Siirry pääsisältöön

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu (2017)


Onnistuneen loman merkki lienee se, kun luettuja kirjoja odottaa blogiin pääsyä pinossa kasapäin. Viime viikolla vietettiin täällä Ruotsissa syyslomaa ja varaamamme mökkiloma osoittautui täysosumaksi myös lukuharrastukseni kannalta. Ruotsin hallitus muuten käynnisti jo viime vuonna kampanjan, jossa syysloma nimettiin lukulomaksi, "läslov". Sopii minulle!

Ja juuri sopivasti ennen lomaa löysin kirjastosta Leena Lehtolaisen uusimman, jota olinkin jo odottanut. Mikä nautinto! Erityinen nautinto tästä tuli kun huomasin, että Lehtolainen on tällä kertaa panostanut enemmän itse rikokseen kuin Maria Kallion yksityiselämään. Perhe on toki edelleen mukana  juonikoukeroissa ja Kallion lapsetkin jo teini-ikäisiä mutta tällä kertaa Lehtolainen malttaa syventyä murhatutkimuksen eri vaiheisiin. Kirjailija tuntee aiheensa ja poliisityön kuvaus tuntuu uskottavalta.

Itse aihe on rankka, alaikäisiin kohdistuvat seksuaalirikokset, mutta Lehtolainen ei tapansa mukaan mässäile likaisilla yksityiskohdilla. Tarinan keskushenkilö, seksuaalirikoksista tuomittu hammashoitaja Tuula Lahti-Haapala saa jopa ymmärrystä osakseen koska on myös itse joutunut nuorena seksuaalirikoksen uhriksi. Nainen seksuaalirikollisena lienee sen verran kova pala, että kirjailija on valinnut tämän taustan "pehmennykseksi"? Pedofiilirenkaan miespuoliset jäsenet eivät sen sijaan saa kirjailijalta armoa.

Parasta tässä Lehtolaisen uusimmassa oli kuitenkin jälleen kerran osuva ajankuvaus. Kirjassa saavat hienovaraista kritiikkiä niin älypuhelimiinsa uppotuneet vanhemmat kuin tosi-tv-sarjojen tähtöset. Lisäksi nautin aina kun saan lukea Lehtolaisen maisemakuvausta entisestä kotikunnastani Espoosta ja Niittykummusta, jossa asuin ennen muuttoani Tukholmaan. Länsimetrokin vilahtaa luonnollisesti henkilöhahmojen puheissa ja vitsailuissa.

Metrotyömaa oli sotkenut Merituulentien liikenteen pahasti, onnistuin ajamaan väärästä risteyksestä ja jouduin pujottelemaan kapeita väyliä ennen kuin kykenin kääntymään takaisin oikeaan suuntaan. Pyöräilijät puikkelehtivat henkensä kaupalla ajoväylällä, oikealle kääntyvä kuorma-auto väisti viime hetkessä puhelimeensa uppotunutta teinityttöä, jolle myös paloi kadunylittämisvihreä. Espoo oli kaupunki, jossa vain muutos oli pysyvää, ja vaikka metro joskus valmistuisikin, tilanne tuskin korjaantuisi.

Kirjan kannessa kuvattu käärme muuten hämmensi mieltäni. Lehtolainen omistaa sille yhden kirjan mieleenpainuvimmista kohtauksista ja kirjoittaa Maria Kallion ja boakäärmeen kohtaamisesta niin elävästi, että näin käärmeestä painajaisunta lukemista seuraavana yönä. Mutta - ja nyt tulee juonipaljastus - käärmeellä ei ole mitään tekemistä itse murhan kanssa. Kekseliäs harhautus kirjailijalta, sillä ehdin kehitellä jo muutamankin teorian kuinka käärme on osallisena jutussa.

Hienoa nähdä, että Leena Lehtolainen on saanut uutta puhtia Maria Kallio -sarjaansa! Teksti on taitavan sujuvasti kirjoitettua (vaikkakin välillä turhan jaarittelevaa) ja henkilöhahmot pääosin uskottavia. Osa juonenkäänteistä ja "sattumista" tuntuivat tosin vähän epäuskottavilta mutta luotetaan nyt taas siihen vanhaan toteamukseen, että totuus on tarua ihmeellisempää.



**
Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017
457 sivua
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 41. Kirjan kannessa on eläin

Kommentit

  1. Minä kuuntelin kirjan äänikirjana, joten katseeni ei osunut kovin usein kansikuvaan. Jännä huomata, miten eri formaatit kiinnittävät huomiota niin eri asioihin. Tämä oli myös mun mielestä todella onnistunut Maria Kallio -kirja, ehkä juuri tuon työtehtävään keskittymisen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se käärme pyörii mielessä vieläkin! Symboloiko se sitten Maria Kalliolle itsensä voittamista tai jotain muuta henkistä kehittymisen paikkaa, sitä jäin miettimään... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...