Siirry pääsisältöön

Anneli Kanto: Lahtarit (2017)


Aivan ensimmäiseksi pitää pyytää anteeksi Antti Tuurilta, että niin moitin hänen uusinta kirjaansa kuivakkaaksi historian oppikirjaksi. Kun luin ensimmäisiä sivuja tästä Anneli Kannon Lahtari-romaanista niin juuri Tuurin Tammikuu 18 oli vahvana mielessäni. Se antoi perusteellisen selvityksen sisällissodan alkupäivistä ja koska olin lukenut kirjan aivan vastikään niin olikin helppo hypätä sen kannattamana Kannon kyytiin. Lahtareissa ei nimittäin niinkään raportoida, Tuurin kirjan tapaan, sodan vaiheita vaan tässä edetään sodan läpi useiden henkilöiden kannoilla, joiden kohtalon kautta selviää sitten vähitellen myös itse sodan kulku.

Oli ristuksen kylymä aamu, vaikkoli maaliskuu  puoles ja ylitte, aiva naama kohmees, sormet jäykkinä ja pää kipiä. Sitte rupes aurinko paistamahan, ilma lämpeni ja puitten oksista alkoo tippua pisaroota. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis.

Anneli Kanto on kyllä aivan käsittämätön kertoja, ihan nolottaa etten ole häntä aikaisemmin noteerannut! Kanto saattaa kirjallaan eläväksi sen mikä Tuurilta jäi uupumaan (näin jälkeenpäin tosin kun olen ymmärtänyt Tuurin teoksen arvon mietin, ettei se tainnut Tuurilla mikään tavoite ollakaan). Kirjassa vilisee henkilöitä mutta kahdeksan heistä palaa tarinaan useammin ja heidän kohtaloitaan seurataan koko sodan ajan. Mutta mukana on myös paljon yksittäisiä todistuskertomuksia, jotka tuovat tapahtumiin omat näkökulmansa suomenhevosta Sälliä myöten. Kirjan lopussa sanoma on selvä: sodassa ei ole voittajia, vain häviäjiä.

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Vuoden 1918 muistoa ei onneksi ole kukaan älynnyt yrittää brändätä kuten Suomi 100 -juhlavuotta. Hienoa kuitenkin, että suomalaiskirjailijat ovat tarttuneet aiheeseen ja näin rakentaneet teoksillaan arvokkaan muistomerkin. Toivottavasti näitä kirjoja luetaan myös ahkerasti kouluissa, historian oppikirjoista kun ei ole aina helppo ymmärtää sitä kansan kahtiajakoa, joka silloin tapahtui ja joka yhä edelleen osaltaan elää.

Yksi kaino pyyntö kuitenkin: älköön nyt kukaan elokuvamaakari saako päähänsä, että Lahtarit-romaanista pitäisi tehdä filmiversio! Tämä on nimittäin mielestäni yksi niistä teoksista, joka antaa sanataiteellisesti niin vahvan sisäisen kuvan lukijan mieleen, että kaikki toisinnot olisivat vain kalpeita kopioita.

Puristin Hermannin  mitalia kourassani ja ajattelin, että se kuuluu minulle. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotasankari.

Kieliharrastajana on pakko vielä mainita kaikki ne eri murteet, joilla Kanto on saanut henkilöhahmonsa elämään. Vaikka kirjassa oli väkeä kuin pipoa niin eri puhetyyliensä ansiosta heidät oli helppo pitää erillään. Erityisesti Pohjanmaan ja Porin murteet olivat kaltaiselleni Uusimaa-Häme-Karjala -akselilla eläneelle todella eksoottinen lukunautinto!

**
Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Kommentit

  1. Tätä on kehuttu kyllä aika paljon. Olen ihmetellyt, mitä nämä tuovat lisää historiaan. Olen pystynyt joskus itselleni suhteellisen objektiivisesti selvittämään, mitä on tapahtunut. Sen sisäistäminen että 'miksi' on hankalampaa. Siksi pitää pystyä tekemään kompromissejä ja olemaan yhtenäisiä, ja arvostamaan muita. Nostamastasi lainauksesta voin todeta, että 1918 oli tsaarin aika jo lopussa. Faktaa olivat myös 1800-luvun aatteet, teollistuminen, sortokaudet, säätyvallan murtuminen, ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumoukset eli historia myös vyöryi päälle ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos on harrastanut jo ennestään historiaa niin ehkä ei niin hirveästi tuo lisää mutta itse arvostan kirjailijoita, jotka osaavat elävoittää historian tapahtumia, konkretisoida ne arkipäivän tasolle. Oma mielikuvitukseni ei siihen riitä ja niinpä muistan, että koulussa historia oli mielestäni kuolettavan tylsä aine. Nyt myöhemmin paikkailen sitten näitä puuttuvia historian tietojani mm. juuri sisällissodan osalta.

      Poista
    2. Venäläisistä klassikoista Tohtori Zivago ja Hiljaa virtaa Don kertovat vallankumouksen ajasta, mutta myös ensimmäisestä maailmansodasta, johon Suomi ei suoraan osallistunut. Suomessa esim. UKK:n Vuosisatani osa 1:ssä on käsitelty aika paljonkin oikeasta tilanteesta 1918.
      Luin blogiaikana myös Jääkäriliikkeen historian, ja jääkäreiksi siirryttiin pääosin Ruotsin kautta.
      Tuntuu, että on kirjoitettu kirjoja, mutta kuinka moni on lukenut esim. Sillanpään Hurskaan kurjuuden, tai tositapahtumiin perustuvan Kekkosen vuosisadat, tai Wegeliuksen Routaa ja rautaa....

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…