Siirry pääsisältöön

Kuvat täydentyvät ja väliin astuu elämä

 


Tällä viikolla täällä Tukholmassa vietetään hiihtolomaa ja vaikka se ihanin hiihtokeli jo menikin niin saatiinpa kuitenkin symbolinen lumipeite vielä päiväksi mieltä piristämään. Olemme olleet kotosalla ja kierrelleet lähiseutujen luontopolkuja, ei sen kummempaa. 

Mutta onneksi kirjojen avulla voi vielä kuitenkin päästä kurkistamaan uusiin maailmoihin. Olen itse juuri kotiutunut pariskunta Tikkasen muodostamasta kahden kirjailijan universumista. Luin Johanna Holmströmin kirjoittaman elämäkerran jatkoksi Märta Tikkasen kirjekokoelman ja sain näin kokea Tikkasen omin sanoin kaikki ne elämän kuohut, jotka Holmström kirjassaan niin hyvin taustoitti.

Tikkasen kirjeet on osoitettu ruotsalaisille ystävättärille Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille, kirjailijoita hekin, ja kirjeet ovat hyvin syväluotaavia kuvauksia Tikkasen arkipäivästä ja työstä. Nämä ovat kuin päiväkirjaotteita ja päiväkirjanaan Tikkanen niitä on varmasti kirjoittanutkin. Ja aika varhaisessa vaiheessa tulee esille myös mahdollisuus julkaista kirjeet, mikä on varmasti myös osaltaan vaikuttanut kirjeiden yksityiskohtaiseen tyyliin.

Jos Holmström keskittyi paljolti Tikkasten avioliittoon niin tässä kirjekokoelmassa tulee enemmän esille kirjailijan työn karuus. Ja erityisesti, jos satut olemaan suomenruotsalainen kirjailija. Tikkanen raportoi ystävilleen kirjojensa vastaanotosta Suomessa ja sanoma on selkeä - suomalaiset kirjallisuuskriitikot eivät tunnu antavan hänen teoksilleen mitään arvoa. Tikkasen henkireikä on monin tavoin juuri Ruotsi, jossa hänen kirjojaan myös julkaistaan ja ennen kaikkea noteerataan.

Tulikin muuten mieleen kuinka hienoa on tämä nykyajan laajentunut kirjallisuuskenttä, jossa mellestämme myös me kirjabloggaajat! Oli todella masentavaa lukea Tikkasen selostusta siitä, kuinka elintärkeitä esimerkiksi maan suurimman sanomalehden arvostelut olivat. Ja ovathan ne vieläkin toki mutta uskon ja toivon, että myös kirjailijat hyötyvät siitä, että meitä kirjoista kirjoittavia on nyt huomattavasti enemmän.

Jo Holmströmin kirjoittamaa elämäkertaa lukiessani ymmärsin, että kaiken tämän jälkeen on ehdottomasti tutustuttava myös aviomies Tikkasen tuotantoon. En ollut häntä lukenut mutta toki tiesin kuka hän oli, vaikkakin tunsin hänet ennemminkin Hesarin piirtäjänä. Tikkasen osoitesarjasta olin tietysti myös kuullut, joten varasin kirjastosta sen kaksi ensimmäistä osaa.

Olen nyt lukenut ensimmäisen osan, Kulosaarentie 8, joka kertoo Tikkasen perhetaustasta ja lapsuudesta sekä Tikkasen rintama-ajasta. Ja jos Märta Tikkasen elämästä lukiessa ihmetteli kuka oli tämä kännissä riehuva aviomies niin vastaus löytyy Henrikin teksteistä. Alkoholi oli selkeä sukurasite, sekä isän että äidin puolelta. Lisätään siihen vielä traumaattiset sotakokemukset ja kahden veljen itsemurhat niin soppa on valmis. 

Henrik Tikkasen kirjallinen tyyli on nasevaa pakinoitsijan tyyliä, täynnä dramaattisia ja koomisia käänteitä ja yksityiskohtia. Mutta aina välillä hän pysähtyy parin rivin ajaksi ja paljastaa kipeät kohtansa, jolloin lukijankin on pysähdyttävä. Tämä ei ole leikkiä, tämä on oikeasti tuskallinen kokemus. Erityisesti äidistä kirjoittaessaan Tikkanen käyttää tätä kerronnallista tyylikeinoa julman tehokkaasti.

