Siirry pääsisältöön

Kirja, ja sen monet tulkinnat



Blogissani on ollut kovin hiljaista koko toukokuun ja syy siihen on ollut pitkäaikaisen projektini grande finale. Minulla on nyt ajokortti! Mieleni tekisi kirjoittaa tästä urakasta enemmänkin mutta viittaan nyt vain Hannu Mäkelän kertomukseen omasta autokouluajastaan, joka löytyy hänen muistelmakirjastaan 'Muistan - Vapaus'. Olemme Mäkelän kanssa hankkineet ajokorttimme suunnilleen samanikäisinä ja suunnilleen samanlaisin tuntemuksin. Mutta nyt päällimmäisenä on helpotuksen tunne ja se suurin kaikista: vapaus!

Mutta olen ennättänyt tässä lukeakin ja kirjoja odottaa tuolla pinossa jotta ehtisin kirjoittaa niistä myös tänne blogiini. Sillä hassu juttu on se, että tästä blogiin kirjoittamisesta on tullut tärkeä osa koko lukuprosessia. Onko sitä kirjaa kunnolla edes lukenutkaan jos ei ole siitä postausta ilmoille pykännyt?

Tällä viikolla tapasin pitkästä aikaa toisen lukupiirini, vaikkakin typistetyssä muodossa, mutta väliäkö sillä kun molemmilla paikalla olevilla oli polttava tarve keskustella luettavaksi sopimastamme kirjasta. Pirkko Saision 'Mies, ja hänen asiansa' oli nimittäin herättänyt enemmän kysymyksiä kuin antanut vastauksia.

Olen lukenut paljonkin Saisiota ja pidän kovasti hänen tyylistään. Naseva dialogi, huumori, ironiakin ja sanojen merkityksillä leikittely viihdyttävät. Ja niin viihdytti myös tämä 'Mies, ja hänen asiansa'. Aluksi...

Mies näkee Helsingin Sanomissa kuolinilmoituksen. Pablo on kuollut ja kuin viestinä miehelle on lyhyt muistovärssy. "Eikä merta enää ole." Mies (meille nimettömäksi jäävä) menee pois tolaltaan ja jännitys kohoaa: mitä miehen ja Pablon välillä on tapahtunut?

Saisio vie lukijan miehen mielen syövereihin ja noin kirjan puolessavälissä kirja ei enää viihdytä vaan lähinnä ahdistaa. Tässä vaiheessa minunkin olisi lukijana pitänyt hidastaa vauhtia ja miettiä enemmän Saision tekstiinsä heittämiä täkyjä. Kirjan hienoudet menivät minulta nimittäin täysin ohi.

Mutta onneksi on kirjablogit ja kirjapiiri! Niistä opin esimerkiksi, että miehen työkaverin Meskalinin nimi assosioituu mescaline-nimiseen huumeeseen. Tämä tieto antaa keskeisessä osassa olevalle henkilöhahmolle aivan uuden ulottuvuuden! Kirjapiirini toisen lukijan kanssa mietimme myös viittaako miehen vaimon nimi Krista jollakin tasolla Kristukseen. Meskalin ja Krista ovat kirjan selkeät vastapoolit ja tämä tulkinta vei taas romaanin uudelle tasolle.

Ja tätähän se kirjallisuus on parhaimmillaan: kun voi viinilasin äärellä spekuloida ja väitellä ja keksiä uusia merkityksiä, joita ei itse kirjaa hätäisesti lukiessa osannut hoksata. Saisiolta jälleen hieno teos!

**
Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Siltala 2016

Helmet-lukuhaaste 2019: 29. Kirjassa nähdään unia

Kommentit

  1. Onnittelut ajokortista!
    Minulla tämä Saisiolta lukematta. Kuyulostaa kiinnostavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta! Nyt täällä huristellaan pitkin taajaman raitteja! Pääsen nopeasti kirjastoonkin jos tarve vaatii :) /Mari

      Poista
  2. Paljon onnea ajokortin johdosta! Nyt pääset huristelemaan. En ole lukenut tuota Saisiota, menee kyllä lukulistalle. Mukavaa viikonlopun jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anneli! Suosittelen tätä(kin) Saisiota, varsinkin jos pitää hänen tyylistään jo ennestään. Tässä kirjassa on myös sitä Saisiolle tyypillistä huumoria. /Mari

      Poista
  3. Onnittelut! Minä ajoin ajokortin Joensuussa yli 3-kymppisenä, ajoin jotain 3 vuotta, muutettiin Espooseen ja vaihdoin lähijunaan. Ajotaitoni nyt hieman ruosteessa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena! Lähijunaa ja tunnelbanaa käytän edelleen ahkerasti, työpaikka on Tukholman keskustassa ja sinne pääsee nopeammin julkisilla. Mutta täällä taajamassa on autolla käyttöä, varsinkin kun on 9-vuotias kuljetettava jolla on kaverit pitkin ja poikin :) / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen