Siirry pääsisältöön

Anneli Kanto: Lahtarit (2017)


Aivan ensimmäiseksi pitää pyytää anteeksi Antti Tuurilta, että niin moitin hänen uusinta kirjaansa kuivakkaaksi historian oppikirjaksi. Kun luin ensimmäisiä sivuja tästä Anneli Kannon Lahtari-romaanista niin juuri Tuurin Tammikuu 18 oli vahvana mielessäni. Se antoi perusteellisen selvityksen sisällissodan alkupäivistä ja koska olin lukenut kirjan aivan vastikään niin olikin helppo hypätä sen kannattamana Kannon kyytiin. Lahtareissa ei nimittäin niinkään raportoida, Tuurin kirjan tapaan, sodan vaiheita vaan tässä edetään sodan läpi useiden henkilöiden kannoilla, joiden kohtalon kautta selviää sitten vähitellen myös itse sodan kulku.

Oli ristuksen kylymä aamu, vaikkoli maaliskuu  puoles ja ylitte, aiva naama kohmees, sormet jäykkinä ja pää kipiä. Sitte rupes aurinko paistamahan, ilma lämpeni ja puitten oksista alkoo tippua pisaroota. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis.

Anneli Kanto on kyllä aivan käsittämätön kertoja, ihan nolottaa etten ole häntä aikaisemmin noteerannut! Kanto saattaa kirjallaan eläväksi sen mikä Tuurilta jäi uupumaan (näin jälkeenpäin tosin kun olen ymmärtänyt Tuurin teoksen arvon mietin, ettei se tainnut Tuurilla mikään tavoite ollakaan). Kirjassa vilisee henkilöitä mutta kahdeksan heistä palaa tarinaan useammin ja heidän kohtaloitaan seurataan koko sodan ajan. Mutta mukana on myös paljon yksittäisiä todistuskertomuksia, jotka tuovat tapahtumiin omat näkökulmansa suomenhevosta Sälliä myöten. Kirjan lopussa sanoma on selvä: sodassa ei ole voittajia, vain häviäjiä.

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Vuoden 1918 muistoa ei onneksi ole kukaan älynnyt yrittää brändätä kuten Suomi 100 -juhlavuotta. Hienoa kuitenkin, että suomalaiskirjailijat ovat tarttuneet aiheeseen ja näin rakentaneet teoksillaan arvokkaan muistomerkin. Toivottavasti näitä kirjoja luetaan myös ahkerasti kouluissa, historian oppikirjoista kun ei ole aina helppo ymmärtää sitä kansan kahtiajakoa, joka silloin tapahtui ja joka yhä edelleen osaltaan elää.

Yksi kaino pyyntö kuitenkin: älköön nyt kukaan elokuvamaakari saako päähänsä, että Lahtarit-romaanista pitäisi tehdä filmiversio! Tämä on nimittäin mielestäni yksi niistä teoksista, joka antaa sanataiteellisesti niin vahvan sisäisen kuvan lukijan mieleen, että kaikki toisinnot olisivat vain kalpeita kopioita.

Puristin Hermannin  mitalia kourassani ja ajattelin, että se kuuluu minulle. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotasankari.

Kieliharrastajana on pakko vielä mainita kaikki ne eri murteet, joilla Kanto on saanut henkilöhahmonsa elämään. Vaikka kirjassa oli väkeä kuin pipoa niin eri puhetyyliensä ansiosta heidät oli helppo pitää erillään. Erityisesti Pohjanmaan ja Porin murteet olivat kaltaiselleni Uusimaa-Häme-Karjala -akselilla eläneelle todella eksoottinen lukunautinto!

**
Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Kommentit

  1. Tätä on kehuttu kyllä aika paljon. Olen ihmetellyt, mitä nämä tuovat lisää historiaan. Olen pystynyt joskus itselleni suhteellisen objektiivisesti selvittämään, mitä on tapahtunut. Sen sisäistäminen että 'miksi' on hankalampaa. Siksi pitää pystyä tekemään kompromissejä ja olemaan yhtenäisiä, ja arvostamaan muita. Nostamastasi lainauksesta voin todeta, että 1918 oli tsaarin aika jo lopussa. Faktaa olivat myös 1800-luvun aatteet, teollistuminen, sortokaudet, säätyvallan murtuminen, ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumoukset eli historia myös vyöryi päälle ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos on harrastanut jo ennestään historiaa niin ehkä ei niin hirveästi tuo lisää mutta itse arvostan kirjailijoita, jotka osaavat elävoittää historian tapahtumia, konkretisoida ne arkipäivän tasolle. Oma mielikuvitukseni ei siihen riitä ja niinpä muistan, että koulussa historia oli mielestäni kuolettavan tylsä aine. Nyt myöhemmin paikkailen sitten näitä puuttuvia historian tietojani mm. juuri sisällissodan osalta.

      Poista
    2. Venäläisistä klassikoista Tohtori Zivago ja Hiljaa virtaa Don kertovat vallankumouksen ajasta, mutta myös ensimmäisestä maailmansodasta, johon Suomi ei suoraan osallistunut. Suomessa esim. UKK:n Vuosisatani osa 1:ssä on käsitelty aika paljonkin oikeasta tilanteesta 1918.
      Luin blogiaikana myös Jääkäriliikkeen historian, ja jääkäreiksi siirryttiin pääosin Ruotsin kautta.
      Tuntuu, että on kirjoitettu kirjoja, mutta kuinka moni on lukenut esim. Sillanpään Hurskaan kurjuuden, tai tositapahtumiin perustuvan Kekkosen vuosisadat, tai Wegeliuksen Routaa ja rautaa....

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…