Siirry pääsisältöön

Katse kohti koronatalvea



Tällä viikolla on täällä Ruotsissa vietetty koulujen syyslomaa. Ja torstaina saimme neljälle alueelle tiukennetut koronarajoitukset, yhtenä alueista myös tämä kotiläänini Tukholma. Onneksi olimme jo alunperinkin suunnitelleet lomamme hyvin koronaturvallisesti, joten mitään suunnitelman muutoksia ei tarvinnut tehdä.

Pikkuhiljaa alkoi tosin tulla eri harrastuspaikoista ja muilta taholta viestejä siitä, miten tiukennetut rajoitukset vaikuttavat toimintaan. Lapsen viulu- ja pianotunnit järjestetään jälleen whatsuppin kautta. Työpaikan kaikki fyysiset tapaamiset perutaan, myös kehityskeskusteluni, jonka oli tarkoitus olla ensimmäinen fyysinen tapaaminen esimieheni kanssa sitten maaliskuun.

Eniten minua masensi tieto siitä, että kotikuntani kirjastot suljetaan toistaiseksi. Kirjastothan olivat täällä auki koko pahimman koronakevään ajan, mikä oli itselleni tärkeä henkireikä. Mutta tällä kertaa siis ovet pistetään säppiin. Ja juuri kun olin saanut ilmoituksen, että kauan jonottamani Matilda Gustavssonin kirja ’Klubben’ (Yhdeksästoista jäsen) olisi nyt haettavissa! Toivottavasti kirja pidetään varauskirjahyllyssä ovien uudelleen avaamisen asti…

Perheemme syyslomaperinteisiin on kuulunut jo muutaman vuoden ajan viettää muutama päivä saaristossa. Niin tänäkin vuonna ja sehän sopii erityisen hyvin tähän korona-aikaan. Olimme löytäneet vuokramökin Dalaröstä, joka on vain noin tunnin ajomatkan päässä kotoamme. Ohjelmassa oli patikointia ja ihan vain syystunnelmointia. Nämä syksyn värit ovat olleet tänä vuonna erityisen upeita!


Lisäksi kaivoin esiin jo kauan unohduksissa olleen sisäisen talviuimarini! Harrastin talviuintia säännöllisesti asuessani Helsingissä parikymmentä vuotta sitten, mutta sitten se on jäänyt vain satunnaisiksi saunan jälkeen pulahtamisiksi. Mökkiimme kuului oma pieni ranta ja laituri, joten kävin joka aamu herättyäni lyhyellä (erittäin lyhyellä!) aamu-uinnilla. Sen jälkeen ei mikään enää tuntunutkaan mahdottomalta, kylmän veden synnyttämät endorfiinit kannattelivat hienosti koko päivän.

Olihan minulla kirjojakin mukana mutta mökin panoraamaikkunasta avautunut idyllinen syysmaisema ei antanut rauhaa. Sen sijaan lueskelin lehtiä, joita olin lainannut ison kasan kirjastosta. Lähikirjastomme valikoimiin kuuluu kolme suomalaista aikakauslehteä – ET-lehti, Kotiliesi ja Suomen Kuvalehti – joten niillä mennään.

Olikohan muuten ensimmäinen kerta kun sain lukea enemmän suomentaja Kersti Juvan elämästä – ET-lehdessä (16/2020) Juva kertoo muun muassa siitä, miten lähti aikoinaan suomentamaan Tolkienin Sormusten herra –trilogiaa, josta tulikin Juvan kisällintyö Eila Pennasen ohjauksessa. ”Olin lukenut pitkän englannin ja muutamia Agatha Christien kirjoja alkukielellä. Ryhdyin niillä eväillä Tolkienin kirjojen kääntäjäksi. Päätä ei huimannut tippaakaan.”

Kotiliesi (15/2020) puolestaan on haastatellut Kirsti Paakkasta ja jutun luettuani pistän lukulistalle myös Ulla-Maija Paavilaisen Paakkasesta kirjoittaman tuoreen elämäkerran ”Suurin niistä on rakkaus”. Tajuntaani avartava tieto on esimerkiksi se, että Paakkanen oli jo yli 60-vuotias kun hän osti konkurssikypsän Marimekon! Ja itse mietiskelen välillä, että ehtisikö sitä vielä tekemään jotain uutta kun olen sentään ”jo 50-vuotias”. Huis hiiteen sellaiset aatokset!

