Siirry pääsisältöön

Katse kohti koronatalvea



Tällä viikolla on täällä Ruotsissa vietetty koulujen syyslomaa. Ja torstaina saimme neljälle alueelle tiukennetut koronarajoitukset, yhtenä alueista myös tämä kotiläänini Tukholma. Onneksi olimme jo alunperinkin suunnitelleet lomamme hyvin koronaturvallisesti, joten mitään suunnitelman muutoksia ei tarvinnut tehdä.

Pikkuhiljaa alkoi tosin tulla eri harrastuspaikoista ja muilta taholta viestejä siitä, miten tiukennetut rajoitukset vaikuttavat toimintaan. Lapsen viulu- ja pianotunnit järjestetään jälleen whatsuppin kautta. Työpaikan kaikki fyysiset tapaamiset perutaan, myös kehityskeskusteluni, jonka oli tarkoitus olla ensimmäinen fyysinen tapaaminen esimieheni kanssa sitten maaliskuun.

Eniten minua masensi tieto siitä, että kotikuntani kirjastot suljetaan toistaiseksi. Kirjastothan olivat täällä auki koko pahimman koronakevään ajan, mikä oli itselleni tärkeä henkireikä. Mutta tällä kertaa siis ovet pistetään säppiin. Ja juuri kun olin saanut ilmoituksen, että kauan jonottamani Matilda Gustavssonin kirja ’Klubben’ (Yhdeksästoista jäsen) olisi nyt haettavissa! Toivottavasti kirja pidetään varauskirjahyllyssä ovien uudelleen avaamisen asti…

Perheemme syyslomaperinteisiin on kuulunut jo muutaman vuoden ajan viettää muutama päivä saaristossa. Niin tänäkin vuonna ja sehän sopii erityisen hyvin tähän korona-aikaan. Olimme löytäneet vuokramökin Dalaröstä, joka on vain noin tunnin ajomatkan päässä kotoamme. Ohjelmassa oli patikointia ja ihan vain syystunnelmointia. Nämä syksyn värit ovat olleet tänä vuonna erityisen upeita!


Lisäksi kaivoin esiin jo kauan unohduksissa olleen sisäisen talviuimarini! Harrastin talviuintia säännöllisesti asuessani Helsingissä parikymmentä vuotta sitten, mutta sitten se on jäänyt vain satunnaisiksi saunan jälkeen pulahtamisiksi. Mökkiimme kuului oma pieni ranta ja laituri, joten kävin joka aamu herättyäni lyhyellä (erittäin lyhyellä!) aamu-uinnilla. Sen jälkeen ei mikään enää tuntunutkaan mahdottomalta, kylmän veden synnyttämät endorfiinit kannattelivat hienosti koko päivän.

Olihan minulla kirjojakin mukana mutta mökin panoraamaikkunasta avautunut idyllinen syysmaisema ei antanut rauhaa. Sen sijaan lueskelin lehtiä, joita olin lainannut ison kasan kirjastosta. Lähikirjastomme valikoimiin kuuluu kolme suomalaista aikakauslehteä – ET-lehti, Kotiliesi ja Suomen Kuvalehti – joten niillä mennään.

Olikohan muuten ensimmäinen kerta kun sain lukea enemmän suomentaja Kersti Juvan elämästä – ET-lehdessä (16/2020) Juva kertoo muun muassa siitä, miten lähti aikoinaan suomentamaan Tolkienin Sormusten herra –trilogiaa, josta tulikin Juvan kisällintyö Eila Pennasen ohjauksessa. ”Olin lukenut pitkän englannin ja muutamia Agatha Christien kirjoja alkukielellä. Ryhdyin niillä eväillä Tolkienin kirjojen kääntäjäksi. Päätä ei huimannut tippaakaan.”

Kotiliesi (15/2020) puolestaan on haastatellut Kirsti Paakkasta ja jutun luettuani pistän lukulistalle myös Ulla-Maija Paavilaisen Paakkasesta kirjoittaman tuoreen elämäkerran ”Suurin niistä on rakkaus”. Tajuntaani avartava tieto on esimerkiksi se, että Paakkanen oli jo yli 60-vuotias kun hän osti konkurssikypsän Marimekon! Ja itse mietiskelen välillä, että ehtisikö sitä vielä tekemään jotain uutta kun olen sentään ”jo 50-vuotias”. Huis hiiteen sellaiset aatokset!

