Siirry pääsisältöön

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Hannu Raittilan kirjat tulevat mukaan kirjastosta yleensä vähän puolivahingossa. Jotenkin mielessä on sellainen harhaluulo, etten pidä Raittilan kirjoista mutta sitten kun satun sellaisen aloittamaan olen aina iloisesti yllättynyt. Viimeksi kävi niin joululomalla kun sattumalta aloitin Pamisoksen purkauksen (2005) ja hotkaisin sen kerralla. Yksi Raittilan parhaita!

Terminaalin nappasin sitten kirjastosta ihan tarkoituksella mukaani, halusin lukea lisää Raittilalta. Ja alku lähtikin vetämään välittömästi. Nautin siitä, miten Raittila rakentaa tarinansa perustuksia - täkyjä asetetaan osoittamaan suuntaan jos toiseenkin ja lukija odottaa jännityksellä missä ihmeessä nämä kaikki osaset tulevat kohtaamaan toisensa.

Terminaalissa on hienot ainekset maailmanluokan romaaniin mutta sortuu paikoitellen jaaritteluun ja venyttelyyn. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää pois osaa siitä valtavasta taustatyöstä, jota romaani on vaatinut. En tiedä olisiko ollut esimerkiksi välttämätöntä käydä läpi kaikki purjehduksen nippelitiedot, itse asiassa koko se osa jossa Johan purjehtii Kreivin kanssa etsiessään tytärtään on mielestäni aika turha.


Niin, ne nippelitiedot - purjehduksesta en tiedä mitään mutta kun sattumalta löydän kohdan joka selvästikään ei pidä paikkansa, luottamus kirjailijaan alkaa horjua. Illuusio katoaa kun muistaa, että kirjailijakin on vain satujen sepittäjä eikä tämä oikeasti ole totta. Tässä kirjassa se osui kohtaan, jossa Johan tapaa ruotsalaisia turisteja Saint-Barthélemyn saarella. Raittila kirjoittaa kuinka ruotsalaiset hokivat "Stefans dag" ja siitä Johan ymmärsi näiden puhuvan tsunamista. Tämä pieni lipsahdus paljastaa, että turistit eivät missään nimessä voineet olla ruotsalaisia koska Ruotsissa tapaninpäivä tunnetaan nimella "annandag jul". Ja jos he saisivat päähänsä alkaa puhua päivästä nimipäiväsankarin mukaan niin todennäköisempää on, että silloin puhuttaisiin Staffanista joka liittyy ruotsalaiseen jouluperinteeseen ja erityisesti Lucian-päivän viettoon. Olen aika pettynyt, että Raittila on päästänyt tällaisen lapsuksen tekstiinsä!


Mutta kirjan keskivaiheen horjuvuuden jälkeen loppu on taas hienoa ammattilaisen tekstiä, kirjan osaset kootaan yhteen ja lopussa voi hyvillä mielin todeta, että ympyrä sulkeutuu tässäkin tarinassa. Romaanissa on monta tasoa ja teemaa mutta kun lukee kirjan näin vuonna 2016, erityisen kiinnostava sivujuonne on Syyrian sota joka siis sekin saadaan limitettyä tarinan kulkuun. Raittilalla lienee oraakkelin kykyjä, kirja on nimittäin paikoin pelottavan ajankohtainen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle