Siirry pääsisältöön

Aikuinen nainen mä oon!


Viime viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä kun sain ajokortin. Se päivä ei unohdu, kuten ei muiltakaan autokoulunsa käyneiltä. Oma autokouluaikani kirvoitti lähipiiriäni muistelemaan omia inssiajojaan ja niissä tapahtuneita kommelluksia.

Itselläni ei kommelluksia ole valitettavasti jakaa sillä juuri inssiajo sattui olemaan siihenastisen autonaisenurani ensimmäinen täysin virheetön ajosuoritus! Niinpä olin suorastaan järkyttynyt kun minua onniteltiin tuoreesta ajokortista - tarkoittaako tämä todella, että minut päästetään nyt yksin tuonne liikenteeseen!

Luin vuosipäiväni kunniaksi Noora Jokisen tuoreen kirjan omasta autoilevan naisen uran alkutaipaleestaan. Hänkin kävi autokoulun hiukan "iäkkäämpänä", kuten minäkin, mikä taas puolestaan antaa jo kirjan aiheita tahtomattaankin. Niin niin, tiedetään toki tämä kulunut stereotypia vanhemmasta naishenkilöstä tien tukkeena...

Mutta Noora Jokisella kävi tuuri - kuten minullakin. Hänen opettajakseen sattui Tero, joka minun Per-opettajani tavoin oli emansipoitunut ja kaikin tavoin kannustava. Olin itse asiassa viivytellyt autokouluun menoa juuri sen kauhukuvan vuoksi, että joutuisin istumaan samassa autossa opettajan kanssa, joka pitäisi ikäistäni 50-vuotiasta (!!!) naisihmistä täysin toivottomana tapauksena. (Kauhukuvani sai sittemmin pontta kun jouduin kahden vanhemman miesopettajan tunneille. Sain mm. kuulla olevani ihan hyvä ajaja "kun ottaa huomioon, että olet jo 50"...)

Olisin ollut ikionnellinen jos Jokisen kirja olisi ollut saatavilla jo vuosi sitten kun itse painiskelin aivan samojen kysymysten parissa. Ensinnäkin: miten tällainen viherpiipertäjä nyt yhtäkkiä mukamas haluaa oman auton! Perheessämme oli jo yksi auto mutta tämä pakkomielle vaati minua hankkimaan nimenomaan oman auton. Ja mitä enemmän asiaa mietin niin ymmärsin, että kyseessä oli "oma huone" -syndrooma. Tarvitsen oman suljetun tilan, jossa olla yksin! Ja se ennenkokematon vapauden tunne, että voisi halutessaan hypätä autoon ja ajaa - minne vain...

Siispä autokouluun, sillä aivan kuten Jokinenkin, minäkin olin asunut koko aikuisikäni kaupunkimiljöössä, jossa bussit, metrot ja tunnelbanat kulkevat ympäri vuorokauden. Lisäksi pysäköintimaksut ainakin Tukholmassa ovat niin korkeita, että jo pelkästään sillä summalla ajelee taksilla mennen tullen niissä tilanteissa, jolloin julkiset liikennevälineet eivät kulje.

Itse ajamisen opettelu on ollut yksi elämäni kohokohtia! Kyllä, kun ajat ensimmäistä kertaa viittäkymppiä niin se vauhdin hurma on päätä huumaavaa! Ja mikä jännitys kun lähdet liikennevaloista uudestaan liikkeelle - sammuuko vai eikö sammu? Ja kuten jo mainitsin, meillä oli Jokisen kanssa kummallakin tuuria sillä vieressä istui opettaja, joka kannusti, kannusti ja vielä kerran kannusti. Ja onnitteli lämpimästi kun pääsin ensimmäisen kerran risteyksestä ilman auton sammumista.

