Siirry pääsisältöön

Satu Rämö, Hanne Valtari: Unelmahommissa (2017)


Kyllä meni kuulkaa tavalliselta palkkatyöläiseltä moneen kertaan kahvit väärään kurkkuun tätä lukiessa! Kuohuviini virtaa, Tyynenmeren lämpimät ilmavirrat puhaltavat, ystävien kanssa kikatellaan kesäisellä piknikillä - ja kaikki tämä samalla kun unelmahommansa löytänyt tekee niitä unelmahommia ja voi laskuttaa kaiken asiakkailtaan. Miksi siis istua tylsässä konttorissa kahdeksasta viiteen kun voi tehdä unelmatyötään missä vain, itse haluamanaan aikana?

Tai hetkinen, saako sen työajan valita sittenkään itse vaikka olisikin unelmahommissa? Rivien välistä paljastuu pikkuhiljaa muutama muukin asiaan vaikuttava tekijä - lapsen sairaus, anopin harrastukset, miehen työmatkat ja ne omat sata muuta unelmahommaa, joiden välillä pitää poukkoilla. Konkaribloggaajat Satu Rämö ja Hanne Valtari antavat ensi näkemältä hyvinkin ruusuisen kuvan omasta työtilanteestaan mutta kirjan loppua kohden teksti saa onneksi realistisempia värisävyjä. Ja kyllä, työuupumuskin saa oman lukunsa!


"Täydellinen paketti - minun tapauksessani unelmien työ ja perhe - voi sekin syödä pikkuhiljaa ja huomaamatta voimavarat loppuun. Päädyin tekemään korjausliikkeitä vasta kun lähipiiri oli jo useamman kuukauden kertonut olevansa huolissaan jaksamisestani. Oman väsymisen myöntäminen oli hankalaa luultavasti siksi, että tein asioita, joita rakastin. En kehdannut valittaa, kun kaikki oli kuitenkin hyvin. Miten olisin voinut myöntää, että tämä ihana unelma tässä kuluttaa minut loppuun."


En ole koskaan ollut yrittäjä vaan ihan peruspalkansaaja. Puolustan tietysti omaa valintaani yhtä tiukasti kuin Rämö ja Valtari omaansa. Se tunne kun saa jättää työasiat mielestä työkoneen sulkeutuessa perjantaina klo 17! Entäpä työkaverit, nuo elämänsuola! Säännöllinen palkkapäivä kerran kuussa, I love it! Ja jos on sattunut työnantajaksi isompi yritys voi olla niin hyvä tuuri, että työpaikalta löytyy mahdollisuus osallistua työn lomassa eri liikuntaryhmiin tai käydä vaikkapa hierojalla. Omalla työpaikallani on myös henkilökunnan kuoro, joka on kätevästi kerran viikossa heti työajan päätyttyä.

Onneksi pääsin kuitenkin kirjan edetessä pikkuhiljaa eroon sarkasmin sävyttämistä lukulaseistani. Kirjassa on nimittäin paljon mielenkiintoista luettavaa freelancer-yrittäjäksi aikovalle. Ja myös meille palkkatyöläisille! Olen 30-vuotisen työurani aikana nähnyt kuinka "sisäinen yrittäjyys" on voimistunut myös tavallisilla työpaikoilla. Olemme yhä enemmän oman työmme projektipäälliköitä, ilman lomasijaisia, ilman kellokortteja. Työtä voi tehdä - ainakin omalla tietotyöalallani - yhtälailla kahvilassa tai kotona tai vaikkapa kesämökillä. Skypen kautta käytävät palaverit ovat jo omassa työssänikin enemmän sääntö kuin poikkeus. Kirjassa esitetty näkemys palkkatyön sitovuudesta ja monotoonisuudesta kannattaisikin päivittää.

Rämö ja Valtari kirjoittavat hauskasti ja lennokkaasti ja kirjan lukaisee nopeasti. Erityisen paljon kirjasta on iloa jos harkitsee blogin perustamista tai peräti toivoo voivansa ansaita sillä rahaa. Kirjassa on myös mielenkiintoisia haastatteluja, joissa muut unelmatyönsä löytäneet kertovat tarinansa.

Kirjan yllä leijuu kuitenkin sen verran sankka vaaleanpunainen unelmaverho, joka sai ainakin minut paikoin provosoitumaan. Mietin erityisesti jo edesmennyttä ystävääni, joka teki koko työuransa freelancerina. Työ oli hänelle intohimo ja unelma mutta iän karttuessa stressi ja työuupumus olivat yhä enemmän arkipäivää. Kun yrityksen pääomana on oma pääkoppa, se antaa rajattomat mahdollisuudet ja vapauden mutta on samalla se yrittäjän arka kohta. Miten siis pitää freelancerin "pääoma" iskussa eläkeikään asti, siinäpä pohtimista.

**
Satu Rämö, Hanne Valtari: Unelmahommissa. Tee itsellesi työ siitä mistä pidät.
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen
WSOY 2017
352 sivua

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Päättyvän kirjavuoden kohokohdat sekä mitä odotan uudelta vuodelta

  Nyt pistetään taas päättyvä kirjavuosi pakettiin! Siitä tulikin yllättävän runsas, olen lukenut peräti 92 kirjaa. Ja onnistuin käymään 14 maassa, tosin pääosin liikuin taas täällä Euroopassa. Mutta miehet, ne ne vain loistavat poissolollaan: naiskirjailijoita kertyi 71 ja miehiä vaivaiset 21. Mutta kuten olen jo moneen kertaan todennut: luen kirjoja summamutikassa sen kummemmin suunnittelematta ja nähtävästi mieskirjailijoilla on vaikeuksia herättää huomioni. Yritän taas ensi vuonna tiirailla tarkemmin! Goodsreadsin kirjavuotta tutkiessani mieleen nousivat erityisesti seuraavat kirjat: Sydäntä sykähdyttävä kirja : Anna Funderin Wifedom - Mrs Orwell's Invisible Life oli pitkään vuoden paras lukemani kirja, mutta sitten tuli se Heini Junkkaalan Saisio-opus... Mutta Funderin kirjan päähenkilö, Eileen Blair ei jätä mieltäni rauhaan. Erityisesti mietin sitä, kuinka monta eileenia sitä onkaan maailmanhistoriassa, jotka eivät koskaan saaneet sitä tunnustusta jonka olisivat ansainneet. ...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...