kysymys Märta Tikkasen feminismistä ja se johdatti lukemaan myös Henrik Tikkasta, Mielestäni kysymys on epäreilu eikä siihen näin ulkopuolisena voi edes ottaa kantaa. Ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kirjailijan tuotanto on tärkeämpi kuin hänen roolinsa yksityiselämässä. Vaikka tokihan kirjailijan oma historia voi antaa avaimia myös tuotannon tulkintaan.

      Poista
  3. Henrik Tikkasta en ole vielä lukenut, voisi kokeilla joskus. Märtalta olen lukenut Miestä ei voi raiskata, jonka muistan varmasti loppuelämäni. Sillä haulla aikanaan tultiin blogiinikin sankoin joukoin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...