Siirry pääsisältöön

Erään ystävyyden muotokuva


Lähdin tämän vuoden pääsiäisenviettoon sen verran kovilla verenpainelukemilla, että päätin ottaa koko viikonlopun erittäin rennosti. Suuntana oli siis kotisohva. Ja luonnollisesti kirja! Lukeminenhan on yksi hyviksi havaituista keinoista alentaa verenpainetta.

Olin suunnitellut pääsiäisen lukuseurakseni Michelle Obamaa mutta sitten satuin aukaisemaan kirja-alesta ostamani kirjan, jossa on koottuna Astrid Lindgrenin kirjeenvaihtoa saksalaisen ystävänsä kanssa. Tämä kirja pitikin minut sitten tiukasti sohvalla lukuasennossa koko pääsiäisen.

Astrid Lindgren tapaa syksyllä 1953 Berliinissä Louise Hartungin ja lyhyestä tapaamisesta alkaa noin kymmenen vuotta kestänyt intensiivinen kirjeenvaihto, joka päättyy vasta Hartungin kuolemaan. Naisia yhdistää utelias mieli ja rakkaus sekä kirjallisuuteen että taiteeseen. Ja elämään! Mikään ei tunnu olevan vieras aihe Astridille ja Louiselle. Kirjeissä käydään läpi niin tavallista elämänmenoa, molempien työelämää, uusia kirjoja ja elokuvia kuin myös maailman tapahtumia.

Alun kirjeenvaihtoa hiertää kuitenkin se seikka, että Louise on rakastunut Astridiin ja kaipaa myös fyysistä suhdetta tämän kanssa. Tästä aiheestahan yriteltiin myös muutamia skandaaliotsikoita tämän kirjan ilmestyessä mutta ken tätä seikkaa ryhtyy hämmästelemään lukekoon Astridin vastaukset Louiselle. Astrid ei nimittäin asiaa sen kummemmin kauhistele vaan kirjoittaa kauniin ymmärtäväisesti ja asiallisesti miksi hän ei voi ryhtyä fyysiseen suhteeseen naisen kanssa.

Du har rätt i att jag gör en bestämd skillnad mellan vänskap och kärlek. Jag kan ge dig vänskap, Louisechen - kärlek med åtföljande körperliche Gemeinsamkeit kan jag bara ge en man. Jag har inga fördomar och jag förstår att du efter dina många upplevelser, kanske inte minst under sammanbrottsdagarna i Berlin, kan känna dig rätt färdig med hela mankönet. Men i det fallet är vi olika, Louisechen.

Louise ottaa asian esille vielä muutaman kerran ensimmäisten kirjeenvaihtovuosien aikana mutta lopulta ystävyys löytää oman uransa. Kirjeiden perusteella ystävyydestä muodostuikin harvinaisen läheinen, vaikka ystävykset asuivat eri maissa.

Kirjeet ovat todella taianomaista luettavaa. Molemmat naiset ovat mestarikirjoittajia ja näin 60 vuoden jälkeenkin kirjeistä avautuu maailma, joka tuntuu elävältä ja läheiseltä. Näyttämöinä on kaksi kaupunkia, sodan jälkeistä kriisiä edelleen läpikäyvä Berliini ja toisaalta sodalta välttynyt Tukholma. Louise viittaa kirjeissään aikaan sekä ennen että jälkeen sodan ja ne ovat vavahduttavia tuokiokuvia.

Kuinka tunnettu on esimerkiksi se tragedia, joka tapahtui Berliinin naisille venäläisten vallatessa kaupungin? Louise ei mässäile yksityiskohdilla mutta hänen kertomastaan ymmärtää, että tuskin kukaan nuorempi berliiniläisnainen välttyi venäläissotilaiden joukkoraiskauksilta.

Kirjeet sisältävät muitakin traagisia tapahtumia. Louise raportoi kotikaupungistaan kun Berliini jaetaan ensin piikkilanka-aidalla ja lopulta muurilla itään ja länteen. Hän on huolissaan mutta ei toimeton. Onhan hän selvinnyt sekä ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta, miksi ei nytkin. Osittain tämän epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi hän kuitenkin päättää ostaa talon Ibizalta, jonne voisi tarvittaessa vetäytyä eläkevuosinaan.

Astridin elämä on puolestaan kiireistä ja hän yrittää parhaansa mukaan järjestää aikataulunsa niin, että tilaa löytyisi niin työlle, perheelle kuin uusille kirjoille. Näiden kirjeiden vuosina syntyvät Mio, Katto-Kassinen ja lopulta Eemeli. Lisäksi televisio kuvaa huippusuosituksi muodostuvan Saariston lapset -sarjan.

Louisen toimeliaisuus innostaa myös Astridia ja uskon ystävyyden olleen hänelle juuri tämänkin takia tärkeä. Louise kutsuu Astridin Saksaan, jossa he tekevät muutaman yhteisen autoretken. He tekevät myös yhteisen matkan silloiseen Jugoslaviaan ja nämä matkat ovat varmasti olleet elintärkeä henkireikä Astridin muuten niin aikataulutetussa elämässä.

