Kuvat täydentyvät ja väliin astuu elämä

 

Tällä viikolla täällä Tukholmassa vietetään hiihtolomaa ja vaikka se ihanin hiihtokeli jo menikin niin saatiinpa kuitenkin symbolinen lumipeite vielä päiväksi mieltä piristämään. Olemme olleet kotosalla ja kierrelleet lähiseutujen luontopolkuja, ei sen kummempaa. 

Mutta onneksi kirjojen avulla voi vielä kuitenkin päästä kurkistamaan uusiin maailmoihin. Olen itse juuri kotiutunut pariskunta Tikkasen muodostamasta kahden kirjailijan universumista. Luin Johanna Holmströmin kirjoittaman elämäkerran jatkoksi Märta Tikkasen kirjekokoelman ja sain näin kokea Tikkasen omin sanoin kaikki ne elämän kuohut, jotka Holmström kirjassaan niin hyvin taustoitti.

Tikkasen kirjeet on osoitettu ruotsalaisille ystävättärille Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille, kirjailijoita hekin, ja kirjeet ovat hyvin syväluotaavia kuvauksia Tikkasen arkipäivästä ja työstä. Nämä ovat kuin päiväkirjaotteita ja päiväkirjanaan Tikkanen niitä on varmasti kirjoittanutkin. Ja aika varhaisessa vaiheessa tulee esille myös mahdollisuus julkaista kirjeet, mikä on varmasti myös osaltaan vaikuttanut kirjeiden yksityiskohtaiseen tyyliin.

Jos Holmström keskittyi paljolti Tikkasten avioliittoon niin tässä kirjekokoelmassa tulee enemmän esille kirjailijan työn karuus. Ja erityisesti, jos satut olemaan suomenruotsalainen kirjailija. Tikkanen raportoi ystävilleen kirjojensa vastaanotosta Suomessa ja sanoma on selkeä - suomalaiset kirjallisuuskriitikot eivät tunnu antavan hänen teoksilleen mitään arvoa. Tikkasen henkireikä on monin tavoin juuri Ruotsi, jossa hänen kirjojaan myös julkaistaan ja ennen kaikkea noteerataan.

Tulikin muuten mieleen kuinka hienoa on tämä nykyajan laajentunut kirjallisuuskenttä, jossa mellestämme myös me kirjabloggaajat! Oli todella masentavaa lukea Tikkasen selostusta siitä, kuinka elintärkeitä esimerkiksi maan suurimman sanomalehden arvostelut olivat. Ja ovathan ne vieläkin toki mutta uskon ja toivon, että myös kirjailijat hyötyvät siitä, että meitä kirjoista kirjoittavia on nyt huomattavasti enemmän.

Jo Holmströmin kirjoittamaa elämäkertaa lukiessani ymmärsin, että kaiken tämän jälkeen on ehdottomasti tutustuttava myös aviomies Tikkasen tuotantoon. En ollut häntä lukenut mutta toki tiesin kuka hän oli, vaikkakin tunsin hänet ennemminkin Hesarin piirtäjänä. Tikkasen osoitesarjasta olin tietysti myös kuullut, joten varasin kirjastosta sen kaksi ensimmäistä osaa.

Olen nyt lukenut ensimmäisen osan, Kulosaarentie 8, joka kertoo Tikkasen perhetaustasta ja lapsuudesta sekä Tikkasen rintama-ajasta. Ja jos Märta Tikkasen elämästä lukiessa ihmetteli kuka oli tämä kännissä riehuva aviomies niin vastaus löytyy Henrikin teksteistä. Alkoholi oli selkeä sukurasite, sekä isän että äidin puolelta. Lisätään siihen vielä traumaattiset sotakokemukset ja kahden veljen itsemurhat niin soppa on valmis. 

Henrik Tikkasen kirjallinen tyyli on nasevaa pakinoitsijan tyyliä, täynnä dramaattisia ja koomisia käänteitä ja yksityiskohtia. Mutta aina välillä hän pysähtyy parin rivin ajaksi ja paljastaa kipeät kohtansa, jolloin lukijankin on pysähdyttävä. Tämä ei ole leikkiä, tämä on oikeasti tuskallinen kokemus. Erityisesti äidistä kirjoittaessaan Tikkanen käyttää tätä kerronnallista tyylikeinoa julman tehokkaasti.

Men hon höll inte ett enda löfte. Det blev allt svårare för mig att älska henne. Men jag gjorde mitt bästa, jag ville inte svika henne som min far hade gjort.

Myös sodasta puhuessaan Tikkanen kertoo selkeän mielipiteensä. Hän kinusi päästä sotilaaksi jo lukioikäisenä, veljiensä mukaan ja pääsikin lopulta rintamalle mutta takaisin kotiin palasi pasifisti. Tikkanen kertoo inhorealistisen tarkasti siitä sodasta, joka ei näy ns. klassisissa sotaeepoksissa. Sotakarkuruus, rintamalla juopottelu, ylempien komentajien harrastama henkinen alistaminen - Tikkanen ampuu lopulta itseään käteen, jotta pääsisi pois. Tikkasen omin sanoin "häpeällinen teko, joka teki minusta miehen".

Det var en skamlig gärning som gjorde mig till man.

Jag hade tagit mitt öde i mina egna händer.

Henrik Tikkanen yhdistyy muuten ajankohtaiseen esikoiskirjailijaan, ruotsinsuomalaiseen muusikkoon Anna Järviseen, jonka mainion lausahduksen löysin tuoreesta Hesarin haastattelusta.  Järvinen on monissa yhteyksissä maininnut kirjallisiksi esikuvikseen Pentti Saarikosken ja Henrik Tikkasen, mutta tässä haastattelussa hän toteaa itseironisesti, että "nykyhetki ei ole otollisinta aikaa naiselle kertoa pitävänsä erityisesti keski-ikäisten miesten kirjoista".

Ja tottahan se on, että juuri nyt tuntuu trendikkäämmältä hypettää Märtaa kuin Henrikiä. Mutta kuva ei täydenny kokonaiseksi, jos suljemme silmämme sellaiselta, mikä ei ehkä ole niin kaunista tai mielestämme mielenkiintoista. Henrik Tikkanen oli oman menneisyytensä vanki, sen ymmärrän nyt luettuani tämän ensimmäisen osoitesarjan osan. Ja Johanna Holmströmin kirjassaan esittämään tiukkaan kysymykseen, voiko nainen kutsua itseään feministiksi jos hän jää itseään alistavaan avioliittoon, on ehkä edes toivotonta yrittää etsiä vastausta. Siihen väliin kun tulee se kuuluisa "elämä".

**

Märta Tikkanen: Måste försöka skri-: en brevbiografi

Suomennos: Pakko yrittää kir-

Schildts & Söderströms 2019

Henrik Tikkanen: Brändövägen 8, Brändö, Tel. 35

Suomennos: Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh 35

Albert Bonniers 1976