Siirry pääsisältöön

Satu Rämö, Hanne Valtari: Unelmahommissa (2017)


Kyllä meni kuulkaa tavalliselta palkkatyöläiseltä moneen kertaan kahvit väärään kurkkuun tätä lukiessa! Kuohuviini virtaa, Tyynenmeren lämpimät ilmavirrat puhaltavat, ystävien kanssa kikatellaan kesäisellä piknikillä - ja kaikki tämä samalla kun unelmahommansa löytänyt tekee niitä unelmahommia ja voi laskuttaa kaiken asiakkailtaan. Miksi siis istua tylsässä konttorissa kahdeksasta viiteen kun voi tehdä unelmatyötään missä vain, itse haluamanaan aikana?

Tai hetkinen, saako sen työajan valita sittenkään itse vaikka olisikin unelmahommissa? Rivien välistä paljastuu pikkuhiljaa muutama muukin asiaan vaikuttava tekijä - lapsen sairaus, anopin harrastukset, miehen työmatkat ja ne omat sata muuta unelmahommaa, joiden välillä pitää poukkoilla. Konkaribloggaajat Satu Rämö ja Hanne Valtari antavat ensi näkemältä hyvinkin ruusuisen kuvan omasta työtilanteestaan mutta kirjan loppua kohden teksti saa onneksi realistisempia värisävyjä. Ja kyllä, työuupumuskin saa oman lukunsa!


"Täydellinen paketti - minun tapauksessani unelmien työ ja perhe - voi sekin syödä pikkuhiljaa ja huomaamatta voimavarat loppuun. Päädyin tekemään korjausliikkeitä vasta kun lähipiiri oli jo useamman kuukauden kertonut olevansa huolissaan jaksamisestani. Oman väsymisen myöntäminen oli hankalaa luultavasti siksi, että tein asioita, joita rakastin. En kehdannut valittaa, kun kaikki oli kuitenkin hyvin. Miten olisin voinut myöntää, että tämä ihana unelma tässä kuluttaa minut loppuun."


En ole koskaan ollut yrittäjä vaan ihan peruspalkansaaja. Puolustan tietysti omaa valintaani yhtä tiukasti kuin Rämö ja Valtari omaansa. Se tunne kun saa jättää työasiat mielestä työkoneen sulkeutuessa perjantaina klo 17! Entäpä työkaverit, nuo elämänsuola! Säännöllinen palkkapäivä kerran kuussa, I love it! Ja jos on sattunut työnantajaksi isompi yritys voi olla niin hyvä tuuri, että työpaikalta löytyy mahdollisuus osallistua työn lomassa eri liikuntaryhmiin tai käydä vaikkapa hierojalla. Omalla työpaikallani on myös henkilökunnan kuoro, joka on kätevästi kerran viikossa heti työajan päätyttyä.

Onneksi pääsin kuitenkin kirjan edetessä pikkuhiljaa eroon sarkasmin sävyttämistä lukulaseistani. Kirjassa on nimittäin paljon mielenkiintoista luettavaa freelancer-yrittäjäksi aikovalle. Ja myös meille palkkatyöläisille! Olen 30-vuotisen työurani aikana nähnyt kuinka "sisäinen yrittäjyys" on voimistunut myös tavallisilla työpaikoilla. Olemme yhä enemmän oman työmme projektipäälliköitä, ilman lomasijaisia, ilman kellokortteja. Työtä voi tehdä - ainakin omalla tietotyöalallani - yhtälailla kahvilassa tai kotona tai vaikkapa kesämökillä. Skypen kautta käytävät palaverit ovat jo omassa työssänikin enemmän sääntö kuin poikkeus. Kirjassa esitetty näkemys palkkatyön sitovuudesta ja monotoonisuudesta kannattaisikin päivittää.

Rämö ja Valtari kirjoittavat hauskasti ja lennokkaasti ja kirjan lukaisee nopeasti. Erityisen paljon kirjasta on iloa jos harkitsee blogin perustamista tai peräti toivoo voivansa ansaita sillä rahaa. Kirjassa on myös mielenkiintoisia haastatteluja, joissa muut unelmatyönsä löytäneet kertovat tarinansa.

Kirjan yllä leijuu kuitenkin sen verran sankka vaaleanpunainen unelmaverho, joka sai ainakin minut paikoin provosoitumaan. Mietin erityisesti jo edesmennyttä ystävääni, joka teki koko työuransa freelancerina. Työ oli hänelle intohimo ja unelma mutta iän karttuessa stressi ja työuupumus olivat yhä enemmän arkipäivää. Kun yrityksen pääomana on oma pääkoppa, se antaa rajattomat mahdollisuudet ja vapauden mutta on samalla se yrittäjän arka kohta. Miten siis pitää freelancerin "pääoma" iskussa eläkeikään asti, siinäpä pohtimista.

**
Satu Rämö, Hanne Valtari: Unelmahommissa. Tee itsellesi työ siitä mistä pidät.
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen
WSOY 2017
352 sivua

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…