Siirry pääsisältöön

Yösyöttö



Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuvassa pistetäänkin sitten mutkat suoriksi, minkä kyllä ymmärtää. Kirjat vilisevät herkullisia hahmoja ja elokuva on tehty periaatteella "kaikki mukaan". Mutta jos olin etukäteen hehkutellut näkeväni leikkipuiston loistavan äitiringin valkokankaalla niin siinä jouduin pettymään. Toki leikkikenttä on mukana pariin otteeseen mutta elävästä elämästä todistavat äitihahmot jäivät irrallisiksi.

Elokuvassa on kuitenkin onnistuttu välittämään Hietamiehen kirjojen kantava teema, että lapsen kasvatukseen olisi hyvä saada mukaan koko "kylä", tai ainakin puoli naapurustoa. Helppoa sen tukiverkon kasaaminen ei ole mutta Antin lähipiiri tuntuu olevan sitten sitäkin aktiivisempaa avun tarjoamisessa. Ulla Tapanisen tomera neuvolatäti on suorastaan jokaisen tuoreen vanhemman unelma!

Ruotsalaisesta näkökulmasta elokuva tarjosi pari ongelmakohtaa. Selvästikin draaman kaaren jännitekohdaksi tarkoitettu kohtaus, jossa Antti tajuaa suureksi kauhukseen joutuvansa koti-isäksi kokonaiseksi vuodeksi, ei mennyt ihan läpi tässä katsomossa. Varsinkin Tukholmassa monet isät jäävät kotiin pienten lapsiensa kanssa - puoli vuotta on aika normaali mutta eräs omista mieskollegoistani on jo kolmannen kerran vuoden mittaisella isyyslomalla. Asiaa ei meillä työpaikalla hämmästellä, siitä ei edes vitsailla! Joten Antin hermoilu siitä saako hän vapaata töistä tuntui meistä oudolta. Miksi ei saisi?

Toinen häiritsevä tekijä olikin sitten elokuvassa käytetty ronski kieli. Mielestäni Hietamies ei kirjoissaan käytä kirosanoja niin tiheästi kuin elokuvassa, vai muistanko väärin? Jäinkin miettimään, että olenko jo mahtanut ruotsalaistua niin paljon, että korvani ovat herkistyneet.

Yksinäinen isä vastasyntyneen vauvan kanssa on aihe, joka on ollut esillä myös täällä Ruotsissa pari vuotta sitten ja voinkin lämpimästi suositella Tom Malmquistin palkittua teosta Joka hetki olemme yhä elossa. Omaelämäkerrallinen teos on rankka tarina siitä, kuinka Malmquistin puoliso sairastuu aggressiiviseen leukemiaan juuri ennen parin esikoisen syntymistä. Isä jää yksin vastasyntyneen kanssa mutta mikä Malmquistin kirjassa on mielestäni huomionarvoista on tämä nuoren ruotsalaismiehen luonnollinen asenne - hän ei mieti tai huolehdi kertaakaan pystyykö hän tai osaako.

Malmquistin ja Hietamiehen kirjat ovat tietysti taustoiltaan ja tyyliltään niin erilaisia, ettei niitä pidä verrata toisiinsa mutta juuri Malmqustin kirja tuli jälleen mieleeni kun lähdin elokuvateatterista kotiin. Hietamiehen kirjat luettuani tiedän, että Antti Pasanen saa vuosien mittaan paljonkin lisää tuota varmuutta isäroolissaan mutta toivon, että nuoret suomalaisisät loisivat uuden trendin ja ottaisivat myös osansa vanhempainvapaasta. Sillä on suuri vaikutus koko yhteiskuntaan.

**
Yösyöttö 2017
Ohjaus: Marja Pyykkö
Käsikirjoitus: Marko Leino, Marja Pyykkö
Alkuperäisromaani: Eve Hietamies

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...