Siirry pääsisältöön

Lukupäiväkirja - Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Eräs lukupiiriläisistämme ehdotti seuraavaksi kirjaksemme Hanya Yanagiharan 'Pieni elämä' -romaania ja koska olin kuullut paljon kehuja siitä kannatin heti ehdotusta. Tunnelma latistui hieman kun hain varaukseni kirjastosta - kirjan englanninkielinen laitos kun on peräti 720 sivua. Lisäksi kuulin  myös kommentteja siitä kuinka järkyttävä kirjan tarina on mutta samalla kuitenkin todella koukuttava. Monet kertoivat lukeneensa kirjaa yöuniensa kustannuksella.

s. 0-88: Aloitan siis lukemisen hieman epäröiden. Alkusivut menevät henkilöhahmoihin tutuestessa ja yrittäessäni muodostaa heistä jokaisesta oman kuvansa. Tarinan keskiössä on neljä nuorta miestä, onneksi hyvin erilaisia keskenään joten tarinan kertojan pystyy aina päättelemään vaikka nimeä ei olisi suoraan sanottukaan.

Noin 50 sivun jälkeen tunnen miten tarina alkaa viedä mukanaan. Sivut ovat pitkiä ja tekstimassa tiheää mutta tarinassa tapahtuu ja henkilöt tuntuvat eläviltä. Lisäksi ilmassa on jo havaittavissa merkkejä siitä, että jotain - kenties ikävää - on tulossa.

Edellinen lukija on merkinnyt sivun laitaan kohdan, joka tuntuu minustakin merkitykselliseltä tässä vaiheessa tarinaa. Ystävien välit ovat läheiset vaikkakin tietty etäisyys on luonnollinen osa sitä.

You understood that proof of your friendship lay in keeping your distance, in accepting what was told you, in turning and walking away when the door was shut in your face instead of trying to force it open again.

Onkohan muita muuten hämmentänyt kirjassa esitelty Willemin tausta - Ruotsissa syntynyt, isä islantilainen, äiti tanskalainen ja nimenä hollantilainen WIllem skandinaavisen Wilhelmin sijaan. Kirjailija on vähän liiankin näppärästi niputtanut kaikki Skandinavian maat yhteen, ehkä sama ilmiö kun me eurooppalaiset puhumme "Afrikasta" useinkaan tajuamatta, että se pitää sisällään lukemattomia eri kulttuureita?

s. 89-340: Olen koukussa! Olen porskutellut runsaat 200 sivua ja tarina etenee jouhevasti. Kirjan päähenkilöksi on muodostunut Jude vaikka välillä piipahdetaan katsomassa myös mitä ystävänelikon muille jäsenille kuuluu. Tarina poukkoilee jonkun verran ja vaihtaa moodia synkästä toiveikkaaseen ja jälleen takaisin epätoivoon. Mutta keskiössä on koko ajan ystävyys ja ihmisen hyvyys. Ollaan suurten kysymysten äärellä...

Kovin miehinen on vain tämä maailma. Naisia vilahtelee siellä täällä mutta vain sivurooleissa äiteinä, tyttöystävinä ja työkavereina. Merkittävin naispuolinen henkilö lienee tähän mennessä ollut Ana, Juden nuoruusvuosien sosiaalityöntekijä.

Kirja muistuttaa muuten hyvin paljon Ferranten Loistava ystäväni -sarjaa, sekä tematiikaltaan että tyyliltään. Ferrante ei minuun iskenyt ensimmäistä osaa pidemmälle, mutta Yanagiharan teksti antaa enemmän tilaa hengittää. Kaikki eteen vyöryvät lukemattomat henkilöhahmot ja tapahtumat tarvitsevat hengähdystaukoja säännöllisin väliajoin ja mielestäni Yanagihara onnistuu tässä paremmin kuin Ferrante.

s. 341-403: Olen sanaton.... en tiedä uskallanko jatkaa lukemista sillä tarina on juuri saavuttanut traagistakin traagisemman huipentumansa. Toisaalta on pakko tietää miten tässä käy.

