Mari Karlsson - Elämää kirjojen keskellä

Lukemiset ovat jääneet viime viikkoina hävyttömän vähiin kaikenlaisten työmatkojen ja perheprojektien vuoksi. Ainakin viisi kirjaa makaa levällään pitkin huushollia ilman toivoakaan, että pääsisivät luettujen kirjojen kastiin. Viimeisin työmatka johti Islantiin, jossa sain onneksi ison annoksen kulttuurivaikutteita ja niitä täällä nyt sulattelen. Reykjavik on varsinainen paradoksi, pieni kalastajakylän tuntuinen kaupunki jossa keskellä töröttää maailmanluokan konserttitalo. Sitä kävimme ihmettelemässä ja kuulimme myös uutta islantilaista musiikkia Harpassa järjestetyllä Tectonics -festivaalilla. Kulttuurista sai nauttia myös lentomatkoilla, Icelandic Air nimittäin tarjoaa ihan mukavan menyyn sekä islantilaisia että kansainvälisiä elokuvia. Menomatkalla näin juuri tänne Tukholmaan ensi-iltaan tulleen elokuvan "Rams" joka kertoo kahdesta lammasfarmariveljeksestä. Tarina on täynnä dramatiikkaa ja karun kauniita kuvia islantilaisesta luonnosta. Kotimatkalla valitsin...

Hannu Raittilan kirjat tulevat mukaan kirjastosta yleensä vähän puolivahingossa. Jotenkin mielessä on sellainen harhaluulo, etten pidä Raittilan kirjoista mutta sitten kun satun sellaisen aloittamaan olen aina iloisesti yllättynyt. Viimeksi kävi niin joululomalla kun sattumalta aloitin Pamisoksen purkauksen (2005) ja hotkaisin sen kerralla. Yksi Raittilan parhaita! Terminaalin nappasin sitten kirjastosta ihan tarkoituksella mukaani, halusin lukea lisää Raittilalta. Ja alku lähtikin vetämään välittömästi. Nautin siitä, miten Raittila rakentaa tarinansa perustuksia - täkyjä asetetaan osoittamaan suuntaan jos toiseenkin ja lukija odottaa jännityksellä missä ihmeessä nämä kaikki osaset tulevat kohtaamaan toisensa. Terminaalissa on hienot ainekset maailmanluokan romaaniin mutta sortuu paikoitellen jaaritteluun ja venyttelyyn. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää pois osaa siitä valtavasta taustatyöstä, jota romaani on vaatinut. En tiedä olisiko ollut esimerkiksi välttämätö...

Pari päivää sen jälkeen kun haikailin Knausgårdin perään ja mietin tohdinko tuohon tarttua, ruotsalainen kirjailija ja kolumnisti Bengt Ohlsson mietiskeli Dagens Nyheterissä samaa. Karl Ove Knausgård är en författare som jag undvikit in i det längsta. ”Min kamp” har varit snackislitteraturens Matterhorn, en hyllmeter som det skrikits om så gällt att det skurit genom märg och ben, och ju fler omdömesgilla kompisar som sagt att böckerna ”faktiskt” är riktigt bra, desto tjurigare har mitt motstånd blivit. ANNONS: Men nu är tiden mogen. Böckerna har fått svalna. Dessutom ser ingen att jag läser dem – eller typ läser dem – eftersom jag går med anonyma hörlurar på öronen, under hundpromenader och storhandlingar. Ohlssonin ratkaisu oli tarttua äänikirjaan, itse otin rohkeasti härkää sarvista ja aloin lukea Knausgårdin Taisteluni kakkososaa. Ja mitä tapahtui? Kirja kulkee tällä hetkellä mukanani joka paikkaan - ruokapöytään, työmatkalle, tunnelbanaan, vessaan... Tänään ...

