Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen koronareissu - mi' vapaus ja vihreys!


Kahden kuukauden kotona istumisen jälkeen tuli vahva tunne, että johonkin olisi nyt päästävä. Mutta minne uskaltaisi lähteä? Ruotsin hallitus oli juuri antanut vahvan suosituksensa, että ei pitäisi lähteä pidemmälle kuin mihin autolla ehtii parin tunnin sisällä. Perillä ei saisi tavata ketään ja matkaseurueenkin pitäisi koostua vain heistä, joiden kanssa hengailee tämän korona-ajankin.

Selailtuani netistä lähiympäristön mökkitarjontaa löysin ihanan 1700-luvulta peräisin olevan pikkumökin. Nettikartta kertoi, että kohteeseen on kodistamme autolla 32 minuuttia. Matkaseurueeksi valikoitui puolisoni, tyttäremme ja naapurin tyttö, joka on ollut tiiviisti kanssamme koko korona-ajan. Matkamme saisi siis Ruotsin hallituksen hyväksynnän!

Mökki osoittautui aivan niin ihanaksi kuin kuvista olimme odottaneetkin. Talon omistajat ovat remontoineet vanhan talon niin, että siellä on näkyvillä vanhan elämän jäljet mutta samalla käytössä ovat niin modernit tiski- kuin pesukoneetkin. Wifikin löytyi, 10-vuotiaiden suureksi helpotukseksi (no, kieltämättä vähän minunkin...).

Ympäröivä luonto oli mykistävän vihreä! Talon nurkalla laidunsivat lehmät, käki kukkui, keittiön seinän takana rapisi - hiiri?! Muistin yhtäkkiä miksi maalaiselämä ei välttämättä sovi minulle, hiiret ja minä emme nimittäin mahdu samaan huusholliin. Hetken paniikin jälkeen totesimme, että rapina on ehkä kuitenkin jonkun linnun aiheuttamaa ja tämän mielikuvin voimin selvisin.

Matkaamme kuului myös retki saaristoon. Olin jo kauan halunnut nähdä Torön kuuluisan kivirannan (Torö stenstrand) ja sinne ajelimme yhtenä päivänä. Sää ei ollut mieluisin meidän näkövinkkelistämme mutta tuulinen päivä oli houkutellut rannalle suuren määrän surffareita.

Suurin oivallus meille oli se, kuinka erilaisiin maisemiin sitä voi päästä vaikka ei matkustaisi naapuripitäjää pidemmälle. Puolisokin ihmetteli, että tämähän on kuin ulkomailla! Matkalla on myös yllättävä kohta, jossa kivutaan kukkulaa ylös kuin mutkittelevaa alppitietä. Sain taas aivan uutta ajokokemusta, mikä on erittäin hyvä tällaiselle aloittelevalle autoilijalle.

Ensimmäinen koronareissumme oli siis lupaava alku tälle poikkeusajan kesälle. Ehkä tässä ei nyt tarvitsekaan olla kotona kaiken aikaa? Ehkä täältä läheltäkin löytyy jänniä, ennen näkemättömiä paikkoja? Lähimatkailu on todellakin "uusi normaali" - parasta siis gilla läget, kuten ruotsalainen asian ilmaisee.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...