s. 403-616 Paikoin alkaa jo ärsyttää Juden kristusmainen kärsimystarina ja itsesäälissä vellominen. Mies ei edes ymmärrä millainen onni häntä on kohdannut kaikkien näiden ympärillä hääräävien ystävien ansiosta! Olen myös alkanut miettiä enemmän itse kirjailijaa ja hänen taustaansa. Mikä on ollut alkusysäys tälle tarinalle? Yanagiharasta on kirjan loppusivuilla vain lyhyt maininta, "asuu New York Cityssä". Päätän kuitenkin olla googlaamatta ennen kuin olen saanut kirjan luettua loppuun.

Enää sata sivua jäljellä, tarina alkaa jo selvästikin valmistautua loppuratkaisua varten mutta tuleeko se olemaan loppuräjähdys vai hiljalleen hiipuva hiillos?

s. 617-720: Sieltä tulikin molemmat, ensin käänne jota osasin ehkä odottaa mutta uskoin viimeiseen asti, että kirjailija malttaisi mielensä ja päättäisi tarinan "tyylikkäästi". No, elämähän harvoin päättyy tyylikkäästi joten annettakoon tämä kirjailijallekin anteeksi. Loppu vajosi kuitenkin sellaisiin tunnesyövereihin, jotka löytävät vertaisensa vain Humisevan harjun Heathcliffin epätoivoisessa yrityksessä löytää kuollut rakkaansa. Lopun hienovarainen kertojaääni sitoo tarinan kuitenkin hellävaraisesti yhteen ja antaa historian hiipua hiljalleen kohti päätöstään. Yksi pieni elämä, monen muun elämän rinnalla.

**
Hanya Yanagiharan "Pieni elämä" oli tämän lukuvuoteni 2018 ehdoton loppuhuipennus. Painavasta lukukokemuksesta kärsivät sekä yöuneni että käsivarteni mutta olen samaa mieltä monien muiden kirjaa hehkuttaneiden kanssa, että tämä tarina tulee todella ihon alle. Tulen elämään näiden henkilöiden kanssa vielä pitkään.

**
Hanya Yanagihara: A Little Life
Doubleday 2015
(Suomeksi julkaistu nimellä 'Pieni elämä', Tammi 2017)

Helmet-lukuhaaste: 24. Surullinen kirja

Kommentit

  1. Järisyttävä kirja kooltaan ja tarinaltaan. Tarvitsin nenäliinoja tämän seurassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei mennyt nenäliinoja mutta rauhoittavia olisin tarvinnut ainakin parissa kohtaa! /Mari

      Poista
  2. Kivasti kirjoitettu juttu. Oli mukava seurata sun lukemisen etenemistä. Minähän en tätä vielä(kään) ole uskaltanut lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä lähtee kyllä kirjan mukana sellaiselle matkalle, että kannattaa varata sekä aikaa että hermoja. Mutta todella hieno lukukokemus tämä oli vaikka paikoin ärsyttikin. /Mari

      Poista
  3. Tunteesi A Little Lifea lukiessa tuli hyvin esiin tässä päiväkirjamuotoisessa postauksessa, tosi kiva! Minulla oli ja on edelleen hyvin ristiriitaiset tunteet tätä kirjaa kohden. Se oli hirveä ja raastava ja oksettava ja toisaalta myös kaunis ja ihana kuvaus ystävyydestä (hyvä vertaus tuo Ferranten Napoli-sarja!), mutta myös ärsyttävän epäuskottava siinä Juden kohtaamassa kärsimyksessä. Herättää ainakin siis tunteita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kävi epäuskottavan rajoilla muutamankin kerran mutta jotenkin kirjailija onnistui kääntämään sen aina niin, että olin sitten kuitenkin ihan täysillä mukana. Tunteet olivat tosiaan pinnalla lähes koko lukemisen ajan! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...