Siirry pääsisältöön

Erään ystävyyden muotokuva


Lähdin tämän vuoden pääsiäisenviettoon sen verran kovilla verenpainelukemilla, että päätin ottaa koko viikonlopun erittäin rennosti. Suuntana oli siis kotisohva. Ja luonnollisesti kirja! Lukeminenhan on yksi hyviksi havaituista keinoista alentaa verenpainetta.

Olin suunnitellut pääsiäisen lukuseurakseni Michelle Obamaa mutta sitten satuin aukaisemaan kirja-alesta ostamani kirjan, jossa on koottuna Astrid Lindgrenin kirjeenvaihtoa saksalaisen ystävänsä kanssa. Tämä kirja pitikin minut sitten tiukasti sohvalla lukuasennossa koko pääsiäisen.

Astrid Lindgren tapaa syksyllä 1953 Berliinissä Louise Hartungin ja lyhyestä tapaamisesta alkaa noin kymmenen vuotta kestänyt intensiivinen kirjeenvaihto, joka päättyy vasta Hartungin kuolemaan. Naisia yhdistää utelias mieli ja rakkaus sekä kirjallisuuteen että taiteeseen. Ja elämään! Mikään ei tunnu olevan vieras aihe Astridille ja Louiselle. Kirjeissä käydään läpi niin tavallista elämänmenoa, molempien työelämää, uusia kirjoja ja elokuvia kuin myös maailman tapahtumia.

Alun kirjeenvaihtoa hiertää kuitenkin se seikka, että Louise on rakastunut Astridiin ja kaipaa myös fyysistä suhdetta tämän kanssa. Tästä aiheestahan yriteltiin myös muutamia skandaaliotsikoita tämän kirjan ilmestyessä mutta ken tätä seikkaa ryhtyy hämmästelemään lukekoon Astridin vastaukset Louiselle. Astrid ei nimittäin asiaa sen kummemmin kauhistele vaan kirjoittaa kauniin ymmärtäväisesti ja asiallisesti miksi hän ei voi ryhtyä fyysiseen suhteeseen naisen kanssa.

Du har rätt i att jag gör en bestämd skillnad mellan vänskap och kärlek. Jag kan ge dig vänskap, Louisechen - kärlek med åtföljande körperliche Gemeinsamkeit kan jag bara ge en man. Jag har inga fördomar och jag förstår att du efter dina många upplevelser, kanske inte minst under sammanbrottsdagarna i Berlin, kan känna dig rätt färdig med hela mankönet. Men i det fallet är vi olika, Louisechen.

Louise ottaa asian esille vielä muutaman kerran ensimmäisten kirjeenvaihtovuosien aikana mutta lopulta ystävyys löytää oman uransa. Kirjeiden perusteella ystävyydestä muodostuikin harvinaisen läheinen, vaikka ystävykset asuivat eri maissa.

Kirjeet ovat todella taianomaista luettavaa. Molemmat naiset ovat mestarikirjoittajia ja näin 60 vuoden jälkeenkin kirjeistä avautuu maailma, joka tuntuu elävältä ja läheiseltä. Näyttämöinä on kaksi kaupunkia, sodan jälkeistä kriisiä edelleen läpikäyvä Berliini ja toisaalta sodalta välttynyt Tukholma. Louise viittaa kirjeissään aikaan sekä ennen että jälkeen sodan ja ne ovat vavahduttavia tuokiokuvia.

Kuinka tunnettu on esimerkiksi se tragedia, joka tapahtui Berliinin naisille venäläisten vallatessa kaupungin? Louise ei mässäile yksityiskohdilla mutta hänen kertomastaan ymmärtää, että tuskin kukaan nuorempi berliiniläisnainen välttyi venäläissotilaiden joukkoraiskauksilta.

Kirjeet sisältävät muitakin traagisia tapahtumia. Louise raportoi kotikaupungistaan kun Berliini jaetaan ensin piikkilanka-aidalla ja lopulta muurilla itään ja länteen. Hän on huolissaan mutta ei toimeton. Onhan hän selvinnyt sekä ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta, miksi ei nytkin. Osittain tämän epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi hän kuitenkin päättää ostaa talon Ibizalta, jonne voisi tarvittaessa vetäytyä eläkevuosinaan.

