Siirry pääsisältöön

Yösyöttö



Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuvassa pistetäänkin sitten mutkat suoriksi, minkä kyllä ymmärtää. Kirjat vilisevät herkullisia hahmoja ja elokuva on tehty periaatteella "kaikki mukaan". Mutta jos olin etukäteen hehkutellut näkeväni leikkipuiston loistavan äitiringin valkokankaalla niin siinä jouduin pettymään. Toki leikkikenttä on mukana pariin otteeseen mutta elävästä elämästä todistavat äitihahmot jäivät irrallisiksi.

Elokuvassa on kuitenkin onnistuttu välittämään Hietamiehen kirjojen kantava teema, että lapsen kasvatukseen olisi hyvä saada mukaan koko "kylä", tai ainakin puoli naapurustoa. Helppoa sen tukiverkon kasaaminen ei ole mutta Antin lähipiiri tuntuu olevan sitten sitäkin aktiivisempaa avun tarjoamisessa. Ulla Tapanisen tomera neuvolatäti on suorastaan jokaisen tuoreen vanhemman unelma!

Ruotsalaisesta näkökulmasta elokuva tarjosi pari ongelmakohtaa. Selvästikin draaman kaaren jännitekohdaksi tarkoitettu kohtaus, jossa Antti tajuaa suureksi kauhukseen joutuvansa koti-isäksi kokonaiseksi vuodeksi, ei mennyt ihan läpi tässä katsomossa. Varsinkin Tukholmassa monet isät jäävät kotiin pienten lapsiensa kanssa - puoli vuotta on aika normaali mutta eräs omista mieskollegoistani on jo kolmannen kerran vuoden mittaisella isyyslomalla. Asiaa ei meillä työpaikalla hämmästellä, siitä ei edes vitsailla! Joten Antin hermoilu siitä saako hän vapaata töistä tuntui meistä oudolta. Miksi ei saisi?

Toinen häiritsevä tekijä olikin sitten elokuvassa käytetty ronski kieli. Mielestäni Hietamies ei kirjoissaan käytä kirosanoja niin tiheästi kuin elokuvassa, vai muistanko väärin? Jäinkin miettimään, että olenko jo mahtanut ruotsalaistua niin paljon, että korvani ovat herkistyneet.

Yksinäinen isä vastasyntyneen vauvan kanssa on aihe, joka on ollut esillä myös täällä Ruotsissa pari vuotta sitten ja voinkin lämpimästi suositella Tom Malmquistin palkittua teosta Joka hetki olemme yhä elossa. Omaelämäkerrallinen teos on rankka tarina siitä, kuinka Malmquistin puoliso sairastuu aggressiiviseen leukemiaan juuri ennen parin esikoisen syntymistä. Isä jää yksin vastasyntyneen kanssa mutta mikä Malmquistin kirjassa on mielestäni huomionarvoista on tämä nuoren ruotsalaismiehen luonnollinen asenne - hän ei mieti tai huolehdi kertaakaan pystyykö hän tai osaako.

Malmquistin ja Hietamiehen kirjat ovat tietysti taustoiltaan ja tyyliltään niin erilaisia, ettei niitä pidä verrata toisiinsa mutta juuri Malmqustin kirja tuli jälleen mieleeni kun lähdin elokuvateatterista kotiin. Hietamiehen kirjat luettuani tiedän, että Antti Pasanen saa vuosien mittaan paljonkin lisää tuota varmuutta isäroolissaan mutta toivon, että nuoret suomalaisisät loisivat uuden trendin ja ottaisivat myös osansa vanhempainvapaasta. Sillä on suuri vaikutus koko yhteiskuntaan.

**
Yösyöttö 2017
Ohjaus: Marja Pyykkö
Käsikirjoitus: Marko Leino, Marja Pyykkö
Alkuperäisromaani: Eve Hietamies

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

 Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...