Men hon höll inte ett enda löfte. Det blev allt svårare för mig att älska henne. Men jag gjorde mitt bästa, jag ville inte svika henne som min far hade gjort.

Myös sodasta puhuessaan Tikkanen kertoo selkeän mielipiteensä. Hän kinusi päästä sotilaaksi jo lukioikäisenä, veljiensä mukaan ja pääsikin lopulta rintamalle mutta takaisin kotiin palasi pasifisti. Tikkanen kertoo inhorealistisen tarkasti siitä sodasta, joka ei näy ns. klassisissa sotaeepoksissa. Sotakarkuruus, rintamalla juopottelu, ylempien komentajien harrastama henkinen alistaminen - Tikkanen ampuu lopulta itseään käteen, jotta pääsisi pois. Tikkasen omin sanoin "häpeällinen teko, joka teki minusta miehen".

Det var en skamlig gärning som gjorde mig till man.

Jag hade tagit mitt öde i mina egna händer.

Henrik Tikkanen yhdistyy muuten ajankohtaiseen esikoiskirjailijaan, ruotsinsuomalaiseen muusikkoon Anna Järviseen, jonka mainion lausahduksen löysin tuoreesta Hesarin haastattelusta.  Järvinen on monissa yhteyksissä maininnut kirjallisiksi esikuvikseen Pentti Saarikosken ja Henrik Tikkasen, mutta tässä haastattelussa hän toteaa itseironisesti, että "nykyhetki ei ole otollisinta aikaa naiselle kertoa pitävänsä erityisesti keski-ikäisten miesten kirjoista".

Ja tottahan se on, että juuri nyt tuntuu trendikkäämmältä hypettää Märtaa kuin Henrikiä. Mutta kuva ei täydenny kokonaiseksi, jos suljemme silmämme sellaiselta, mikä ei ehkä ole niin kaunista tai mielestämme mielenkiintoista. Henrik Tikkanen oli oman menneisyytensä vanki, sen ymmärrän nyt luettuani tämän ensimmäisen osoitesarjan osan. Ja Johanna Holmströmin kirjassaan esittämään tiukkaan kysymykseen, voiko nainen kutsua itseään feministiksi jos hän jää itseään alistavaan avioliittoon, on ehkä edes toivotonta yrittää etsiä vastausta. Siihen väliin kun tulee se kuuluisa "elämä".



**

Märta Tikkanen: Måste försöka skri-: en brevbiografi

Suomennos: Pakko yrittää kir-

Schildts & Söderströms 2019


Henrik Tikkanen: Brändövägen 8, Brändö, Tel. 35

Suomennos: Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh 35

Albert Bonniers 1976


Kommentit

  1. Olet oikeassa. Taiteijapariskuntien kyseessä ollen on tärkeää lukea molempien kirjoja, siitä muodostuu kokonaisuus.

    Elämä ei ole aina niin yksioikoista. Viittaan tällä kirjoituksesi loppuun. Politiikan puolelta tulee mieleen Hillary Clinton, jolle amerikkalaiset feministit eivät ikinä antaneet anteeksi sitä, että hän jatkoi avioliittoa Billin kanssa Lewinsky-jupakan jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä ei todellakaan ole mustavalkoista, Clintonit ovat siitä hyvä esimerkki.

      Olen kyllä järkyttynyt luettuani nyt Henrik Tikkasen perhetaustasta ja ymmärrän hyvin miten M. valitti H:n olevan kuin yksi lapsista. Rikkinäisestä lapsesta harvoin tulee ehjää aikuista.

