Siirry pääsisältöön

Hyvää äitienpäivää!



Kyllä, luitte oikein, täällä vietetään taas äitienpäivää! Kaksi viikkoa sitten kävimme paikallisen Suomi-seuran äitienpäiväkahvilla, jossa lapsen kuoro itketti mummut ja papat kyyneliin. Tänään on sitten "virallinen" äitienpäivä eli ruotsalainen Morsdag, jota myös lapsen koulu viettää vaikka onkin suomenkielinen koulu. Sain hienon pöllökortin ja arvosanan "paras ja ihana äiti"!

Näin ainokaisen äitinä oli muuten mielenkiintoista lukea Mari Mannisen "Yhden lapsen kansa", joka käsittelee Kiinan yhden lapsen politiikan uhreja. Meille olisi saanut tulla toinenkin lapsi mutta lääketieteellisestä syystä se ei ollut mahdollista ja siinä ei sitten ollut sen kummemmin pohtimista. Mutta entä jos valtio määrää, että lapsia ei saa tulla kuin se yksi? Jos joutuisikin ilmoittamaan kylän valvojalle kuukautiskiertonsa ja kun "vahinko" on käynyt, joutuu väkisin sairaalaan pakkoaborttiin?

Mari Manninen on Pekingissä jo useamman vuoden asunut toimittaja, joka on löytänyt kirjaansa haastateltavia sekä kaupungista että maaseudulta. Haastattelujen lomassa on laajalti tietoa yhden lapsen politiikkaan johtaneista taustoista ja lisäksi Manninen on seurannut netissä käytävää keskustelua. Manninen kirjoittaa kiinnostavasti ja tuo esille avoimesti myös omat tunteensa tavatessaan politiikan uhreiksi joutuneita kiinalaisia. Lukija pääsee näin liikuttumaan ja kauhistelemaan Mannisen mukana.

Tehokkain keino syntyvyydensäännöstelyssä lienee ollut se, että ilman lupaa syntyneet lapset eivät saa asuinpaikkaoikeutta eli hukouta. Ja ilman hukouta ei voi käydä koulua, käydä töissä tai mennä naimisiin.  Mielessäni kummittelee erityisesti Mannisen tapaama perhe, jossa on seitsemän lasta. "Seitsemän lasta! Taivas sentään! ---Se ei voi olla totta.", päivittelee Mannisen taksikuskikin. Perillä odottavat herra Zhang ja rouva Wang, lapsirakas pariskunta, joiden raskauksista osa oli vahinkoja, osa suunniteltuja. Takana on myös yksi traumaattinen pakkoabortti, jonka jälkeen rouva Wangin anarkistihenki nousee esiin.

Tämä on minun kostoni, rouva Wang sanoo. - Tavallisena kansalaisena ja naisena minulla ei ole muuta keinoa kapinoida kuin tehdä lapsia.

Mannisen kirjassa parasta ovat juuri nämä tavallisten kiinalaisten tarinat, joita niin harvoin kuulee muussa mediassa. Kiina on edelleen salaperäinen ja outo mutta tämän kirjan luettuaan pääsee hiukan lähemmäksi tavallisen kiinalaisen arkielämää.

**
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena 2016
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Kommentit

  1. Helsingin Sanomissa oli jokin aika sitten jotain tästä artikkelissa jossa kritisoitiin pakkoabortteja, mm. tuon isolapsisen perheen haastattelu kuvineen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...