Suomen Kuvalehdestä (19/2020) luen sitten miten Jörn Donnerin ruotsalainen poika Otto Gabrielsson sai Donnerin vaimon ehdotuksesta valita yhden Donnerin jälkeenjääneistä vaatteista. Gabrielsson valitsee pappa-Donnerin vanhan saunatakin, "Finlaysonin valmistaman, siniharmaan ja risaksi asti käytetyn. Sen näköisen, että se oli ollut vanhan miehen mieleen". Me Gabrielssonin kirjan lukeneet voimme ymmärtää mitä saunatakki kenties symboloi isän ja pojan välisessä suhteessa.

Mutta lopuksi – suurin niistä on todellakin rakkaus. Mieltäni liikuttaa perinpohjaisesti ET-lehden juttu (6/2019) 74-vuotiaasta Petter Pulkkisesta, joka on hoitanut muistisairasta Eeva-vaimoaan jo 20 vuotta. Petter pitää puolisoaan kirjaimellisesti kuin kukkaa kämmenellä – valmistaa hyvää ja terveellistä ruokaa, pitää huolta, että vaimo pääsee ulos, saa läsnäolollaan vaimon yöllisen rohisevan hengityksen rauhoittumaan. ”Otin oppia sotaveteraaneilta, kun jäin kotiin Eevan hoitajaksi: kaveria ei jätetä.”

Näiden elämäntarinoiden rinnalla moni romaanikin kalpenee! Ja tositarinat antavat uskoa, kun kamppailee omien ongelmiensa kanssa. Tämänkertainen syysloma ja luonnossa liikkuminen auttoivat lisäksi rauhoittumaan ja luottamaan siihen, että kyllä tästä tulevasta koronatalvestakin selvitään. Nyt kohti joulua ja sen valoja!



**
Lainaukset on otettu seuraavista lehtiartikkeleista:

Heimo Hatakka: Entinen lainsuojaton (ET-lehti 16/2020)
Ulla-Maija Paavilainen: Mahdoton laittaa lokeroon (Kotiliesi 15/2020)
Wilhelmiina Palonen: Isä kuitenkin (Suomen Kuvalehti 6/2020)
Riitta Lehtimäki: Yhdessä kohti iltaa (ET-lehti 6/2019)

Kommentit

  1. Keväällä Ylellä oli päivittäin koronalähetys, joka päätyi sanoihin:"Ja muistakaa, tästäkin selvitään." Samat sanat kuin sinulla. Totta, joskus muistelemme tätä koronatalvea ja sitä, miten totuimme rajoituksiin ja varovaisuuteen.

    Innokkaana lehtien lukijana olen lukenut nuo artikkelit, mistä kerrot. Eläköön Petter Pulkkinen ja huolenpito, joka on suurinta rakkautta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luen mielelläni suomalaisia lehtiä koska niissä on usein hienoja henkilökuvia ihan tavallisistakin ihmisistä. Ruotsissa kirjoitetaan lähinnä julkkisten elämistä (ja kuninkaallisista...) ja jos tehdään juttuja ns. taviksista niin niissä on harmittavan usein vähän sellainen uhri-leima.

      Suomessa mielestäni selvästikin arvostetaan ihan tavallista elämää ja arkisia juttuja, olisiko se myös siihen että olemme niin "onnellisia" kaikissa mittauksissa? /Mari

      Poista
  2. Meilläkin oli kirjastot suljettu keväällä, ja ihmettelen, miksei kirjoja voitu lainata edes ikkunasta. Olisi työllistetty ja vaikka vie aikaa, niin on niitä jotka jaksaisi odottaa tilaamansa kirjan luukusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä oli juuri noin viime keväänä, isoin osa kirjaston tiloista oli eristetty ja sisälle pääsi vain varaushyllylle ja lainaustiskille. Mutta nyt siis ainakin kolme viikkoa ihan kiinni, mutta tämä olikin ensimmäinen kerta kun viranomaisilta tuli näin selkeä ukaasi, ettei julkisissa sisätiloissa saisi oleskella seuraavan kolmen viikon aikana ja juuri kirjastot ja museot mainittu esimerkkeinä. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...