      Poista
  2. Nuo keski-ikäiset juopot miehet olivat minulle tärkeitä keski-ikäisenä naisena. Siksi Anna Järvisen haastattelu ja hänen lausahduksensa - jotka haastattelijan mukaan kerrottiin lähes arasti - olivat minulle oikein virkistäviä. Minusta taas ei ole niin tärkeää lukea molempia osapuolia "oikean" kuvan muodostamiseksi. Oli aihe mikä hyvänsä, minua kiinnostaa kirjailijan tapa kirjoittaa ensisijaisesti, hänen kirjailijuutensa. Onko hän hyvä puoliso, vanhempi, urheilija, ruoanlaittaja tai mitä hyvänsä on lukijalle sivuasia, perheelle tietenkin jotain muuta. Suretti aikanaan kovasti sekä Saarikosken että Tikkasen ennenaikainen kuolema itsetuhoisen alkoholismin seurauksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua jäi vaivaamaan tuo Johanna Holmströmin kirjassaan esittämä kysymys Märta Tikkasen feminismistä ja se johdatti lukemaan myös Henrik Tikkasta, Mielestäni kysymys on epäreilu eikä siihen näin ulkopuolisena voi edes ottaa kantaa. Ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kirjailijan tuotanto on tärkeämpi kuin hänen roolinsa yksityiselämässä. Vaikka tokihan kirjailijan oma historia voi antaa avaimia myös tuotannon tulkintaan.

      Poista
  3. Henrik Tikkasta en ole vielä lukenut, voisi kokeilla joskus. Märtalta olen lukenut Miestä ei voi raiskata, jonka muistan varmasti loppuelämäni. Sillä haulla aikanaan tultiin blogiinikin sankoin joukoin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Moderni klassikko, joka vie 70-luvun alun Tukholmaan

  Olen tässä vuosien varrella aina silloin tällöin törmännyt ruotsalaiskirjailija Gun-Britt Sundströmin nimeen, mutta koska häneltä ei ole ilmestynyt uusia romaaneja sitten vuoden 1976 jymymenestyksensä jälkeen niin en ole sattunut vielä lukemaan hänen tuotantoaan. Mutta nyt kun törmäsin taas Sundströmin Maken-romaaniin lukiessani Märta Tikkasen kirje-elämäkertaa  niin päätin siltä istumalta tutustua kirjaan.  Tikkanen ei ollut kovin vaikuttunut romaanista enkä sitä kyllä yhtään ihmettele, sillä Sundströmin ja Tikkasen kirjalliset tyylit ovat kuin eri planeetoilta. Mutta itse ihastuin Sundströmin nasevaan sanailuun ja lakoniseen itseironiaan. Tästä tekstistä tuli mieleen lapsena rakastamani Merri Vikin Lotta-kirjat juurikin samanlaisen huumorinsa ja ennen kaikkea molemmissa kirjoissa esiintyvän omanarvon tuntevan nuoren tytön/naisen ansiosta. Kirjassa "Maken" (suomeksi 'aviomies') nuori opiskelijatyttö Martina kertoo elämästään ja rakkaussuhteestaan Gustaviin. Ja kerr

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Miten sössitään hyvä kirjaidea x 2

  Maaliskuu tuli ja meni. Oli kaikenlaisia työ- ja opiskelukiireitä, jotka pitivät mielen mukavasti poissa korona-aiheisista aatoksista. Sivusilmällä olen ollut uutisista ymmärtävinäni, että täällä Ruotsissakin on vaikea tilanne, vaikka kuolinluvut ovatkin melko vähäisiä vuoden takaisiin kauhulukuihin verrattuna. Etätyöpestinikin jatkuu, näillä näkymin ainakin kesän yli. Eikä se ajatus enää edes ahdista, sillä olen nyt vuoden aikana rakentanut tänne kotiimme oikean puuhakeskuksen. Töiden ja kotihommien lisäksi olen järjestänyt itselleni kaikenlaista aktiviteettiä, jotta mieleni pysyisi virkeänä. Olen jo vuoden verran opiskellut saksaa ja tänä talvena osallistuin myös pitkästä aikaa yliopiston kurssille, jonka luentoja pystyi seuraamaan vaivattomasti netin kautta.  Ja nettiin on tosiaan siirtynyt myös sosiaalinen elämäni lähes täysin - siellä seurustelen siskon kanssa, keskustelen kirjoista lukupiirini kanssa ja virittelen kerran viikossa yhteyden Balille, jossa saksanopettajani asuu. V

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia