Mari Karlsson - Elämää kirjojen keskellä

  Käväisin eilen kaupungilla ja matkalle osui myös yksi kirppari. Pokkarit 9 kruunua kappale ja neljä kolmen hinnalla! Vastustamaton tarjous. Haaviini osui tällä kertaa neljä ruotsalaista naiskirjailijaa, jotka kirjoittavat elämästä, vaikkakin kukin hiukan eri näkövinkkeleistä. Tosin ulos tullessa ja kassiin kurkistaessani tuumasin, että taisi tullakin nyt enempi sellaista synkistelykirjallisuutta. Sillä kirjoissa on vahvasti läsnä myös kuolema. Ulla-Carin Lindquist (1953-2004) oli ruotsalaisille tuttu hahmo uutistenlukijana. Nainen, joka eli kiireistä elämää kirurgimiehensä ja neljän lapsen kanssa. Kunnes yhtäkkiä toisesta kädestä alkoi kadota voima. Välilevypullistuma ehkä, Lindquist mietti ja yritti pysyä mukana hektisessä arjessaan. Seurasi sarja lääkäreitä ja tutkimuksia, kunnes lopullinen diagnoosi varmistui. Siinä vaiheessa tosin Lindquistkin jo tiesi mistä sairaudesta olisi kyse. Se pahin mahdollinen - ALS. Lindquistin tila huononi nopeasti ja edessä häämöttävän aikaj...

  Syksy on saatu vauhdikkaasti käyntiin mikä tarkoittaa sitä, että lukuharrastus jää nyt enemmän sattumanvaraiseksi toiminnaksi. Ja samalla ehkä tämä blogikirjoittaminenkin, mutta raporttia tulee heti kun olen saanut näistä kirjapinoni lukuisista levällään olevista kirjoista jonkin luettua. Yksi isompi pino on varattu yliopiston saksan kirjallisuuden kurssille, jolla tällä kertaa käsitellään ajanjaksoa 1871-1945. Ja jo parin seminaarin jälkeen uskallan todeta, että tämä tulee todennäköisesti olemaan yksi parhaita kursseja joita olen ylipäänsä opiskelijaurani aikana opiskellut. Eikä vähiten opettajamme, saksalaisen Frau Merkelin ansiosta. En ole vielä tohtinut kysyä olisiko hän sukua eräälle toiselle Frau Merkelille... Mutta tämä meidän Frau Merkelimme on joka tapauksessa todella hurmaava tapaus, jonka johdolla saksalaiset klassikot taittuvat kuin leikiten. Tällä hetkellä kahlaan kurssikirjoista läpi Theodor Fontanen klassikkoa 'Effi Briest', joka on todella koskettava tarina er...

Kun ollaan astuttu syyskuun puolelle niin on turha enää hymistellä - se oli sitten siinä se kesä. Omani oli minulle armollinen, ehdin tehdä suunnilleen sen minkä halusinkin. Vain muutaman lempeän kesäillan olisin halunnut lisää. Kesälukemisiani hallitsi tänä kesänä ensinnäkin kirjahyllynraivausurakkani ja toisaalta Suomi-lomani kirppismaraton. Molemmista näistä kesäkaveriksi tupsahti vanha tuttu Anna-Leena Härkönen. "Vanha tuttu" on Anna-Leena Härkösen tapauksessa kunniamaininta. Olen lukenut lähestulkoon kaikki hänen kirjansa ja monet niistä ovat päässeet myös uusintalukuun. Ja sitä kunniaa ei moni kirjailija minun osaltani saa!  Härkösen kirjat ovat minulle kuin kirjallista lohturuokaa. Ja tämä siis siitä huolimatta, että hänen kirjoissaan käsitellään lähestulkoon jokaisessa melkoisen rankkoja teemoja. Mutta Härkösen soljuva dialogi ja erityisesti terävät huomiot arkipäivän elämästä tekevät kirjoista niin herkullisen elämänmakuisia, että luen niitä aina kun omassa elämässän...

