Siirry pääsisältöön

Kuvat täydentyvät ja väliin astuu elämä

 


Tällä viikolla täällä Tukholmassa vietetään hiihtolomaa ja vaikka se ihanin hiihtokeli jo menikin niin saatiinpa kuitenkin symbolinen lumipeite vielä päiväksi mieltä piristämään. Olemme olleet kotosalla ja kierrelleet lähiseutujen luontopolkuja, ei sen kummempaa. 

Mutta onneksi kirjojen avulla voi vielä kuitenkin päästä kurkistamaan uusiin maailmoihin. Olen itse juuri kotiutunut pariskunta Tikkasen muodostamasta kahden kirjailijan universumista. Luin Johanna Holmströmin kirjoittaman elämäkerran jatkoksi Märta Tikkasen kirjekokoelman ja sain näin kokea Tikkasen omin sanoin kaikki ne elämän kuohut, jotka Holmström kirjassaan niin hyvin taustoitti.

Tikkasen kirjeet on osoitettu ruotsalaisille ystävättärille Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille, kirjailijoita hekin, ja kirjeet ovat hyvin syväluotaavia kuvauksia Tikkasen arkipäivästä ja työstä. Nämä ovat kuin päiväkirjaotteita ja päiväkirjanaan Tikkanen niitä on varmasti kirjoittanutkin. Ja aika varhaisessa vaiheessa tulee esille myös mahdollisuus julkaista kirjeet, mikä on varmasti myös osaltaan vaikuttanut kirjeiden yksityiskohtaiseen tyyliin.

Jos Holmström keskittyi paljolti Tikkasten avioliittoon niin tässä kirjekokoelmassa tulee enemmän esille kirjailijan työn karuus. Ja erityisesti, jos satut olemaan suomenruotsalainen kirjailija. Tikkanen raportoi ystävilleen kirjojensa vastaanotosta Suomessa ja sanoma on selkeä - suomalaiset kirjallisuuskriitikot eivät tunnu antavan hänen teoksilleen mitään arvoa. Tikkasen henkireikä on monin tavoin juuri Ruotsi, jossa hänen kirjojaan myös julkaistaan ja ennen kaikkea noteerataan.

Tulikin muuten mieleen kuinka hienoa on tämä nykyajan laajentunut kirjallisuuskenttä, jossa mellestämme myös me kirjabloggaajat! Oli todella masentavaa lukea Tikkasen selostusta siitä, kuinka elintärkeitä esimerkiksi maan suurimman sanomalehden arvostelut olivat. Ja ovathan ne vieläkin toki mutta uskon ja toivon, että myös kirjailijat hyötyvät siitä, että meitä kirjoista kirjoittavia on nyt huomattavasti enemmän.

Jo Holmströmin kirjoittamaa elämäkertaa lukiessani ymmärsin, että kaiken tämän jälkeen on ehdottomasti tutustuttava myös aviomies Tikkasen tuotantoon. En ollut häntä lukenut mutta toki tiesin kuka hän oli, vaikkakin tunsin hänet ennemminkin Hesarin piirtäjänä. Tikkasen osoitesarjasta olin tietysti myös kuullut, joten varasin kirjastosta sen kaksi ensimmäistä osaa.

Olen nyt lukenut ensimmäisen osan, Kulosaarentie 8, joka kertoo Tikkasen perhetaustasta ja lapsuudesta sekä Tikkasen rintama-ajasta. Ja jos Märta Tikkasen elämästä lukiessa ihmetteli kuka oli tämä kännissä riehuva aviomies niin vastaus löytyy Henrikin teksteistä. Alkoholi oli selkeä sukurasite, sekä isän että äidin puolelta. Lisätään siihen vielä traumaattiset sotakokemukset ja kahden veljen itsemurhat niin soppa on valmis. 

Henrik Tikkasen kirjallinen tyyli on nasevaa pakinoitsijan tyyliä, täynnä dramaattisia ja koomisia käänteitä ja yksityiskohtia. Mutta aina välillä hän pysähtyy parin rivin ajaksi ja paljastaa kipeät kohtansa, jolloin lukijankin on pysähdyttävä. Tämä ei ole leikkiä, tämä on oikeasti tuskallinen kokemus. Erityisesti äidistä kirjoittaessaan Tikkanen käyttää tätä kerronnallista tyylikeinoa julman tehokkaasti.

Men hon höll inte ett enda löfte. Det blev allt svårare för mig att älska henne. Men jag gjorde mitt bästa, jag ville inte svika henne som min far hade gjort.

