Siirry pääsisältöön

Aikuinen nainen mä oon!


Viime viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä kun sain ajokortin. Se päivä ei unohdu, kuten ei muiltakaan autokoulunsa käyneiltä. Oma autokouluaikani kirvoitti lähipiiriäni muistelemaan omia inssiajojaan ja niissä tapahtuneita kommelluksia.

Itselläni ei kommelluksia ole valitettavasti jakaa sillä juuri inssiajo sattui olemaan siihenastisen autonaisenurani ensimmäinen täysin virheetön ajosuoritus! Niinpä olin suorastaan järkyttynyt kun minua onniteltiin tuoreesta ajokortista - tarkoittaako tämä todella, että minut päästetään nyt yksin tuonne liikenteeseen!

Luin vuosipäiväni kunniaksi Noora Jokisen tuoreen kirjan omasta autoilevan naisen uran alkutaipaleestaan. Hänkin kävi autokoulun hiukan "iäkkäämpänä", kuten minäkin, mikä taas puolestaan antaa jo kirjan aiheita tahtomattaankin. Niin niin, tiedetään toki tämä kulunut stereotypia vanhemmasta naishenkilöstä tien tukkeena...

Mutta Noora Jokisella kävi tuuri - kuten minullakin. Hänen opettajakseen sattui Tero, joka minun Per-opettajani tavoin oli emansipoitunut ja kaikin tavoin kannustava. Olin itse asiassa viivytellyt autokouluun menoa juuri sen kauhukuvan vuoksi, että joutuisin istumaan samassa autossa opettajan kanssa, joka pitäisi ikäistäni 50-vuotiasta (!!!) naisihmistä täysin toivottomana tapauksena. (Kauhukuvani sai sittemmin pontta kun jouduin kahden vanhemman miesopettajan tunneille. Sain mm. kuulla olevani ihan hyvä ajaja "kun ottaa huomioon, että olet jo 50"...)

Olisin ollut ikionnellinen jos Jokisen kirja olisi ollut saatavilla jo vuosi sitten kun itse painiskelin aivan samojen kysymysten parissa. Ensinnäkin: miten tällainen viherpiipertäjä nyt yhtäkkiä mukamas haluaa oman auton! Perheessämme oli jo yksi auto mutta tämä pakkomielle vaati minua hankkimaan nimenomaan oman auton. Ja mitä enemmän asiaa mietin niin ymmärsin, että kyseessä oli "oma huone" -syndrooma. Tarvitsen oman suljetun tilan, jossa olla yksin! Ja se ennenkokematon vapauden tunne, että voisi halutessaan hypätä autoon ja ajaa - minne vain...

Siispä autokouluun, sillä aivan kuten Jokinenkin, minäkin olin asunut koko aikuisikäni kaupunkimiljöössä, jossa bussit, metrot ja tunnelbanat kulkevat ympäri vuorokauden. Lisäksi pysäköintimaksut ainakin Tukholmassa ovat niin korkeita, että jo pelkästään sillä summalla ajelee taksilla mennen tullen niissä tilanteissa, jolloin julkiset liikennevälineet eivät kulje.

Itse ajamisen opettelu on ollut yksi elämäni kohokohtia! Kyllä, kun ajat ensimmäistä kertaa viittäkymppiä niin se vauhdin hurma on päätä huumaavaa! Ja mikä jännitys kun lähdet liikennevaloista uudestaan liikkeelle - sammuuko vai eikö sammu? Ja kuten jo mainitsin, meillä oli Jokisen kanssa kummallakin tuuria sillä vieressä istui opettaja, joka kannusti, kannusti ja vielä kerran kannusti. Ja onnitteli lämpimästi kun pääsin ensimmäisen kerran risteyksestä ilman auton sammumista.

Jokinen kertoo hyvinkin konkreettisesti minkälaisia taitoja ja tietoja kannattaa itselleen hankkia ja kuinka ei pidä jättää kaikkia vähänkin teknisiä puolia miespuolisten läheisten hoidettavaksi. Öljynvaihdot ja ilmanpaineet ovat simppeleitä hommia kun ne on kerran oppinut. Jokinen ei arkaile kertoessaan omista kommelluksistaan mutta hän ei myöskään mitätöi omia taitojaan. Eka kerta automaattipesulassa ihan yksin, se on oikeasti iso juttu!

Jokisella on muuten kirjansa lopussa aivan loistava ehdotus, josta autokoulujen pitäisi ottaa heti vaarin. Kuten itsekin huomasin inssiajoni päätteeksi, ero autokouluoppilaan ja itsenäisesti ajavan autoilijan välillä on kuin veteen piirretty viiva. Läpäisty inssiajo ei tarkoita sitä, että yhtäkkiä olisi valmis autoilija. Siihen tarvitaan kokemusta ja tuhansia ajokilometrejä. Ja ehkäpä jopa täydennyskoulutusta?

