Siirry pääsisältöön

Lukupäiväkirja - Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Eräs lukupiiriläisistämme ehdotti seuraavaksi kirjaksemme Hanya Yanagiharan 'Pieni elämä' -romaania ja koska olin kuullut paljon kehuja siitä kannatin heti ehdotusta. Tunnelma latistui hieman kun hain varaukseni kirjastosta - kirjan englanninkielinen laitos kun on peräti 720 sivua. Lisäksi kuulin  myös kommentteja siitä kuinka järkyttävä kirjan tarina on mutta samalla kuitenkin todella koukuttava. Monet kertoivat lukeneensa kirjaa yöuniensa kustannuksella.

s. 0-88: Aloitan siis lukemisen hieman epäröiden. Alkusivut menevät henkilöhahmoihin tutuestessa ja yrittäessäni muodostaa heistä jokaisesta oman kuvansa. Tarinan keskiössä on neljä nuorta miestä, onneksi hyvin erilaisia keskenään joten tarinan kertojan pystyy aina päättelemään vaikka nimeä ei olisi suoraan sanottukaan.

Noin 50 sivun jälkeen tunnen miten tarina alkaa viedä mukanaan. Sivut ovat pitkiä ja tekstimassa tiheää mutta tarinassa tapahtuu ja henkilöt tuntuvat eläviltä. Lisäksi ilmassa on jo havaittavissa merkkejä siitä, että jotain - kenties ikävää - on tulossa.

Edellinen lukija on merkinnyt sivun laitaan kohdan, joka tuntuu minustakin merkitykselliseltä tässä vaiheessa tarinaa. Ystävien välit ovat läheiset vaikkakin tietty etäisyys on luonnollinen osa sitä.

You understood that proof of your friendship lay in keeping your distance, in accepting what was told you, in turning and walking away when the door was shut in your face instead of trying to force it open again.

Onkohan muita muuten hämmentänyt kirjassa esitelty Willemin tausta - Ruotsissa syntynyt, isä islantilainen, äiti tanskalainen ja nimenä hollantilainen WIllem skandinaavisen Wilhelmin sijaan. Kirjailija on vähän liiankin näppärästi niputtanut kaikki Skandinavian maat yhteen, ehkä sama ilmiö kun me eurooppalaiset puhumme "Afrikasta" useinkaan tajuamatta, että se pitää sisällään lukemattomia eri kulttuureita?

s. 89-340: Olen koukussa! Olen porskutellut runsaat 200 sivua ja tarina etenee jouhevasti. Kirjan päähenkilöksi on muodostunut Jude vaikka välillä piipahdetaan katsomassa myös mitä ystävänelikon muille jäsenille kuuluu. Tarina poukkoilee jonkun verran ja vaihtaa moodia synkästä toiveikkaaseen ja jälleen takaisin epätoivoon. Mutta keskiössä on koko ajan ystävyys ja ihmisen hyvyys. Ollaan suurten kysymysten äärellä...

Kovin miehinen on vain tämä maailma. Naisia vilahtelee siellä täällä mutta vain sivurooleissa äiteinä, tyttöystävinä ja työkavereina. Merkittävin naispuolinen henkilö lienee tähän mennessä ollut Ana, Juden nuoruusvuosien sosiaalityöntekijä.

Kirja muistuttaa muuten hyvin paljon Ferranten Loistava ystäväni -sarjaa, sekä tematiikaltaan että tyyliltään. Ferrante ei minuun iskenyt ensimmäistä osaa pidemmälle, mutta Yanagiharan teksti antaa enemmän tilaa hengittää. Kaikki eteen vyöryvät lukemattomat henkilöhahmot ja tapahtumat tarvitsevat hengähdystaukoja säännöllisin väliajoin ja mielestäni Yanagihara onnistuu tässä paremmin kuin Ferrante.

s. 341-403: Olen sanaton.... en tiedä uskallanko jatkaa lukemista sillä tarina on juuri saavuttanut traagistakin traagisemman huipentumansa. Toisaalta on pakko tietää miten tässä käy.

