Siirry pääsisältöön

Aikuinen nainen mä oon!


Viime viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä kun sain ajokortin. Se päivä ei unohdu, kuten ei muiltakaan autokoulunsa käyneiltä. Oma autokouluaikani kirvoitti lähipiiriäni muistelemaan omia inssiajojaan ja niissä tapahtuneita kommelluksia.

Itselläni ei kommelluksia ole valitettavasti jakaa sillä juuri inssiajo sattui olemaan siihenastisen autonaisenurani ensimmäinen täysin virheetön ajosuoritus! Niinpä olin suorastaan järkyttynyt kun minua onniteltiin tuoreesta ajokortista - tarkoittaako tämä todella, että minut päästetään nyt yksin tuonne liikenteeseen!

Luin vuosipäiväni kunniaksi Noora Jokisen tuoreen kirjan omasta autoilevan naisen uran alkutaipaleestaan. Hänkin kävi autokoulun hiukan "iäkkäämpänä", kuten minäkin, mikä taas puolestaan antaa jo kirjan aiheita tahtomattaankin. Niin niin, tiedetään toki tämä kulunut stereotypia vanhemmasta naishenkilöstä tien tukkeena...

Mutta Noora Jokisella kävi tuuri - kuten minullakin. Hänen opettajakseen sattui Tero, joka minun Per-opettajani tavoin oli emansipoitunut ja kaikin tavoin kannustava. Olin itse asiassa viivytellyt autokouluun menoa juuri sen kauhukuvan vuoksi, että joutuisin istumaan samassa autossa opettajan kanssa, joka pitäisi ikäistäni 50-vuotiasta (!!!) naisihmistä täysin toivottomana tapauksena. (Kauhukuvani sai sittemmin pontta kun jouduin kahden vanhemman miesopettajan tunneille. Sain mm. kuulla olevani ihan hyvä ajaja "kun ottaa huomioon, että olet jo 50"...)

Olisin ollut ikionnellinen jos Jokisen kirja olisi ollut saatavilla jo vuosi sitten kun itse painiskelin aivan samojen kysymysten parissa. Ensinnäkin: miten tällainen viherpiipertäjä nyt yhtäkkiä mukamas haluaa oman auton! Perheessämme oli jo yksi auto mutta tämä pakkomielle vaati minua hankkimaan nimenomaan oman auton. Ja mitä enemmän asiaa mietin niin ymmärsin, että kyseessä oli "oma huone" -syndrooma. Tarvitsen oman suljetun tilan, jossa olla yksin! Ja se ennenkokematon vapauden tunne, että voisi halutessaan hypätä autoon ja ajaa - minne vain...

Siispä autokouluun, sillä aivan kuten Jokinenkin, minäkin olin asunut koko aikuisikäni kaupunkimiljöössä, jossa bussit, metrot ja tunnelbanat kulkevat ympäri vuorokauden. Lisäksi pysäköintimaksut ainakin Tukholmassa ovat niin korkeita, että jo pelkästään sillä summalla ajelee taksilla mennen tullen niissä tilanteissa, jolloin julkiset liikennevälineet eivät kulje.

Itse ajamisen opettelu on ollut yksi elämäni kohokohtia! Kyllä, kun ajat ensimmäistä kertaa viittäkymppiä niin se vauhdin hurma on päätä huumaavaa! Ja mikä jännitys kun lähdet liikennevaloista uudestaan liikkeelle - sammuuko vai eikö sammu? Ja kuten jo mainitsin, meillä oli Jokisen kanssa kummallakin tuuria sillä vieressä istui opettaja, joka kannusti, kannusti ja vielä kerran kannusti. Ja onnitteli lämpimästi kun pääsin ensimmäisen kerran risteyksestä ilman auton sammumista.