Tätä kirjaa oli aivan uskomattoman hauska lukea! Mutta myös surullista, sillä lopussa Louise kuolee varsin äkillisesti. Onnellinen päätös tarinalle oli kuitenkin se, että Astrid ehti matkustaa Louisen Ibizan-kotiin vain muutama kuukausi ennen tämän kuolemaa. Lisäksi Astrid matkusti vielä Berliiniin tapaamaan Louisen aivan tämän viimeisinä viikkoina. Louise sai toivottavasti varmistuksen sille, että hän oli kuin olikin tärkeä Astridille - kirjeissäänhän hän monesti pohti oliko rakkaus sittenkin vain yksipuolista.

Jag må vara olycklig och ledsen och sjuk, jag kan tänka ett och annat, men en sak, Astrid, kan jag inte, och det är glömma dig! Att vilja det vore lika dåraktigt som om jag hade velat glömma att solen skiner.

Rakastan yleensäkin julkaistujen kirjeenvaihtojen lukemista mutta tämä oli ehdottomasti hienoin, jonka olen lukenut. Harvasta ystävyydestä on jäänyt jäljelle näin hienoa muistomerkkiä.

**
Jag har också levat! En brevväxling mellan Astrid Lindgren och Louise Hartung
Sammanställd och redigerad av Jens Andersen och Jette Glaargaard
Käännös ruotsiksi: Thomas Grundberg
Salikon förlag 2016

Helmet-kirjahaaste 2019: 44. Kirja kertoo Berliinistä

Kommentit

  1. Tämä kuulostaa kirjalta, jonka haluaisin lukea, näyttää löytyvän muutama kappale kirjastostakin. Ruotsiksiko he siis toisilleen kirjoittivat? Paljon ovat naiset tuohon aikaan kokeneet, ei ihme, jos se on jälkensä jättänyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Louise kirjoitti saksaksi, Astrid aluksi englanniksi mutta aika pian siirtyi ruotsiin kun kävi ilmi että Louise ymmärtää kieltä. Tämä oli todella liikuttava kirja mutta myös hauska, molemmilla naisilla oli myös huumorintajua. Vahva suositus!/Mari

      Poista
  2. Kuulostaa todella mielenkiintoiselta, niin kiinnostavasti kuvasit kirjaa. Astrid Lindgren on minulle niin mieleinen henkilö. Pidin paljon Jens Andersenin kirjasta Tämä päivä, yksi elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jens Andersen on myös toimittanut tämän kirjan ja tuo elämäkertakin odottaa jo hyllyssä mutta en ole vielä ehtinyt lukea. Harmi vain, että tästä ei vielä taida löytyä suomennosta? Lindgrenin sotapäiväkirjathan on esimerkiksi käännetty, toivottavasti tämäkin! /Mari

      Poista
  3. Tack så mycket! Eikun kirjastoon, siellä näkyy meilläkin olevan lainattavissa. Astrid Lindgreniä ja hänestä on ihana lukea. Heräsin itse luettuani Jens Andersenin Denna dagen, ett liv. Niin jännä ja itsenäinen, sitkeä ja lahjakas tyyppi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Var så god!! Astrid on todella kaikkea tuota mitä sanot! Vaikutuin myös hänen tavastaan suhtautua asioihin rauhallisella uteliaisuudella, ketään tai mitään etukäteen tuomitsematta. Todellinen esikuva! /Mari

      Poista
  4. Toisten kirjeenvaihtoa on aina herkullista lukea. Kiitos, että kerroit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näissä kirjeissä tulee hienosti esille sekä se arkielämä että molempien kirjoittajien sisäinen elämä (Astrid tosin on pidättyväisempi ). Tämä kirja on kyllä ihan genrensä aatelia! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

  Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan.  Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille!  Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta... Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähä...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Päättyvän kirjavuoden kohokohdat sekä mitä odotan uudelta vuodelta

  Nyt pistetään taas päättyvä kirjavuosi pakettiin! Siitä tulikin yllättävän runsas, olen lukenut peräti 92 kirjaa. Ja onnistuin käymään 14 maassa, tosin pääosin liikuin taas täällä Euroopassa. Mutta miehet, ne ne vain loistavat poissolollaan: naiskirjailijoita kertyi 71 ja miehiä vaivaiset 21. Mutta kuten olen jo moneen kertaan todennut: luen kirjoja summamutikassa sen kummemmin suunnittelematta ja nähtävästi mieskirjailijoilla on vaikeuksia herättää huomioni. Yritän taas ensi vuonna tiirailla tarkemmin! Goodsreadsin kirjavuotta tutkiessani mieleen nousivat erityisesti seuraavat kirjat: Sydäntä sykähdyttävä kirja : Anna Funderin Wifedom - Mrs Orwell's Invisible Life oli pitkään vuoden paras lukemani kirja, mutta sitten tuli se Heini Junkkaalan Saisio-opus... Mutta Funderin kirjan päähenkilö, Eileen Blair ei jätä mieltäni rauhaan. Erityisesti mietin sitä, kuinka monta eileenia sitä onkaan maailmanhistoriassa, jotka eivät koskaan saaneet sitä tunnustusta jonka olisivat ansainneet. ...