Risto Räppääjiä on meillä vuosien mittaan luettu ja katsottu, ensin tulivat elokuvat ja nyt kahlataan läpi kirjasarjaa. Mukavaa, että 6-vuotias haluaa minun vielä lukevan - varsinkin näissä Risto Räppääjissä sisäinen radioteatterilaiseni pääsee oikeuksiinsa. Ja ottamatta sen enempää kantaa elokuvaversioihin tai niiden keskinäiseen paremmuuteen voin kuitenkin paljastaa, että oma Elvini on hyvin lähellä Ulla Tapanisen roolisuoritusta. Tämä kirja on sarjan neljäs osa ja tekstissä on vielä jäljellä sitä tuoreutta joka ehkä myöhemmissä kirjoissa hiukan himmenee kaikkien hauskojen ja nolojen tilanteiden sekamelskassa. Tätä oli mukava lukea ääneen, teksti soljui sujuvasti ja välillä kikatettiin vatsa vääränä sekä lukija että kuuntelija. Elvi oli tämän kirjan todellinen stara - nainen jolle ei sanota ei, kuten Lennartkin saa kokea. Hiukan kyllä ärsytti Rauhan saamattomuus miesasioissaan mutta en vielä ryhtynyt avaamaan sitä vyyhteä 6-vuotiaalle. Oma "miehenmet...

Eilen aloin katsella kotona kuinka auki olevia kirjoja lojui vähän siellä sun täällä. Laukussa yksi, olohuoneessa toinen ja sängyn vieressä peräti kolme. Kaikki viisi kirjaa ovat todella mielenkiintoisia mutta niin erilaisia, että niitä pitää lukea aina kun kuhunkin kirjaan sopiva mielentila iskee päälle. Illalla ennen nukahtamista valitsin Bodil Malmstenin fragmenttisen päiväkirjan, sillä nimellä sitä kenties voisi parhaiten kuvata. Malmsten asuu kirjaa kirjoittaessaan vielä Ranskassa, rakkaassa Finistèren talossaan. Hän kertoo elämästään , talostaan ja taistelustaan puutarhassa riehuvia myyriä vastaan mutta suuri osa kirjasta (ja kaikista hänen kirjoistaan) käsittelee elämää noin ylipäänsä, ajankohtaisia tapahtumia (tässä kirjassa Ranskan lähiömellakat) ja arjen pieniä sattumuksia, jotka kuitenkin kertovat niin paljon meistä ihmisistä. Syy miksi tämä kirja on auki juuri nyt on se, että Bodil Malmsten kuoli noin kuukausi sitten - ei yllättäen sillä hän oli kirjoittanut ja twiit...

Kirja-ale alkoi täällä Ruotsissa tänään klo 7.00. Sen verran moni tuli aamulla vastaan keltaisen kirjakassin kanssa, että pakkohan sinne oli myös mennä "vain katsomaan". Olin jo etukäteen selaillut aleluetteloa ja bongannut Astrid Lindgrenin elämänkerran ja sen nappasinkin mukaani. Lisäksi löytyi ensiapua viikonloppuna iskeneelle kevät- ja puutarhakuumeelle - Trädgårdshandbok för lata  - sekä tuoreen nobelvoittajan kirja Tsernobylistä. Tyttärelle ostin myös pari kirjaa, mm. tietokirjan maapallosta. Juuri toissailtana nimittäin yritin selittää miten maanjäristys syntyy ja nyt löytyi kirja, jossa se selitetään selkeästi. Ensimmäinen saalistuskeikka oli siis onnistunut mutta itseni tuntien tämä ei jää viimeiseksi vaan tulen pyörimään tuolla kirjakekojen ympärillä vielä monta kertaa.

Belgialaisen kirjailijan Kristien Hemmerechtsin "De vrouw die de honden eten gaf" (Nainen joka ruokki koirat) on ollut ilmestymismaassaan suuri puheenaihe. Romaanin päähenkilöt ovat tuttuja jokaiselle belgialaiselle. Ja pohjoisen asukkaallakin alkavat kellot soida kun lukee lyhyen kertauksen uutisesta joka sai koko Belgian shokkiin 20 vuotta sitten. Marc Dutroux tuomittiin elinkautiseen kuuden tytön kidnappauksesta ja raiskauksesta sekä neljän tytön murhasta. Hänen ex-vaimonsa Michelle Martin tuomittiin 30 vuoden vankeuteen avunannosta ja annettuaan kahden tytöistä kuolla nälkään. Tästä juontuu myös kirjan nimi - aviomies ohjeisti vaimon antamaan koirille ja vangituille tytöille ruokaa sillä aikaa kun hän kärsi pienempää vankeustuomiota. Vaimo ruokki vain koirat. Kristien Hemmerechts kirjoittaa tässä romaanissa tapahtumista vaimon näkökulmasta nähtynä. Kuinka paljon kirja perustuu faktoihin jää epäselväksi mutta olen melko varma, että näiden kahden ihmisen elämä on bel...