Jokinen kertoo hyvinkin konkreettisesti minkälaisia taitoja ja tietoja kannattaa itselleen hankkia ja kuinka ei pidä jättää kaikkia vähänkin teknisiä puolia miespuolisten läheisten hoidettavaksi. Öljynvaihdot ja ilmanpaineet ovat simppeleitä hommia kun ne on kerran oppinut. Jokinen ei arkaile kertoessaan omista kommelluksistaan mutta hän ei myöskään mitätöi omia taitojaan. Eka kerta automaattipesulassa ihan yksin, se on oikeasti iso juttu!

Jokisella on muuten kirjansa lopussa aivan loistava ehdotus, josta autokoulujen pitäisi ottaa heti vaarin. Kuten itsekin huomasin inssiajoni päätteeksi, ero autokouluoppilaan ja itsenäisesti ajavan autoilijan välillä on kuin veteen piirretty viiva. Läpäisty inssiajo ei tarkoita sitä, että yhtäkkiä olisi valmis autoilija. Siihen tarvitaan kokemusta ja tuhansia ajokilometrejä. Ja ehkäpä jopa täydennyskoulutusta?

Miksi siis ei ole jo tarjolla lyhytkursseja tyyliin Taskuparkin masterclass tai Maaseutuajoa kaupunkilaisille (ideat Noora Jokisen). Mikä ihme on se myyttinen käsitys, että kun kerran olet ajokortin hankkinut niin sitten tiedät ja osaat kaiken. Kun selvästikään se ei pidä paikkansa, minkä olen jo minäkin ehtinyt huomaamaan tuolla liikenteessä pyöriessäni. (Ja tarkoitan tällä sekä itseäni että rakkaita kanssa-autoilijoitani.)

Jokinen käsittelee kirjassaan paljonkin juuri naisajajan näkökulmaa. Hän kertoo omasta taustastaan sen verran, että oma isä ei pitänyt naisia kummoisinakaan autoilijoina ja siitä oli jäänyt Jokiselle itselleenkin epävarmuus omista kyvyistään juuri autoilijana. Itselläni ei tällaisia kokemuksia ole ja ilokseni puolisonikin hyppää kyytiini iloisesti ilman ennakkoluuloja. Mutta Jokisen kertomus omasta matkastaan itsenäiseksi ja vapaaksi naisautoilijaksi on koskettavaa luettavaa.

Omakuva päivittyy: tiedän entistä paremmin, missä asioissa tunnen itseni luontevasti pärjääväksi, vahvaksi aikuiseksi ja millaiset hetket kaivavat minusta esiin epävarman, pelokkaan tytön. Tiedän myös, miten sen tytön huolet hälvennetään ja tyyppi rohkaistaan eturiviin muiden kanssa.

Yhtäkkiä valtavan monista, sinänsä yksinkertaisista haaveista on tullut totta: sellaisista asioista, joita olen itselleni toivonut, mutta en ole osannut tai hoksannut pyytää.

Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille naisautoilijoille, joko tuleville sellaisille tai heille, jotka ovat päästäneet ajotaitonsa ruostumaan. Jokisen kirja on todella kannustava ja rohkaiseva ja innostaa kokeilemaan. Mutta kirja ei lopulta kerro ehkä niinkään ajokortin ja auton hankkimisesta vaan elämänrohkeuden löytämisestä ja siitä miten opitaan vaatimaan itselle tilaa.

Autokoulu on siihen yksi parhaimpia kouluja!

**
Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Noora Jokinen: Aikuinen nainen ratissa
Atena Kustannus 2020


Kommentit

  1. Onnittelut ajokortin vuosipäivän johdosta!
    Minulla jäi kortti nuorena ajamatta. Sen jälkeenkin olisi ollut mahdollisuuksia, mieheni jopa tarjoutui opettamaan opetusluvalla, mutta en vaan innostunut tarpeeksi. Hän opetti sitten pojat, jotka saivatkin paljon enemmän opetusta kuin autokoulussa.
    Nuo lyhytkurssit ovat hyvä idea. Yksi voisi olla sellainen, jossa rohkaistaan kortin hankkinut, mutta ajamisen jättänyt uudelleen rattiin. Tästä ovat puhuneet ystäväni, jotka ovat antaneet miehen ajaa ja unohtaneet taitonsa, kunnes ovat alkaneet kaivata sitä "omaa tilaa" .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta! Sain juuri toissapäivänä lapselta kehuja, että ajan jo paljon "rennommin". Ja parkkeeraan kuulemma paremmin kuin isänsä :)

