Siirry pääsisältöön

Naisen tie - Janis Winehouse: Loving Amy (2014)


Amy Winehouse ei lakkaa askarruttamasta mieltäni. Luin viime vuonna Amyn isän Mitch Winehousen kirjan tyttärestään ja Asif Kapadian loistavan Amy-filminkin olen nähnyt jo kaksi kertaa. Nyt sain käsiini Amyn äidin Janis Winehousen kertomuksen tyttärestään ja täytyykin heti tunnustaa, että omat tunteeni Amya kohtaan ovat myös varsin...no, äidilliset. Monet kerrat olen katsonut Amyn varhaisia esiintymisiä ja kyynelsilmin miettinyt mihin hävisi se nuori, kaunis ja superlahjakas tyttö. Mikä sai Amyn suistumaan niin täysin raiteiltaan?

Janis Winehousen näkökulma on myös juurikin "Mummyn": mihin hävisi äidin pieni tyttö? Janis Winehouse toteaa kirjassaan useaan otteeseen, että Amy ei ollut viimeisinä vuosina oma itsensä vaan näytteli eri rooleja. Veli Alex kysyikin välillä, että ketä mahdat tällä kertaa esittää. Äiti hämmästyi myös nähtyään Amyn ensimmäisen tv-haastattelun, jossa tytär puhuu vahvaa cockneyn murretta mikä ei ollut ollenkaan hänen normaali puhetapansa. Äidin mielestä tytär itse asiassa "kuoli" jo paljon ennen fyysistä kuolemaansa.

It happened more around Mitchell than me, but she would often sit on a knee or suck her thumb and talk in a babyish voice. The child was another of her many characters. I couldn't always work it out, but it seemed to me that childlike interactions were uncomplicated for her and they fed her deep need for love.

Jos Mitch Winehousen kirja tuntui aukkoiselta Amyn lapsuuden suhteen niin selitys löytyy Janis Winehousen kirjasta. Mitch teki paljon töitä eikä osallistunut niinkään lastensa arkielämään. Osat kääntyivät kun Amyn ensimmäinen albumi "Frank" ilmestyi. Mitch löysi itselleen luontevan roolin tyttärensä edunvalvojana ja äiti Janis jäi enemmän sisäpiirin ulkopuolelle. Suuri syy tähän oli Janisin oma terveys, hän oli nimittäin monien vuosien epätietoisuuden jälkeen saanut tietää sairastavansa MS-tautia. Janis myös mainitsee kirjassaan olleensa kiitollinen, ettei hänelle kerrottu kaikkea. Äidin sydäntä raastoi seurata tyttärensä huumeriippuvuutta.

Janis Winehousen kirja keskittyy siis luontevasti juuri Amyn lapsuuteen ja onkin todella hurjaa seurata kuinka "Hurrikaani-Amy" kulkee omaa polkuansa. On ilmiselvää, että Amy oli sekä kielellisesti että musiikillisesti superlahjakas. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia keskittyä tai asettaa itselleen järjestelmällisiä päämääriä. Upeat laulunsa hän teki "hetken huumassa", inspiraation iskiessä. Amylle olikin järkytys huomata kuinka paljon oheistyötä hänen odotettiin tekevän - haastatteluja, valokuvauksia, sopimusneuvotteluja... Hänhän halusi vain esittää omaa musiikkiansa!

Janis Winehouse kirjoittaa todella koskettavasti ja elävästi ja hän onnistuu luomaan todentuntuisen kuvan nuoren Amyn persoonasta. Kirjan loppu keskittyy kuitenkin enemmän Janisin omiin tuntemuksiin, sillä Amy oli siinä vaiheessa jo tavoittamattomissa. Apteekkarin koulutuksen saanut Janis oli varsin realistinen ja tiesi huumeriippuvuuden koukerot. Hänelle oli selvää se, että Amya ei voinut pelastaa huumeilta muut kuin Amy itse. Kirja on luonnollisesti myös puolustuspuhe sekä Janisin itsensä että ex-miehen Mitchin osalta. Vanhempien roolia ja kykenemättömyyttä auttaa tytärtään on nimittäin analysoitu moneen otteeseen.

Janis Winehouse kritisoi myös - mielestäni oikeutetusti - median toimintaa. Kaikki ne kuvat Amyn alamäestä, joita iltapäivälehdet kilvan julkaisivat - jossakin vaiheessa median pitäisi itse osata ymmärtää, että kuvilla ei ole enää minkäänlaista uutisarvoa. Janis kertoo kuinka Amy vielä uransa alkuvaiheessa tarjoili ystävällisesti teetä kotinsa ulkopuolella päivystäville valokuvaajille kunnes huomasi olevansa täysin median armoilla. Amya harmitti, ettei voinut enää matkustaa metrossa tai käydä kaupassa ilman joka puolelta kuuluvaa kameroiden ääntä.

Jos itse elättelin vielä sellaista harhaluuloa, että Amy olisi tarvinnut uransa alussa tiukempaa ohjausta niin se karisi tämän kirjan myötä. Amy ei sietänyt kenenkään paimentamista. Ja olisiko Amyn musiikkia ollut edes olemassa jos hän olisi elänyt tavallisen perhetytön elämää? Janis Winehouse toteaa, että Amy kirjoitti laulunsa aina omasta elämästään ja molemmat albumitkin perustuvat Amyn kokemiin sydänsuruihin.

She needed something to happen in her life to spark her creativity, yet it was becoming clear that such happenings were usually catastrophes rather than positive experiences.

Kalliit olivat Amyn laulujen lunnaat...

**
Janis Winehouse: Loving Amy. A mother's story.
Thomas Dunne Books. St. Martin Press. New York 2016

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne
Osallistun tällä kirjalla myös Naisen tie-lukuhaasteeseen.


Kommentit

  1. Voin samaistua tunteisiisi, sillä kun olin katsonyt Amy-dokumentin se pyöri monta päivää jatkuvasti päässäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Filmi on taitavasti leikattu ja editoitu ja tuo Amyn aivan "iholle", olin todella järkyttynyt nähtyäni sen ensimmäistä kertaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...