Siirry pääsisältöön

Pernilla Valo: Nollariski (2017)


Venezuelasta kotoisin oleva ja Moskovan kautta Suomeen päätynyt Enrique, "Riku", perustaa oman tanssikoulun kovin Tampereen oloiseen kaupunkiin (kirjassa Koskikaupunki). Koulu menestyy ja saa paljon asiakkaita.

Menestys herättää kuitenkin pahantahtoisia puheita. Huhut kulkevat ja kun niitä on tarpeeksi, paikallinen poliisipäällikkö Heikkilä on varma asiastaan - ennen eläkkeelle jäämistään hänellä olisi mahdollisuus paljastaa "kansainvälisen tason rikossarja". Toimittaja Liikka näkee myös elämänsä tilaisuuden saada materiaalia sensaatiojuttuun ja ehkä siten välttää uhkaavat YT-neuvottelut. Tarinan konna ja huhujen alullepanija on Supermies, traagisen lapsuuden kokenut keski-ikäinen mies, joka yrittää luoda itselleen sankarihohtoa somen avulla.

Tarina alkaa vauhdikkaasti ja Riku on pian keskellä painajaista. Menestyvä tanssikoulu leimataan raiskaajajengin pesäkkeeksi ja oikeudenkäynnissä epämääräiset todisteet menevät pureksimatta läpi. Riku joutuu vankilaan ja kirjan loppuosa on pääosin hänen pohdintaansa elämästä ennen ja jälkeen vankilatuomion.

Tarina on järkyttävä ja vaikka sinisilmäisesti haluan uskoa, että tämä ei voisi olla oikeasti mahdollista niin tiedän toki, että oikeusmurhia tapahtuu, myös Suomessa. Itse asiassa saan kirjaa lukiessa vahvan tunteen siitä, että tämä kirja saattaisi perustuakin tositapahtumiin.

Tekstissä on hyvin paljon raportin omaista selostamista varsinkin oikeudenkäyntiä ja vankilaa kuvaavissa kohtauksissa. Tämä on myös kirjan heikkous. Mielestäni kirja ei oikein yllä kaunokirjalliselle tasolle vaan toimisi paremmin dokumenttina tai pidempänä lehtiartikkelina. Kirjailija keskittyy pääosin Rikun ajatuksiin ja tunteisiin mutta tämä ei ole suinkaan kirjan hahmoista se kiinnostavin.

Tekstissä annetaan täkyjä, jotka herättävät kysymyksiä kolmikon Heikkilä-Liikka-Supermies motiiveista ja paikoin tekstissä palataan myös heidän kehityskaariinsa. Kerronta kuitenkin latistuu Rikun aika lailla ennakolta arvattavan tarinan kuvaamisesta eikä juoni lähde enää alkusivujen kaltaiseen lentoon. Kirjan tärkein teema, rasismi ja maahanmuuttajien turvaton asema, jää harmittavan pinnalliseksi. Stereotypioiden lisäksi kirjalla on aika vähän uutta annettavaa.

Tarina on ehdottomasti kertomisen arvoinen mutta tämä muoto oli valitettavasti väärä valinta. Pienoisromaanissa ei ole tilaa näin laajalle aineistolle kuin mitä Valo yrittää kirjaansa mahduttaa ja tekstissä on aivan liikaa rönsyilyjä. Lyhyen muodon vuoksi kirjailija lienee myös joutunut tekemään joitakin äkillisiä juoniratkaisuja, jotka eivät aina tuntuneet uskottavilta.

Mutta lopuksi vielä kehuja: harvoin on itse tanssia kuvattu näin intensiivisesti ja herkullisesti kuin Pernilla Valo tässä (esikois?)kirjassaan. Kirjailija on selvästikin kotonaan juuri tässä maailmassa.

Kun Olivia oli kaksi ja minulla perhe, ne kuvasi meidät videolle "Succesful immigrants". Ensin näkyy suomalainen talvimaisema, sitten se missä pidän tuntia koululla. Iloisia naamoja, paljon vauhtia, energiaa, karibialainen musiikki soi siellä. Lopussa lasketaan Olivian kanssa mäkeä, valkoinen lumi lentää päälle. Meillä on samat kasvot jotka nauraa, ja samat mustat tukat. Kerron mun tarinaa englanniksi. Musiikki lakkaa ja ne zoomaa naamaan. "Finland has given me all I have", sanon ja hymyilen.

**
Pernilla Valo: Nollariski
Stresa 2017

Arvostelukappale

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…