Siirry pääsisältöön

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Hannu Raittilan kirjat tulevat mukaan kirjastosta yleensä vähän puolivahingossa. Jotenkin mielessä on sellainen harhaluulo, etten pidä Raittilan kirjoista mutta sitten kun satun sellaisen aloittamaan olen aina iloisesti yllättynyt. Viimeksi kävi niin joululomalla kun sattumalta aloitin Pamisoksen purkauksen (2005) ja hotkaisin sen kerralla. Yksi Raittilan parhaita!

Terminaalin nappasin sitten kirjastosta ihan tarkoituksella mukaani, halusin lukea lisää Raittilalta. Ja alku lähtikin vetämään välittömästi. Nautin siitä, miten Raittila rakentaa tarinansa perustuksia - täkyjä asetetaan osoittamaan suuntaan jos toiseenkin ja lukija odottaa jännityksellä missä ihmeessä nämä kaikki osaset tulevat kohtaamaan toisensa.

Terminaalissa on hienot ainekset maailmanluokan romaaniin mutta sortuu paikoitellen jaaritteluun ja venyttelyyn. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää pois osaa siitä valtavasta taustatyöstä, jota romaani on vaatinut. En tiedä olisiko ollut esimerkiksi välttämätöntä käydä läpi kaikki purjehduksen nippelitiedot, itse asiassa koko se osa jossa Johan purjehtii Kreivin kanssa etsiessään tytärtään on mielestäni aika turha.


Niin, ne nippelitiedot - purjehduksesta en tiedä mitään mutta kun sattumalta löydän kohdan joka selvästikään ei pidä paikkansa, luottamus kirjailijaan alkaa horjua. Illuusio katoaa kun muistaa, että kirjailijakin on vain satujen sepittäjä eikä tämä oikeasti ole totta. Tässä kirjassa se osui kohtaan, jossa Johan tapaa ruotsalaisia turisteja Saint-Barthélemyn saarella. Raittila kirjoittaa kuinka ruotsalaiset hokivat "Stefans dag" ja siitä Johan ymmärsi näiden puhuvan tsunamista. Tämä pieni lipsahdus paljastaa, että turistit eivät missään nimessä voineet olla ruotsalaisia koska Ruotsissa tapaninpäivä tunnetaan nimella "annandag jul". Ja jos he saisivat päähänsä alkaa puhua päivästä nimipäiväsankarin mukaan niin todennäköisempää on, että silloin puhuttaisiin Staffanista joka liittyy ruotsalaiseen jouluperinteeseen ja erityisesti Lucian-päivän viettoon. Olen aika pettynyt, että Raittila on päästänyt tällaisen lapsuksen tekstiinsä!


Mutta kirjan keskivaiheen horjuvuuden jälkeen loppu on taas hienoa ammattilaisen tekstiä, kirjan osaset kootaan yhteen ja lopussa voi hyvillä mielin todeta, että ympyrä sulkeutuu tässäkin tarinassa. Romaanissa on monta tasoa ja teemaa mutta kun lukee kirjan näin vuonna 2016, erityisen kiinnostava sivujuonne on Syyrian sota joka siis sekin saadaan limitettyä tarinan kulkuun. Raittilalla lienee oraakkelin kykyjä, kirja on nimittäin paikoin pelottavan ajankohtainen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...