Siirry pääsisältöön

Ruotsalaisia (ja vähän muitakin) merkkinaisia

Marraskuussa voin viettää Ruotsissa asumisen 20-vuotisjuhlapäivää! Ruotsin viimeaikaiset huonot uutiset pistävät ehkä mietityttämään teitä siellä Suomessa asuvia, mutta näin 20 vuoden jälkeenkin voin sanoa, että Ruotsi on ollut minulle hyvä. Olen viihtynyt täällä työelämässä ja vaikka ystäviä on vähän hankala saada paikallisväestön parista niin olen kuitenkin onnistunut kokoamaan oman seurapiirini.

Ja mikä rikkaus on saada sukeltaa vieraaseen kulttuuriin ja kieleen! Vaikka olen jo melko lailla sinut kielen kanssa niin Ruotsin historiaa on mukavaa tutkia edelleen. Aina oppii jotakin! Kuten nyt tätä Elin Wägnerin elämäkertaa lukiessani: Wägner on nimenä vahvasti vielä esillä täällä kulttuurikeskusteluissa ja tiesin hänen olleen aikanaan tunnettu lehtinainen. Mutta hän oli kyllä paljon muutakin – kirjailija, pasifisti ja naisasianainen, muun muassa. Wägner valittiin 1944 Ruotsin akatemiaan sen historian toisena naisena, Selma Lagerlöfin jälkeen.

Wägner oli tuottelias kirjailija mutta myös luettu. Hän kirjoitti ajankohtaisia ja huumorilla höystettyjä kuvauksia 1900-luvun alun naisen elämästä. Esikoisteos Norrtullsligan vuodelta 1908 kertoo neljästä nuoresta naisesta, jotka jakavat asunnon yhdessä ja ovat Tukholmassa toimistotöissä. Tämän nyt lukemani elämäkerran kirjoittaja Ulrika Knutson vertaa Wägnerin esikoista peräti oman aikamme ikoniseen Sex and the City –sarjaan!

Osattiin sitä siis ennenkin. Ja paljon tapahtui myös Wägnerin omassa elämässä, siitä Knutson kertoo varsin avoimesti, vähän juoruilevaankin sävyyn. Romansseja syntyi, yksi johti avioliittoon, toisessa Wägner oli ”salarakas” (vaikka kaikki toki tiesivät), välillä elettiin etäsuhteessa ulkomailla asuvan miehen kanssa ja lopulta Wägner solmi läheisen suhteen 20 vuotta nuoremman Flory Gaten kanssa. Oliko suhde myös fyysinen, siitä ei ole saatu täyttä selvyyttä, mutta naiset olivat suuri tuki ja ilo toisillensa ja Florysta tuli vanhenevalle Elinille elintärkeä ystävä.

Mutta romanssihuhut sikseen sillä Wägner oli tosiaan paljon muutakin. Lehtinaisena hän oli utelias ja aktiivinen ja suuntasi ulkomaille aina kun mahdollisuus siihen löytyi. 1919 hän matkusti Wieniin, jossa hän pääsi todistamaan ensimmäisen maailmansodan jälkeistä köyhyyttä ja kurjuutta. Wienissä hän tutustui ihmisiin, jotka pitivät hänet ajan tasalla myöhemminkin, muun muassa pian alkavien juutalaisvainojen osalta.

Tässä kirjassa minua erityisesti kiinnosti kuvaus siitä kuinka Ruotsiin saatiin naisten yleinen äänioikeus 1921. Ja totta kai Wägner oli liikkeessä mukana sydänjuuriaan myöten. Tunnettu kuva on juuri tämän kirjoitukseni alussa oleva, jossa Wägner seisoo nimenkeräyslistojen vieressä. Yleistä äänioikeutta vaativia nimiä oli saatu kasaan 351 454 kappaletta.

Wägner kirjoitti useita artikkeleita, joissa argumentoi miksi naisten pitää saada äänioikeus. Lisäksi hän oli mukana kansainvälisessä naisten äänioikeusliikkeessä, jonka myötä hän kävi alan konferensseissa. Eikä kyse ollut pelkästään äänioikeudesta vaan ylipäänsä naisten oikeudesta saada määrätä omasta ruumistaan ja seksuaalisuudestaan, ilman avioliiton pakotetta.

Wägner pääsi seuraamaan myös Lontooseen paikan päälle suffragettiliikkeen taistelua, josta hän raportoi ruotsalaisille sanomalehdille. Sattumalta näin juuri tämän kirjan luettuani televisiosta Sarah Gavronin vuonna 2015 ohjaaman elokuvan Suffragette. Viimeistään siitä käy ilmi minkälaisen taistelun esiäitimme aikoinaan kävivät saadakseen äänestää miesten lailla.