Suomen Kuvalehdestä (19/2020) luen sitten miten Jörn Donnerin ruotsalainen poika Otto Gabrielsson sai Donnerin vaimon ehdotuksesta valita yhden Donnerin jälkeenjääneistä vaatteista. Gabrielsson valitsee pappa-Donnerin vanhan saunatakin, "Finlaysonin valmistaman, siniharmaan ja risaksi asti käytetyn. Sen näköisen, että se oli ollut vanhan miehen mieleen". Me Gabrielssonin kirjan lukeneet voimme ymmärtää mitä saunatakki kenties symboloi isän ja pojan välisessä suhteessa.

Mutta lopuksi – suurin niistä on todellakin rakkaus. Mieltäni liikuttaa perinpohjaisesti ET-lehden juttu (6/2019) 74-vuotiaasta Petter Pulkkisesta, joka on hoitanut muistisairasta Eeva-vaimoaan jo 20 vuotta. Petter pitää puolisoaan kirjaimellisesti kuin kukkaa kämmenellä – valmistaa hyvää ja terveellistä ruokaa, pitää huolta, että vaimo pääsee ulos, saa läsnäolollaan vaimon yöllisen rohisevan hengityksen rauhoittumaan. ”Otin oppia sotaveteraaneilta, kun jäin kotiin Eevan hoitajaksi: kaveria ei jätetä.”

Näiden elämäntarinoiden rinnalla moni romaanikin kalpenee! Ja tositarinat antavat uskoa, kun kamppailee omien ongelmiensa kanssa. Tämänkertainen syysloma ja luonnossa liikkuminen auttoivat lisäksi rauhoittumaan ja luottamaan siihen, että kyllä tästä tulevasta koronatalvestakin selvitään. Nyt kohti joulua ja sen valoja!



**
Lainaukset on otettu seuraavista lehtiartikkeleista:

Heimo Hatakka: Entinen lainsuojaton (ET-lehti 16/2020)
Ulla-Maija Paavilainen: Mahdoton laittaa lokeroon (Kotiliesi 15/2020)
Wilhelmiina Palonen: Isä kuitenkin (Suomen Kuvalehti 6/2020)
Riitta Lehtimäki: Yhdessä kohti iltaa (ET-lehti 6/2019)

Kommentit

  1. Keväällä Ylellä oli päivittäin koronalähetys, joka päätyi sanoihin:"Ja muistakaa, tästäkin selvitään." Samat sanat kuin sinulla. Totta, joskus muistelemme tätä koronatalvea ja sitä, miten totuimme rajoituksiin ja varovaisuuteen.

    Innokkaana lehtien lukijana olen lukenut nuo artikkelit, mistä kerrot. Eläköön Petter Pulkkinen ja huolenpito, joka on suurinta rakkautta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luen mielelläni suomalaisia lehtiä koska niissä on usein hienoja henkilökuvia ihan tavallisistakin ihmisistä. Ruotsissa kirjoitetaan lähinnä julkkisten elämistä (ja kuninkaallisista...) ja jos tehdään juttuja ns. taviksista niin niissä on harmittavan usein vähän sellainen uhri-leima.

      Suomessa mielestäni selvästikin arvostetaan ihan tavallista elämää ja arkisia juttuja, olisiko se myös siihen että olemme niin "onnellisia" kaikissa mittauksissa? /Mari

      Poista
  2. Meilläkin oli kirjastot suljettu keväällä, ja ihmettelen, miksei kirjoja voitu lainata edes ikkunasta. Olisi työllistetty ja vaikka vie aikaa, niin on niitä jotka jaksaisi odottaa tilaamansa kirjan luukusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä oli juuri noin viime keväänä, isoin osa kirjaston tiloista oli eristetty ja sisälle pääsi vain varaushyllylle ja lainaustiskille. Mutta nyt siis ainakin kolme viikkoa ihan kiinni, mutta tämä olikin ensimmäinen kerta kun viranomaisilta tuli näin selkeä ukaasi, ettei julkisissa sisätiloissa saisi oleskella seuraavan kolmen viikon aikana ja juuri kirjastot ja museot mainittu esimerkkeinä. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...