Myös sodasta puhuessaan Tikkanen kertoo selkeän mielipiteensä. Hän kinusi päästä sotilaaksi jo lukioikäisenä, veljiensä mukaan ja pääsikin lopulta rintamalle mutta takaisin kotiin palasi pasifisti. Tikkanen kertoo inhorealistisen tarkasti siitä sodasta, joka ei näy ns. klassisissa sotaeepoksissa. Sotakarkuruus, rintamalla juopottelu, ylempien komentajien harrastama henkinen alistaminen - Tikkanen ampuu lopulta itseään käteen, jotta pääsisi pois. Tikkasen omin sanoin "häpeällinen teko, joka teki minusta miehen".

Det var en skamlig gärning som gjorde mig till man.

Jag hade tagit mitt öde i mina egna händer.

Henrik Tikkanen yhdistyy muuten ajankohtaiseen esikoiskirjailijaan, ruotsinsuomalaiseen muusikkoon Anna Järviseen, jonka mainion lausahduksen löysin tuoreesta Hesarin haastattelusta.  Järvinen on monissa yhteyksissä maininnut kirjallisiksi esikuvikseen Pentti Saarikosken ja Henrik Tikkasen, mutta tässä haastattelussa hän toteaa itseironisesti, että "nykyhetki ei ole otollisinta aikaa naiselle kertoa pitävänsä erityisesti keski-ikäisten miesten kirjoista".

Ja tottahan se on, että juuri nyt tuntuu trendikkäämmältä hypettää Märtaa kuin Henrikiä. Mutta kuva ei täydenny kokonaiseksi, jos suljemme silmämme sellaiselta, mikä ei ehkä ole niin kaunista tai mielestämme mielenkiintoista. Henrik Tikkanen oli oman menneisyytensä vanki, sen ymmärrän nyt luettuani tämän ensimmäisen osoitesarjan osan. Ja Johanna Holmströmin kirjassaan esittämään tiukkaan kysymykseen, voiko nainen kutsua itseään feministiksi jos hän jää itseään alistavaan avioliittoon, on ehkä edes toivotonta yrittää etsiä vastausta. Siihen väliin kun tulee se kuuluisa "elämä".



**

Märta Tikkanen: Måste försöka skri-: en brevbiografi

Suomennos: Pakko yrittää kir-

Schildts & Söderströms 2019


Henrik Tikkanen: Brändövägen 8, Brändö, Tel. 35

Suomennos: Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh 35

Albert Bonniers 1976


Kommentit

  1. Olet oikeassa. Taiteijapariskuntien kyseessä ollen on tärkeää lukea molempien kirjoja, siitä muodostuu kokonaisuus.

    Elämä ei ole aina niin yksioikoista. Viittaan tällä kirjoituksesi loppuun. Politiikan puolelta tulee mieleen Hillary Clinton, jolle amerikkalaiset feministit eivät ikinä antaneet anteeksi sitä, että hän jatkoi avioliittoa Billin kanssa Lewinsky-jupakan jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä ei todellakaan ole mustavalkoista, Clintonit ovat siitä hyvä esimerkki.

      Olen kyllä järkyttynyt luettuani nyt Henrik Tikkasen perhetaustasta ja ymmärrän hyvin miten M. valitti H:n olevan kuin yksi lapsista. Rikkinäisestä lapsesta harvoin tulee ehjää aikuista.

      Poista
  2. Nuo keski-ikäiset juopot miehet olivat minulle tärkeitä keski-ikäisenä naisena. Siksi Anna Järvisen haastattelu ja hänen lausahduksensa - jotka haastattelijan mukaan kerrottiin lähes arasti - olivat minulle oikein virkistäviä. Minusta taas ei ole niin tärkeää lukea molempia osapuolia "oikean" kuvan muodostamiseksi. Oli aihe mikä hyvänsä, minua kiinnostaa kirjailijan tapa kirjoittaa ensisijaisesti, hänen kirjailijuutensa. Onko hän hyvä puoliso, vanhempi, urheilija, ruoanlaittaja tai mitä hyvänsä on lukijalle sivuasia, perheelle tietenkin jotain muuta. Suretti aikanaan kovasti sekä Saarikosken että Tikkasen ennenaikainen kuolema itsetuhoisen alkoholismin seurauksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua jäi vaivaamaan tuo Johanna Holmströmin kirjassaan esittämä kysymys Märta Tikkasen feminismistä ja se johdatti lukemaan myös Henrik Tikkasta, Mielestäni kysymys on epäreilu eikä siihen näin ulkopuolisena voi edes ottaa kantaa. Ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kirjailijan tuotanto on tärkeämpi kuin hänen roolinsa yksityiselämässä. Vaikka tokihan kirjailijan oma historia voi antaa avaimia myös tuotannon tulkintaan.

      Poista
  3. Henrik Tikkasta en ole vielä lukenut, voisi kokeilla joskus. Märtalta olen lukenut Miestä ei voi raiskata, jonka muistan varmasti loppuelämäni. Sillä haulla aikanaan tultiin blogiinikin sankoin joukoin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York