Mainitsen tässä lopussa vielä yhden ruotsalaisen merkkinaisen, kirjailija Kerstin Ekmanin. Hänkin minulle nyt uusi kirjailijatuttavuus vaikka toki tiesin hänet nimeltä jo kauan aikaisemmin. 86-vuotias Ekman on julkaissut tänä vuonna uuden teoksen ”Tullias värld”, jossa hän kertoo Ciceron tyttären Tullian elämästä ja sen ajan naisten arkipäivästä. Ekman kirjoittaa antiikin ajan Rooman elämästä siihen syvästi eläytyen, vaikkakin hiukan katkonaisesti ja sekavasti ja välillä on vaikea pysyä juonessa mukana. Mutta jos kirjan jaksaa lukea ajatuksella, se antaa paljon tietoa antiikin ajan naisen elämästä.

Jos esimerkiksi pariskunta sai tyttären, tälle annettiin feminiinimuotoinen nimi isän sukunimestä. Niinpä Marcus Tullius Ciceron tytär sai nimekseen Tullia. Jos tyttäriä olisi tullut useampi, olisi heidätkin nimetty Tullioiksi. Selvyyden vuoksi olisi nimen perään pistetty järjestysnumero: Secunda, Tertia jne.

Lain mukaan isällä oli myös täysi päätäntävalta lapsen kohtalosta ennen kuin lapsi täytti kaksi vuotta. Pieniä lapsia tapettiinkin säännönmukaisesti, jos lapsi ei ollut isälleen mieluinen. Näin saattoi käydä myös jos lapsi oli tyttö. Vaikka historiankirjat eivät tiedä paljoakaan Tullian elämästä niin hänen isänsä Ciceron kirjeistä sitä vastoin paljastuu, että tytär oli isälleen rakas. Jopa niin, että Ciceron toinen vaimo oli todella mustasukkainen Ciceron tyttärelleen osoittamasta huomiosta.

Tästä taas tulee mieleeni eräs nykyaikamme valtaa pitävä perhe mutta ei mennä nyt siihen. Sen sijaan jatkan näitä kirjallisia tutkimusmatkojani - mihin lie päädyn seuraavan kirjan myötä!

 


**

Ulrika Knutson: Den besvärliga Elin Wägner

Historiska media 2020

 

Kerstin Ekman: Tullias värld

Albert Bonniers förlag 2020

Kommentit

  1. Pohjoistullin tyttösakin olen lukenut, oikein mainio teos, vähän kuin Hilja Valtosta suuremmalla painotuksella sosialismia ja feminismiä.

    VastaaPoista
  2. Hauska kuulla!! Se on nyt myös lukulistallani, netistä löytyy alkuperäinen versio. /Mari

    VastaaPoista
  3. Onnittelut tasavuosista Ruotsissa! Minulle Ruotsi on niin lähellä ihannemaata kuin mikään voi olla. Täydellistä ei ole. Juuri tasa-arvon suhteen tuntuu, että Ruotsi on aina valovuosien päässä. Meillä vedotaan loputtomasti sodan vaikutukseen, mutta kai se selitys joskus pitää jättää. Paras ystävättäreni jäi ensimmäisen kesätyön jälkeen Tukholmaan, minä palasin kotiin. Huonoina hetkinä olen miettinyt, että olisinpa minäkin jäänyt sinne. En enää sentään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena! Tulin tänne klassisesti "vain kahdeksaksi kuukaudeksi" ja yhtäkkiä sitä huomaakin jääneensä kahdeksi vuosikymmeneksi. Mutta olisin toki tullut kotiin jos en olisi viihtynyt :) /Mari

      Poista
  4. Todella vaikuttava tuo kuva yli 350 000 nimen listasta kirjoina, kesti vähän aikaa ennen kuin ymmärsin mitä se esittää. Nettiallekirjoitukset eivät ole yhtään noin havainnollisia :-). Kiva kun kerroit Elin Wägneristä ja Kerstin Ekmanista, he olivat minulle tuntemattomia henkilöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kävit lukemassa! Wägner ja Ekman olivat minullekin aikaisemmin tuttuja vain niminä, yritän nyt paikkailla aukkoja sivistyksessä sen kunniaksi, että olen täällä Ruotsissa jo pari vuosikymmentä elänyt :) /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...