Maaliskuu tuli ja meni. Oli kaikenlaisia työ- ja opiskelukiireitä, jotka pitivät mielen mukavasti poissa korona-aiheisista aatoksista. Sivusilmällä olen ollut uutisista ymmärtävinäni, että täällä Ruotsissakin on vaikea tilanne, vaikka kuolinluvut ovatkin melko vähäisiä vuoden takaisiin kauhulukuihin verrattuna.
Etätyöpestinikin jatkuu, näillä näkymin ainakin kesän yli. Eikä se ajatus enää edes ahdista, sillä olen nyt vuoden aikana rakentanut tänne kotiimme oikean puuhakeskuksen. Töiden ja kotihommien lisäksi olen järjestänyt itselleni kaikenlaista aktiviteettiä, jotta mieleni pysyisi virkeänä. Olen jo vuoden verran opiskellut saksaa ja tänä talvena osallistuin myös pitkästä aikaa yliopiston kurssille, jonka luentoja pystyi seuraamaan vaivattomasti netin kautta.
Ja nettiin on tosiaan siirtynyt myös sosiaalinen elämäni lähes täysin - siellä seurustelen siskon kanssa, keskustelen kirjoista lukupiirini kanssa ja virittelen kerran viikossa yhteyden Balille, jossa saksanopettajani asuu. Virtuaalimaailmassa ovat niin joogaopettajani kuin rakkaat työkaverinikin, joiden kanssa välillä kahvitellaan. Osaakohan sitä sitten enää edes seurustellakaan kun jossain vaiheessa saamme tavata toisiamme taas naamakkain?
Maaliskuun kirjasaldo tosin jäi sitten aika surkeaksi, vaikka alku vaikutti lupaavalta. Löysin nimittäin kaksi kirjaa, jotka ideoina kuulostivat suorastaan loistavilta mutta molemmissa jouduin noin 50 sivun jälkeen toteamaan, että nyt olikin pelkkää höttöä kauniissa paketissa. Lukuilo hävisi enkä sitten ole oikein löytänyt mitään koukuttavaa luettavaa.
Miten sitten sössitään hyvä kirjaidea? Engströmin ja Richterin tapauksessa kirja oli suorastaan kutkuttava - kirjan tarina on tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa Ruotsin Norlanti on julistautunut itsenäiseksi ja pandemioiden jälkikaudella ihmiset yrittävät elää kitkuuttaa omavaraistalouden avulla tai sitten muilta ryöstäen. Kirjan nimikin, Nattavaara, kuulosti suorastaan eeppiseltä ja kirjan kansi on dramaattisuudessaan yksi kauneimpia kansia, joita olen ylipäänsä nähnyt.
Mutta siihen se sitten tyssähti. Itse tarina on aika simppeliä kerrontaa, dialogi tylsää, henkilöhahmot ennalta-arvattavia. Kirjaan on yritetty saada mukaan niin taistelukohtauksia kuin erotiikkaakin mutta tarina ei missään vaiheessa lähde lentoon. Minulla on kirjasta lukematta vielä viimeinen kolmasosa, mutta kukaan kirjan henkilöistä ei ole niin kiinnostava, että edes haluaisin tietää miten heidän käy.
Kirjan alku onkin kuin oppikirja kuinka tämä alija tehdään ja mitä asiakirjoja sitä varten on hankittava. Funk kirjoittaa hauskasti ja kevyellä chicklitt-tyylillä, ripotellen aina väliin mielenkiintoisia termejä ja faktoja juutalaisesta kulttuurista. Ja Niken saavuttua Tel Aviviin kirjailija pistää myös parastaan. Kaupunki kuvataan niin elävästi ja herkullisesti, että päätän jo siltä istumalta, että Tel Aviviin pitää vielä joskus päästä.
Mutta sitten Nike tapaa Noamin, kirjan toisen päähenkilön, ja koko rakennelma sortuu. Ymmärrän, että kirjailijalla on ollut joku suurempi suunnitelma yhyttäessään nämä kaksi rikkinäistä persoonaa yhteen mutta tässä kirjassa ei yksinkertaisesti ole tilaa heille molemmille. Tai ainakaan siihen eivät nämä 300 sivua riitä. Kirjan loppupuoli on vain sekavaa poukkoilua, epäuskottavia juonenkäänteitä, tökköä dialogia ja naurettavia sänkykohtauksia. Ja kirjan alussa minua naurattanut huumorikin on kuin poispyyhitty.
Tässä siis kaksi aivan loistavaa kirjan tarinaa on mennyt täysin harakoille! Erittäin harmillista. Onneksi nyt viikonloppuna löysin taas kirjallisen luottoterapeuttini eli Merete Mazzarellan. Hän pelasti minut edellisestä lukujumistani ja saa siis tälläkin kertaa luvan herätellä kirjallisia elämänhalujani. Keksin nimittäin alkaa kuunnella hänen uusinta "Syksystä syksyyn" -teosta viikonlopun kävelyretkilläni ja niin se vain on todettava jälleen kerran: Mazzarella ei sössi!
**
Engström & Richert: Nattavaara. Roman i katastrofernas tid
Bokfabriken 2020
Mirna Funk: Zwischen Du und Ich
dtv 2021
Olet oikeassa, molemmissa kirjoissa on hyvä aihe. Harmi, että osoittautuivat huonoiksi.
VastaaPoistaItse olisin kiinnostunut tästä 'alijan' tekijästä. Shtisel-sarja on nostanut minussa sellaisen haaveen, että jos joskus pääsee jonnekin matkalle, niin voisin mennä Israeliin. Jerusalem erityisesti kiinnostaa, koska siellä on kolmen ison uskonnon pyhät paikat, samoin Tel Aviv merenrantakaupunkina.
Syy, miksi edes jaksoin lukea kyseisen kirjan loppuun, oli juuri ne arkipäivän kuvaukset Israelista. Kirjailija oli onnistunut tuomaan hyvin esille israelilaisen kulttuurin, esim. keskustelukulttuurin, erikoisuuksia ja varsinkin miten se eroaa saksalaisesta. Kirjailija asuu itsekin sekä Berliinissä että Tel Avivissa, joten nämä omakohtaiset kokemukset hän osasi kuvata hyvin. Olisipa vain malttanut keskittyä enemmän siihen! /Mari
Poista