Miksi siis ei ole jo tarjolla lyhytkursseja tyyliin Taskuparkin masterclass tai Maaseutuajoa kaupunkilaisille (ideat Noora Jokisen). Mikä ihme on se myyttinen käsitys, että kun kerran olet ajokortin hankkinut niin sitten tiedät ja osaat kaiken. Kun selvästikään se ei pidä paikkansa, minkä olen jo minäkin ehtinyt huomaamaan tuolla liikenteessä pyöriessäni. (Ja tarkoitan tällä sekä itseäni että rakkaita kanssa-autoilijoitani.)

Jokinen käsittelee kirjassaan paljonkin juuri naisajajan näkökulmaa. Hän kertoo omasta taustastaan sen verran, että oma isä ei pitänyt naisia kummoisinakaan autoilijoina ja siitä oli jäänyt Jokiselle itselleenkin epävarmuus omista kyvyistään juuri autoilijana. Itselläni ei tällaisia kokemuksia ole ja ilokseni puolisonikin hyppää kyytiini iloisesti ilman ennakkoluuloja. Mutta Jokisen kertomus omasta matkastaan itsenäiseksi ja vapaaksi naisautoilijaksi on koskettavaa luettavaa.

Omakuva päivittyy: tiedän entistä paremmin, missä asioissa tunnen itseni luontevasti pärjääväksi, vahvaksi aikuiseksi ja millaiset hetket kaivavat minusta esiin epävarman, pelokkaan tytön. Tiedän myös, miten sen tytön huolet hälvennetään ja tyyppi rohkaistaan eturiviin muiden kanssa.

Yhtäkkiä valtavan monista, sinänsä yksinkertaisista haaveista on tullut totta: sellaisista asioista, joita olen itselleni toivonut, mutta en ole osannut tai hoksannut pyytää.

Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille naisautoilijoille, joko tuleville sellaisille tai heille, jotka ovat päästäneet ajotaitonsa ruostumaan. Jokisen kirja on todella kannustava ja rohkaiseva ja innostaa kokeilemaan. Mutta kirja ei lopulta kerro ehkä niinkään ajokortin ja auton hankkimisesta vaan elämänrohkeuden löytämisestä ja siitä miten opitaan vaatimaan itselle tilaa.

Autokoulu on siihen yksi parhaimpia kouluja!

**
Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Noora Jokinen: Aikuinen nainen ratissa
Atena Kustannus 2020


Kommentit

  1. Onnittelut ajokortin vuosipäivän johdosta!
    Minulla jäi kortti nuorena ajamatta. Sen jälkeenkin olisi ollut mahdollisuuksia, mieheni jopa tarjoutui opettamaan opetusluvalla, mutta en vaan innostunut tarpeeksi. Hän opetti sitten pojat, jotka saivatkin paljon enemmän opetusta kuin autokoulussa.
    Nuo lyhytkurssit ovat hyvä idea. Yksi voisi olla sellainen, jossa rohkaistaan kortin hankkinut, mutta ajamisen jättänyt uudelleen rattiin. Tästä ovat puhuneet ystäväni, jotka ovat antaneet miehen ajaa ja unohtaneet taitonsa, kunnes ovat alkaneet kaivata sitä "omaa tilaa" .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta! Sain juuri toissapäivänä lapselta kehuja, että ajan jo paljon "rennommin". Ja parkkeeraan kuulemma paremmin kuin isänsä :)

      Olen saanut kuulla nyt todella monen naispuolisen tuttavan ja työkaverin kertovan, että heilläkin olisi kortti mutta kun ei monen vuoden tauon jälkeen uskalla ajaa. Olen kaikille suositellut omaa opettajaani, kehottanut varaamaan muutaman tunnin, mutta se on selvästikin ihan vieras ajatus. Kun on kerran kortin saanut niin sitten ei enää autokouluun mennä... Tässä olisi autokouluilla ihan selvä markkinarako!

      Poista
  2. Täällä yksi hyvinhyvin ruosteisen kortin omistaja. Ajoin kortin myös myöhemmällä iällä, 3-kymppisenä ja pikkupaikkakunnalla eli Joensuussa, jossa ajoin päivittäin 15 km työmatkan, kolmisen vuotta. Sitten muutettiin Espooseen, auto miehen käytössä ja minä lähijunalla joka päivä Helsinkiin töihin. Satunnaisia autoajeluja silloin tällöin, ja huono omatunto siitä, etten saanut pidettyä ajotaitoa vireänä. Ei vain kiinnostanut yhtään, olen kävelijä ja pyöräilijä. Silti aina vähän harmittaa, kun tulee tilanteita, kuten nyt, kun olisi kivaa hurauttaa Helsinkiin eikä oikein juna houkuta. Tai jos vaikka mies sairastuu etc.
    Se toistojen määrä - ajokilometrejä ja ajokertoja joita ei muutoin tarvitse - jota sujuva ajotaito vaatisi nyt, lannistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tilanteesi täysin! Meillä onneksi on nyt vielä 10-vuotias lapsi, jota pitää kuljetella - vien esimerkiksi kouluun nyt joka aamu, ettei tarvitse bussilla mennä näin korona-aikaan. Pitkään myös mietin, että kannaattako oikeasti hankkia toinen auto perheeseen mutta totesin puolen vuoden jälkeen, että se kalliisti hankkimani ajokortti jää ihan turhaksi jos en saa ajokokemusta. Tukholman keskustaan en tosin autolla menisi mutta onneksi täällä meillä riittää pikkukaupunkiympäristöä, jossa harjoitella.