s. 403-616 Paikoin alkaa jo ärsyttää Juden kristusmainen kärsimystarina ja itsesäälissä vellominen. Mies ei edes ymmärrä millainen onni häntä on kohdannut kaikkien näiden ympärillä hääräävien ystävien ansiosta! Olen myös alkanut miettiä enemmän itse kirjailijaa ja hänen taustaansa. Mikä on ollut alkusysäys tälle tarinalle? Yanagiharasta on kirjan loppusivuilla vain lyhyt maininta, "asuu New York Cityssä". Päätän kuitenkin olla googlaamatta ennen kuin olen saanut kirjan luettua loppuun.

Enää sata sivua jäljellä, tarina alkaa jo selvästikin valmistautua loppuratkaisua varten mutta tuleeko se olemaan loppuräjähdys vai hiljalleen hiipuva hiillos?

s. 617-720: Sieltä tulikin molemmat, ensin käänne jota osasin ehkä odottaa mutta uskoin viimeiseen asti, että kirjailija malttaisi mielensä ja päättäisi tarinan "tyylikkäästi". No, elämähän harvoin päättyy tyylikkäästi joten annettakoon tämä kirjailijallekin anteeksi. Loppu vajosi kuitenkin sellaisiin tunnesyövereihin, jotka löytävät vertaisensa vain Humisevan harjun Heathcliffin epätoivoisessa yrityksessä löytää kuollut rakkaansa. Lopun hienovarainen kertojaääni sitoo tarinan kuitenkin hellävaraisesti yhteen ja antaa historian hiipua hiljalleen kohti päätöstään. Yksi pieni elämä, monen muun elämän rinnalla.

**
Hanya Yanagiharan "Pieni elämä" oli tämän lukuvuoteni 2018 ehdoton loppuhuipennus. Painavasta lukukokemuksesta kärsivät sekä yöuneni että käsivarteni mutta olen samaa mieltä monien muiden kirjaa hehkuttaneiden kanssa, että tämä tarina tulee todella ihon alle. Tulen elämään näiden henkilöiden kanssa vielä pitkään.

**
Hanya Yanagihara: A Little Life
Doubleday 2015
(Suomeksi julkaistu nimellä 'Pieni elämä', Tammi 2017)

Helmet-lukuhaaste: 24. Surullinen kirja

Kommentit

  1. Järisyttävä kirja kooltaan ja tarinaltaan. Tarvitsin nenäliinoja tämän seurassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei mennyt nenäliinoja mutta rauhoittavia olisin tarvinnut ainakin parissa kohtaa! /Mari

      Poista
  2. Kivasti kirjoitettu juttu. Oli mukava seurata sun lukemisen etenemistä. Minähän en tätä vielä(kään) ole uskaltanut lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä lähtee kyllä kirjan mukana sellaiselle matkalle, että kannattaa varata sekä aikaa että hermoja. Mutta todella hieno lukukokemus tämä oli vaikka paikoin ärsyttikin. /Mari

      Poista
  3. Tunteesi A Little Lifea lukiessa tuli hyvin esiin tässä päiväkirjamuotoisessa postauksessa, tosi kiva! Minulla oli ja on edelleen hyvin ristiriitaiset tunteet tätä kirjaa kohden. Se oli hirveä ja raastava ja oksettava ja toisaalta myös kaunis ja ihana kuvaus ystävyydestä (hyvä vertaus tuo Ferranten Napoli-sarja!), mutta myös ärsyttävän epäuskottava siinä Juden kohtaamassa kärsimyksessä. Herättää ainakin siis tunteita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kävi epäuskottavan rajoilla muutamankin kerran mutta jotenkin kirjailija onnistui kääntämään sen aina niin, että olin sitten kuitenkin ihan täysillä mukana. Tunteet olivat tosiaan pinnalla lähes koko lukemisen ajan! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...