      Olen saanut kuulla nyt todella monen naispuolisen tuttavan ja työkaverin kertovan, että heilläkin olisi kortti mutta kun ei monen vuoden tauon jälkeen uskalla ajaa. Olen kaikille suositellut omaa opettajaani, kehottanut varaamaan muutaman tunnin, mutta se on selvästikin ihan vieras ajatus. Kun on kerran kortin saanut niin sitten ei enää autokouluun mennä... Tässä olisi autokouluilla ihan selvä markkinarako!

      Poista
  2. Täällä yksi hyvinhyvin ruosteisen kortin omistaja. Ajoin kortin myös myöhemmällä iällä, 3-kymppisenä ja pikkupaikkakunnalla eli Joensuussa, jossa ajoin päivittäin 15 km työmatkan, kolmisen vuotta. Sitten muutettiin Espooseen, auto miehen käytössä ja minä lähijunalla joka päivä Helsinkiin töihin. Satunnaisia autoajeluja silloin tällöin, ja huono omatunto siitä, etten saanut pidettyä ajotaitoa vireänä. Ei vain kiinnostanut yhtään, olen kävelijä ja pyöräilijä. Silti aina vähän harmittaa, kun tulee tilanteita, kuten nyt, kun olisi kivaa hurauttaa Helsinkiin eikä oikein juna houkuta. Tai jos vaikka mies sairastuu etc.
    Se toistojen määrä - ajokilometrejä ja ajokertoja joita ei muutoin tarvitse - jota sujuva ajotaito vaatisi nyt, lannistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tilanteesi täysin! Meillä onneksi on nyt vielä 10-vuotias lapsi, jota pitää kuljetella - vien esimerkiksi kouluun nyt joka aamu, ettei tarvitse bussilla mennä näin korona-aikaan. Pitkään myös mietin, että kannaattako oikeasti hankkia toinen auto perheeseen mutta totesin puolen vuoden jälkeen, että se kalliisti hankkimani ajokortti jää ihan turhaksi jos en saa ajokokemusta. Tukholman keskustaan en tosin autolla menisi mutta onneksi täällä meillä riittää pikkukaupunkiympäristöä, jossa harjoitella.

      Poista
  3. Ihanan innostava kirjoitus, vaikuttaa kirjalta jonka voisin lukea vaikkei minulla ajokorttia ole enkä ole sellaista hankkimassa. Minulle fillari edustaa vapautta. Tosin fillari on ollut romuna jo pidemmän aikaa, mutta tarkoitus olisi tässä piakkoin saada se taas ajokuntoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asun sen verran "maaseudulla", että pyörällä ei valitettavasti kovin pitkälle pääse, ainakaan kohtuuajassa :(

      Tämä kirja on tosiaan pohjimmiltaan kertomus ihan muusta kuin ajokortin hankkimisesta! Minullakin on ollut ongelmia oman tilan ottamisessa mutta kun vihdoin uskaltauduin autokouluun niin moni asia loksahti paikoilleen.

      Poista
  4. Paljon onnea vuosikkaasta kortista! Minä ajoin kortin 21 vuotta sitten ja nyt olen uudelleen autokoulussa. Mutta nyt on auto pihassa, ja nyt aion ajaa! Hyvä me!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!! Minullakin alkoi autoilijan ura toden teolla vasta kun ostin oman auton. Tänä kesänä olen ajellut pikkuretkiä ja itsevarmuus on kasvanut huimasti. Todellakin, hyvä me!! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...