  Hyvää alkanutta Alvar Aalto -viikkoa! Viikon aikana Kotkassa järjestetään luentoja, opastettuja kierroksia ja kulttuuritapahtumia. Kotkahan on profiloitunut yhtenä Aalto-kaupungeista siellä sijaitsevan Aaltojen suunnitteleman Sunilan tehdasalueen ansiosta. Tämä viikko näyttää muuten olevan jokavuotinen tapahtuma, mutta huomasin sen vasta tänä vuonna. Ehkäpä sen vuoksi, että tänä vuonna vietetään " Alvar Aalto 125 " -juhlavuotta. Mutta varmasti ennen kaikkea siksi,  että olen juuri lukenut Jari Järvelän romaanin Aino A. ja nyt istun täällä ihan äimänkäkenä. Niin että kuka sen Viipurin kirjaston nyt sitten oikeasti suunnittelikaan...? Takakannen myyntiteksti pitää kerrankin paikkansa, Järvelän kirja on todellakin "provosoiva ja leikittelevä". Nyt nimittäin vedetään kansalliselta merkkihenkilöltä kirjaimellisesti housut alas ja paljastetaan vakavahenkisen arkkitehdin olleenkin enemmän uunoturhapuromainen naistennaurattaja. Ja kuka ne kaikki työt sitten teki? Vastaus...

Ulkosuomalaisen vuoden kohokohta on jos pääsee kesällä käymään Suomessa. Tänä kesänä olin varannut Suomi-lomaan viikon, jonka vietin Helsingin Vuosaaressa. Lomalla Suomessa tulee aina tietysti ostettua kaikenlaista tuliaista - nyt oli laukussa muun muassa kuusi pakettia uutta "tosi tummaa" ruisleipää, kirpparilta löytynyt Marimekon paita ja niinikään kirpparilöytöinä suomalaista nykykirjallisuutta. Sillä jos jotain kaipaan täällä uudessa asuinmaassani niin suomen kieltä! Nyt olen sentään sen verran parantanut omaa tilannettani, että olen synnyttänyt lapsen jonka olen opettanut puhumaan sujuvaa suomea. Jonkunhan kanssa minun täytyy päästä höpöttämään äidinkielelläni! Mutta lomaviikkoni pääantia oli se kun sain kuulla suomea ympärilläni. Joka paikassa! Sain oikein kellua ja lillua turvallisessa kielikylvyssä.  Onneksi olen kuitenkin suomalainen enkä hätkähdä maanmiesteni ja -naisteni käytöksestä. Sillä edelleenkään suomalaiset eivät pahemmin smalltalkaa, hyvä jos ottavat katsek...

  Olen tässä lomani aikana lukenut kaksi hyvin keskieurooppalaista kirjaa - keskieurooppalaista sikäli, että molemmissa kirjoissa tarinan vahvana kehikkona toimii koko 1900-luvun historia.  Saksalaisen Jenny Erpenbeckin 'Päivien loppu' (Aller Tage Abend, 2012) tekee ajatuskokeen - entäpä jos eräs tyttölapsi ei kuolekaan, kuten hän kirjan alussa tekee. Jospa jokin pieni sattuma muuttaakin tapahtumien kulun ja tytöstä kasvaa nuori nainen. Ehkä jopa vanhus? Erpenbeck kuljettaa tarinan alun tyttölasta pitkin Eurooppaa 1900-luvun alusta loppuun ja antaa tämän käydä läpi kaikki ne historian mustat aukot, jotka Eurooppa on joutunut kokemaan.  Erpenbeck tekee todella hienon romaanin tästä ajatuskokeesta, vaikkakin henkilöhahmot jäävät lukijalle harmillisen kaukaisiksi. Mutta toisaalta, päähenkilö tässä romaanissa lienee kuitenkin itse Eurooppa - mitä kaikkia epäinhimillisiä koettelemuksia rakas maanosamme onkaan joutunut läpikäymään. Erpenbeckiä kannattaa lukea, sillä hän sitoo ...

  Yksi tämän kesän lomaprojekteistani oli siivota kirjahylly ja raivata sinne uutta tilaa. Aika moni kirja joutuikin siis kokemaan kohtalonhetkensä: saisiko jäädä köllöttelemään tuttuun ja turvalliseen kotihyllyyn vai joutuisiko lähtemään uusille teille.  Eräs näistä kirjoista oli italiansuomalaisen Eija Wagerin "Paluumuuttajan käsikirja", jonka olin ostanut jollakin Suomen-lomistani. Ennen lopullista ratkaisua kirja pääsi kuitenkin yllättäin uuslukuun, sillä muistini mukaan olin pitänyt kirjasta todella paljon. Eija Wager muutti nuorena aikuisena Italiaan, jossa hän perusti perheen ja myöhemmin, erottuaan lastensa isästä, osti Pohjois-Italian vuoristosta Uusi Kuu -nimiseksi kutsumansa talon. Pikkuhiljaa talon tiluksille alkoi kertyä eläimiä kuin Nooan arkkiin.  Vuoristoelämää oli ehtinyt kulua jo kokonainen vuosikymmen kun Wager saa ajatuksen: miltä tuntuisi asua vielä Suomessa, kolmenkymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen? Inkoosta löytyy sopiva maatila ja Wager elä...