      Poista
  3. Ihanan innostava kirjoitus, vaikuttaa kirjalta jonka voisin lukea vaikkei minulla ajokorttia ole enkä ole sellaista hankkimassa. Minulle fillari edustaa vapautta. Tosin fillari on ollut romuna jo pidemmän aikaa, mutta tarkoitus olisi tässä piakkoin saada se taas ajokuntoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asun sen verran "maaseudulla", että pyörällä ei valitettavasti kovin pitkälle pääse, ainakaan kohtuuajassa :(

      Tämä kirja on tosiaan pohjimmiltaan kertomus ihan muusta kuin ajokortin hankkimisesta! Minullakin on ollut ongelmia oman tilan ottamisessa mutta kun vihdoin uskaltauduin autokouluun niin moni asia loksahti paikoilleen.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lukujumi!

Nyt on iskenyt kauhea lukujumi! Mielenkiintoisia kirjoja olisi kyllä pinoittain mutta mitenkään ei nyt tunnu löytyvän sopivaa kirjaa juuri tähän mielentilaan. Sellaiseen kun ajatus kulkee levottomana, mielessä pyörii ulkona odottavat puutarhatyöt, kun aurinko houkuttelee vähän väliä ulos ja välillä mielessä käy se koronakin.

Mutta luettavaa siis todella riittäisi, tässäpä pino kevään aikana kirjastosta haalimiani kirjoja:

Elton Johnin omaelämäkertaa 'Minä, Elton John' aloittelin jo aikaisemmin äänikirjana mutta se tyssäsi alkuunsa. Totesin, että tässä kirjassa on niin paljon nimiä ja tapahtumia, että en pysy millään lukijan perässä. Nyt aloitin kirjan lukemisen perinteisenä paperiversiona ja se toimii todellakin paremmin. Elton John kertoo elämästään sellaisella vauhdilla, että välillä on pakko hengähtää. Tai tarkistaa joku tärkeä biisi, jonka Elton John on juuri maininnut. Tai katsoa netistä kuva jostain mielenkiintoisesta henkilöstä, josta Elton John on juuri kertonut hausk…

Ensimmäinen koronareissu - mi' vapaus ja vihreys!

Kahden kuukauden kotona istumisen jälkeen tuli vahva tunne, että johonkin olisi nyt päästävä. Mutta minne uskaltaisi lähteä? Ruotsin hallitus oli juuri antanut vahvan suosituksensa, että ei pitäisi lähteä pidemmälle kuin mihin autolla ehtii parin tunnin sisällä. Perillä ei saisi tavata ketään ja matkaseurueenkin pitäisi koostua vain heistä, joiden kanssa hengailee tämän korona-ajankin.

Selailtuani netistä lähiympäristön mökkitarjontaa löysin ihanan 1700-luvulta peräisin olevan pikkumökin. Nettikartta kertoi, että kohteeseen on kodistamme autolla 32 minuuttia. Matkaseurueeksi valikoitui puolisoni, tyttäremme ja naapurin tyttö, joka on ollut tiiviisti kanssamme koko korona-ajan. Matkamme saisi siis Ruotsin hallituksen hyväksynnän!

Mökki osoittautui aivan niin ihanaksi kuin kuvista olimme odottaneetkin. Talon omistajat ovat remontoineet vanhan talon niin, että siellä on näkyvillä vanhan elämän jäljet mutta samalla käytössä ovat niin modernit tiski- kuin pesukoneetkin. Wifikin löytyi, 10…

Kevään juhlaa ja lohtumusiikkia

Löysin vapun merkityksen oikeastaan vasta kun muutin tänne Ruotsiin. Tokihan täälläkin vappu on opiskelijoiden karnevaalimainen biletyspäivä ja poliittisesti aktiivisille on tärkeä osallistua vappupäivän marsseihin mutta meille muille se on ennen kaikkea kevään juhla. Täällä poltetaan vappukokkoja ja ennen kokon sytyttämistä paikalliset kuorot laulavat tunnettuja kevätlauluja.

Mutta näin ei siis tehdä tänä vuonna. Kunnan päättäjillä on kova huoli kun yrittävät pitää nuoret pois kaupungin puistoista (Lundissa tätä temppua yritetään levittämällä tonni kanankakkaa kaupungin suurimpaan puistoon) ja kuorolaulajat istuvat yksin mökeissään murehtien kevään suuren kohokohdan poisjäämistä.

Ruotsin radion musiikkikanava P2 tuli apuun ja pyysi kuorolaulajia virittäytymään yhteislauluun koska eihän se kevät tule täällä Ruotsissa jos ei pääse laulamaan (eikä tule kyllä oikein mikään muukaan, ruotsalaiset rakastavat kuorolaulua jokaisessa mahdollisessa tilanteessa).

Vintern rasat, var så goda!



Min…

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä!

Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän!

Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin...

Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, ajatonta ja s…

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa.

Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi.

Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia. Taka…