Astridin elämä on puolestaan kiireistä ja hän yrittää parhaansa mukaan järjestää aikataulunsa niin, että tilaa löytyisi niin työlle, perheelle kuin uusille kirjoille. Näiden kirjeiden vuosina syntyvät Mio, Katto-Kassinen ja lopulta Eemeli. Lisäksi televisio kuvaa huippusuosituksi muodostuvan Saariston lapset -sarjan.

Louisen toimeliaisuus innostaa myös Astridia ja uskon ystävyyden olleen hänelle juuri tämänkin takia tärkeä. Louise kutsuu Astridin Saksaan, jossa he tekevät muutaman yhteisen autoretken. He tekevät myös yhteisen matkan silloiseen Jugoslaviaan ja nämä matkat ovat varmasti olleet elintärkeä henkireikä Astridin muuten niin aikataulutetussa elämässä.

Tätä kirjaa oli aivan uskomattoman hauska lukea! Mutta myös surullista, sillä lopussa Louise kuolee varsin äkillisesti. Onnellinen päätös tarinalle oli kuitenkin se, että Astrid ehti matkustaa Louisen Ibizan-kotiin vain muutama kuukausi ennen tämän kuolemaa. Lisäksi Astrid matkusti vielä Berliiniin tapaamaan Louisen aivan tämän viimeisinä viikkoina. Louise sai toivottavasti varmistuksen sille, että hän oli kuin olikin tärkeä Astridille - kirjeissäänhän hän monesti pohti oliko rakkaus sittenkin vain yksipuolista.

Jag må vara olycklig och ledsen och sjuk, jag kan tänka ett och annat, men en sak, Astrid, kan jag inte, och det är glömma dig! Att vilja det vore lika dåraktigt som om jag hade velat glömma att solen skiner.

Rakastan yleensäkin julkaistujen kirjeenvaihtojen lukemista mutta tämä oli ehdottomasti hienoin, jonka olen lukenut. Harvasta ystävyydestä on jäänyt jäljelle näin hienoa muistomerkkiä.

**
Jag har också levat! En brevväxling mellan Astrid Lindgren och Louise Hartung
Sammanställd och redigerad av Jens Andersen och Jette Glaargaard
Käännös ruotsiksi: Thomas Grundberg
Salikon förlag 2016

Helmet-kirjahaaste 2019: 44. Kirja kertoo Berliinistä

Kommentit

  1. Tämä kuulostaa kirjalta, jonka haluaisin lukea, näyttää löytyvän muutama kappale kirjastostakin. Ruotsiksiko he siis toisilleen kirjoittivat? Paljon ovat naiset tuohon aikaan kokeneet, ei ihme, jos se on jälkensä jättänyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Louise kirjoitti saksaksi, Astrid aluksi englanniksi mutta aika pian siirtyi ruotsiin kun kävi ilmi että Louise ymmärtää kieltä. Tämä oli todella liikuttava kirja mutta myös hauska, molemmilla naisilla oli myös huumorintajua. Vahva suositus!/Mari

      Poista
  2. Kuulostaa todella mielenkiintoiselta, niin kiinnostavasti kuvasit kirjaa. Astrid Lindgren on minulle niin mieleinen henkilö. Pidin paljon Jens Andersenin kirjasta Tämä päivä, yksi elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jens Andersen on myös toimittanut tämän kirjan ja tuo elämäkertakin odottaa jo hyllyssä mutta en ole vielä ehtinyt lukea. Harmi vain, että tästä ei vielä taida löytyä suomennosta? Lindgrenin sotapäiväkirjathan on esimerkiksi käännetty, toivottavasti tämäkin! /Mari

      Poista
  3. Tack så mycket! Eikun kirjastoon, siellä näkyy meilläkin olevan lainattavissa. Astrid Lindgreniä ja hänestä on ihana lukea. Heräsin itse luettuani Jens Andersenin Denna dagen, ett liv. Niin jännä ja itsenäinen, sitkeä ja lahjakas tyyppi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Var så god!! Astrid on todella kaikkea tuota mitä sanot! Vaikutuin myös hänen tavastaan suhtautua asioihin rauhallisella uteliaisuudella, ketään tai mitään etukäteen tuomitsematta. Todellinen esikuva! /Mari

      Poista
  4. Toisten kirjeenvaihtoa on aina herkullista lukea. Kiitos, että kerroit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näissä kirjeissä tulee hienosti esille sekä se arkielämä että molempien kirjoittajien sisäinen elämä (Astrid tosin on pidättyväisempi ). Tämä kirja on kyllä ihan genrensä aatelia! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...