Jokinen kertoo hyvinkin konkreettisesti minkälaisia taitoja ja tietoja kannattaa itselleen hankkia ja kuinka ei pidä jättää kaikkia vähänkin teknisiä puolia miespuolisten läheisten hoidettavaksi. Öljynvaihdot ja ilmanpaineet ovat simppeleitä hommia kun ne on kerran oppinut. Jokinen ei arkaile kertoessaan omista kommelluksistaan mutta hän ei myöskään mitätöi omia taitojaan. Eka kerta automaattipesulassa ihan yksin, se on oikeasti iso juttu!

Jokisella on muuten kirjansa lopussa aivan loistava ehdotus, josta autokoulujen pitäisi ottaa heti vaarin. Kuten itsekin huomasin inssiajoni päätteeksi, ero autokouluoppilaan ja itsenäisesti ajavan autoilijan välillä on kuin veteen piirretty viiva. Läpäisty inssiajo ei tarkoita sitä, että yhtäkkiä olisi valmis autoilija. Siihen tarvitaan kokemusta ja tuhansia ajokilometrejä. Ja ehkäpä jopa täydennyskoulutusta?

Miksi siis ei ole jo tarjolla lyhytkursseja tyyliin Taskuparkin masterclass tai Maaseutuajoa kaupunkilaisille (ideat Noora Jokisen). Mikä ihme on se myyttinen käsitys, että kun kerran olet ajokortin hankkinut niin sitten tiedät ja osaat kaiken. Kun selvästikään se ei pidä paikkansa, minkä olen jo minäkin ehtinyt huomaamaan tuolla liikenteessä pyöriessäni. (Ja tarkoitan tällä sekä itseäni että rakkaita kanssa-autoilijoitani.)

Jokinen käsittelee kirjassaan paljonkin juuri naisajajan näkökulmaa. Hän kertoo omasta taustastaan sen verran, että oma isä ei pitänyt naisia kummoisinakaan autoilijoina ja siitä oli jäänyt Jokiselle itselleenkin epävarmuus omista kyvyistään juuri autoilijana. Itselläni ei tällaisia kokemuksia ole ja ilokseni puolisonikin hyppää kyytiini iloisesti ilman ennakkoluuloja. Mutta Jokisen kertomus omasta matkastaan itsenäiseksi ja vapaaksi naisautoilijaksi on koskettavaa luettavaa.

Omakuva päivittyy: tiedän entistä paremmin, missä asioissa tunnen itseni luontevasti pärjääväksi, vahvaksi aikuiseksi ja millaiset hetket kaivavat minusta esiin epävarman, pelokkaan tytön. Tiedän myös, miten sen tytön huolet hälvennetään ja tyyppi rohkaistaan eturiviin muiden kanssa.

Yhtäkkiä valtavan monista, sinänsä yksinkertaisista haaveista on tullut totta: sellaisista asioista, joita olen itselleni toivonut, mutta en ole osannut tai hoksannut pyytää.

Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille naisautoilijoille, joko tuleville sellaisille tai heille, jotka ovat päästäneet ajotaitonsa ruostumaan. Jokisen kirja on todella kannustava ja rohkaiseva ja innostaa kokeilemaan. Mutta kirja ei lopulta kerro ehkä niinkään ajokortin ja auton hankkimisesta vaan elämänrohkeuden löytämisestä ja siitä miten opitaan vaatimaan itselle tilaa.

Autokoulu on siihen yksi parhaimpia kouluja!

**
Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Noora Jokinen: Aikuinen nainen ratissa
Atena Kustannus 2020


Kommentit

  1. Onnittelut ajokortin vuosipäivän johdosta!
    Minulla jäi kortti nuorena ajamatta. Sen jälkeenkin olisi ollut mahdollisuuksia, mieheni jopa tarjoutui opettamaan opetusluvalla, mutta en vaan innostunut tarpeeksi. Hän opetti sitten pojat, jotka saivatkin paljon enemmän opetusta kuin autokoulussa.
    Nuo lyhytkurssit ovat hyvä idea. Yksi voisi olla sellainen, jossa rohkaistaan kortin hankkinut, mutta ajamisen jättänyt uudelleen rattiin. Tästä ovat puhuneet ystäväni, jotka ovat antaneet miehen ajaa ja unohtaneet taitonsa, kunnes ovat alkaneet kaivata sitä "omaa tilaa" .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta! Sain juuri toissapäivänä lapselta kehuja, että ajan jo paljon "rennommin". Ja parkkeeraan kuulemma paremmin kuin isänsä :)

      Olen saanut kuulla nyt todella monen naispuolisen tuttavan ja työkaverin kertovan, että heilläkin olisi kortti mutta kun ei monen vuoden tauon jälkeen uskalla ajaa. Olen kaikille suositellut omaa opettajaani, kehottanut varaamaan muutaman tunnin, mutta se on selvästikin ihan vieras ajatus. Kun on kerran kortin saanut niin sitten ei enää autokouluun mennä... Tässä olisi autokouluilla ihan selvä markkinarako!

      Poista
  2. Täällä yksi hyvinhyvin ruosteisen kortin omistaja. Ajoin kortin myös myöhemmällä iällä, 3-kymppisenä ja pikkupaikkakunnalla eli Joensuussa, jossa ajoin päivittäin 15 km työmatkan, kolmisen vuotta. Sitten muutettiin Espooseen, auto miehen käytössä ja minä lähijunalla joka päivä Helsinkiin töihin. Satunnaisia autoajeluja silloin tällöin, ja huono omatunto siitä, etten saanut pidettyä ajotaitoa vireänä. Ei vain kiinnostanut yhtään, olen kävelijä ja pyöräilijä. Silti aina vähän harmittaa, kun tulee tilanteita, kuten nyt, kun olisi kivaa hurauttaa Helsinkiin eikä oikein juna houkuta. Tai jos vaikka mies sairastuu etc.
    Se toistojen määrä - ajokilometrejä ja ajokertoja joita ei muutoin tarvitse - jota sujuva ajotaito vaatisi nyt, lannistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tilanteesi täysin! Meillä onneksi on nyt vielä 10-vuotias lapsi, jota pitää kuljetella - vien esimerkiksi kouluun nyt joka aamu, ettei tarvitse bussilla mennä näin korona-aikaan. Pitkään myös mietin, että kannaattako oikeasti hankkia toinen auto perheeseen mutta totesin puolen vuoden jälkeen, että se kalliisti hankkimani ajokortti jää ihan turhaksi jos en saa ajokokemusta. Tukholman keskustaan en tosin autolla menisi mutta onneksi täällä meillä riittää pikkukaupunkiympäristöä, jossa harjoitella.

      Poista
  3. Ihanan innostava kirjoitus, vaikuttaa kirjalta jonka voisin lukea vaikkei minulla ajokorttia ole enkä ole sellaista hankkimassa. Minulle fillari edustaa vapautta. Tosin fillari on ollut romuna jo pidemmän aikaa, mutta tarkoitus olisi tässä piakkoin saada se taas ajokuntoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asun sen verran "maaseudulla", että pyörällä ei valitettavasti kovin pitkälle pääse, ainakaan kohtuuajassa :(

      Tämä kirja on tosiaan pohjimmiltaan kertomus ihan muusta kuin ajokortin hankkimisesta! Minullakin on ollut ongelmia oman tilan ottamisessa mutta kun vihdoin uskaltauduin autokouluun niin moni asia loksahti paikoilleen.

      Poista
  4. Paljon onnea vuosikkaasta kortista! Minä ajoin kortin 21 vuotta sitten ja nyt olen uudelleen autokoulussa. Mutta nyt on auto pihassa, ja nyt aion ajaa! Hyvä me!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!! Minullakin alkoi autoilijan ura toden teolla vasta kun ostin oman auton. Tänä kesänä olen ajellut pikkuretkiä ja itsevarmuus on kasvanut huimasti. Todellakin, hyvä me!! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...