Siirry pääsisältöön

No mitä se Minna sitten oikein sanoi?



Minna Canthin 175-juhlavuosi 2019 meni osaltani niin kuin juhlavuodet nyt tuppaavat menemään. Kauhea on into mutta mitään ei lopulta tapahdu. Olin aikaisemmin jo lukenut Minna Rytisalon loistavan romaanin Rouva C, jonka ansiosta tajusin yllättäen, että Minna Canth on ollut myös nuori nainen eikä hän itse asiassa niin kovin vanhaksi elänytkään. Mutta se valokuva, joka verkkokalvoomme on iskostunut, ei tee oikeutta Minnalle ja hänen nuorekkaalle mielenlaadulleen. Nainenhan oli intohimoinen pikkuvarvastaan myöten!

Rytisalon kirja siis vihdoin avasi silmäni ja halusin tutustua toiseen kiiteltyyn teokseen, Minna Maijalan elämäkertaan "Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth". Koska teosta ei täältä paikallisesta kirjastosta löytynyt, aloin kuunnella sitä äänikirjana. Mutta harmi - kirjassa on niin hurjasti nimiä, vuosilukuja ja muuta nippelitietoa, että en pysynyt perässä, mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta.

Mutta lähikirjastosta löytyi yllättäin Suvi Aholan "Mitä Minna Canth todella sanoi", jonka nappasin mukaani ja joka on tuolla kirjahyllyssä odottanut vuoroaan. Se vuoro koitti viime viikolla, pahimpaan helleaikaan. Otin kirjan mukaani takapihan lukutuoliini tarkotuksenani sitä hieman plärätä. Mutta se tulikin luettua melkein samantien!

No mitä se Minna sitten oikein sanoi? Ensinnäkin, olen entistäkin vaikuttuneempi kun nyt vihdoin ymmärrän millainen moderni ja nykyaikainen nainen siellä Keski-Suomen ja Savon perukoilla eli! Ja anteeksi nyt kaikki te, jotka olette tämän tajunneet jo vuosikymmeniä sitten mutta tulen yleensä aina jälkijunassa näissä asioissa. Ja häpeäkseni pitää vielä tunnustaa, että pääaineeni yliopistossa oli kotimainen kirjallisuus! Mutta Canthia ei hirveästi siihen aikaan 90-luvun alussa hehkutettu...

Minna sai perheensä esikoisena vapaamielisen kasvatuksen ja erityisesti isä oli sitä mieltä, että Minnan tulee käydä koulunsa niin pitkälle kuin mahdollista. Tämä oli todella poikkeuksellista, sillä tuohon aikaan perheen tytöt kasvatettiin lähinnä kotitalous- ja lapsenkasvatustehtäviin. Hyvää vaimomatskua piti olla!

Minna meni lopulta Jyväskylään opettajaseminaariin tarkoituksenaan ryhtyä kansankynttiläksi. Mutta kohtalo heitti eteen erään Ferdinand Canthin, johon Minna rakastui. Opettajasuunnitelmat jäivät mutta miksikään trofeevaimoksi Minna ei kuitenkaan aikonut ryhtyä. Hän osallistui miehensä rinnalla sanomalehtityöhän ja muihin kirjoitustaitoa ja vahvoja mielipiteitä vaativiin hommiin. Minnalla nimittäin mielipiteitä riitti!

Ferdinand kuitenkin kuoli yllättäen jättäen viimeisillään raskaana olevan Minnan leskeksi. Lapsia syntyi yhteensä seitsemän ja perheensä elatuksen turvatakseen Minna muutti takaisin Kuopioon, jossa ryhtyi kaupanpitäjäksi. Kauppa menestyi mutta samalla Minna aloitti myös aktiivisen kirjailijantyönsä. Minnan elämästä ei säpinää puuttunutkaan. Hän kertoi rakastavansa kauppiaan työtä mutta samanaikaisesti hän seurasi tarkkaan yhteiskunnallista keskustelua, seurusteli nuorten kirjailijoiden kanssa ja kirjoitti siis itse.

Suvi Ahola on onnistunut kokoamaan todella osuvan kokoelman Canthin kirjoituksia eri teoksista ja kirjeistä ja lisäksi hän on kirjoittanut esittelytekstit jokaisen kappaleen alkuun. Ahola esittelee Canthia eri näkökulmista ja saamme pieniä makupaloja Canthin ajatuksista koskien lapsuutta, rakkautta ja seksiä, naisten ja miesten elämästä, yhteiskunnasta, kirjoittamisesta, uskonnosta ja tietysti myös itse naisena olemisesta.

Ehkäpä suurimman vaikutuksen minuun teki juuri Canthin avaramielisyys ja hänen intohimonsa keskusteluihin,  erimielisyyksistä välittämättä. Canth ei pelännyt vastapuolen eriävää mielipidettä, päinvastoin! Häntä vain harmitti vallitseva "mielipiteiden taistelu", joka saattoi johtaa jopa väkivaltaan. (Voi Minna, hyvä ettet joutunut kokemaan tätä 2000-luvun hullunmyllyä!). Canthin ajatukset ovat todella päteviä edelleenkin:

Kun kaikki järjelliset ja hyväksyttävät syyt ovat lopussa, selitetään, että omatunto pakottaa vainoomaan toisin ajattelevia. Ei huomata, että omatunto on silloin väärässä, kun se hyväksyy toista vastaan käytettäväksi semmoisia aseita, joita ei soisi toisen käyttävän itseään vastaan. Suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta toisin ajattelevia kohtaan, sitä meidän aikanamme näyttää olevan yhtä vähän kuin ennenkin.

Mikään ei ole siis muuttunut auringon alla...

Kirjan lopussa Ahola ottaa esille myös ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn (1849-1926), jota Minna ihaili ja luki paljon mutta Keyn naisen seksuaalisuutta käsittelevät ajatukset menivät Minnan mielestä kuitenkin liian pitkälle. Ellen Key onkin toinen kirjallisuushistorian naisnimi, jota en ole vielä lukenut vaikka hän täällä Ruotsissa on edelleen paljon esillä. Suvi Ahola antaakin kirjassaan mielenkiintoisen täyn, jonka ehdottomasti nappaan. Matkani 1800-luvun lopun naishistoriaan jatkuu!

**
Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi?
WSOY 2019

Takakannesta poimittua: 

"Minna Canth pohtii naisena ja ihmisenä olemista, lapsuutta, rakkautta, erotiikkaa ja elämän tarkoitusta, Suomen ensimmäisen feministin ääni on särmikäs, vihainen ja lempeä - ristiriitainenkin. Tähän kirjaan on koottu Minna Canthin lehtiartikkeleita, kirjeitä ja proosaa, joita Suvi Ahola kiinnostavasti taustoittaa ja tulkitsee".

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

 Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...