sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Hannu Raittilan kirjat tulevat mukaan kirjastosta yleensä vähän puolivahingossa. Jotenkin mielessä on sellainen harhaluulo, etten pidä Raittilan kirjoista mutta sitten kun satun sellaisen aloittamaan olen aina iloisesti yllättynyt. Viimeksi kävi niin joululomalla kun sattumalta aloitin Pamisoksen purkauksen (2005) ja hotkaisin sen kerralla. Yksi Raittilan parhaita!

Terminaalin nappasin sitten kirjastosta ihan tarkoituksella mukaani, halusin lukea lisää Raittilalta. Ja alku lähtikin vetämään välittömästi. Nautin siitä, miten Raittila rakentaa tarinansa perustuksia - täkyjä asetetaan osoittamaan suuntaan jos toiseenkin ja lukija odottaa jännityksellä missä ihmeessä nämä kaikki osaset tulevat kohtaamaan toisensa.

Terminaalissa on hienot ainekset maailmanluokan romaaniin mutta sortuu paikoitellen jaaritteluun ja venyttelyyn. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää pois osaa siitä valtavasta taustatyöstä, jota romaani on vaatinut. En tiedä olisiko ollut esimerkiksi välttämätöntä käydä läpi kaikki purjehduksen nippelitiedot, itse asiassa koko se osa jossa Johan purjehtii Kreivin kanssa etsiessään tytärtään on mielestäni aika turha.


Niin, ne nippelitiedot - purjehduksesta en tiedä mitään mutta kun sattumalta löydän kohdan joka selvästikään ei pidä paikkansa, luottamus kirjailijaan alkaa horjua. Illuusio katoaa kun muistaa, että kirjailijakin on vain satujen sepittäjä eikä tämä oikeasti ole totta. Tässä kirjassa se osui kohtaan, jossa Johan tapaa ruotsalaisia turisteja Saint-Barthélemyn saarella. Raittila kirjoittaa kuinka ruotsalaiset hokivat "Stefans dag" ja siitä Johan ymmärsi näiden puhuvan tsunamista. Tämä pieni lipsahdus paljastaa, että turistit eivät missään nimessä voineet olla ruotsalaisia koska Ruotsissa tapaninpäivä tunnetaan nimella "annandag jul". Ja jos he saisivat päähänsä alkaa puhua päivästä nimipäiväsankarin mukaan niin todennäköisempää on, että silloin puhuttaisiin Staffanista joka liittyy ruotsalaiseen jouluperinteeseen ja erityisesti Lucian-päivän viettoon. Olen aika pettynyt, että Raittila on päästänyt tällaisen lapsuksen tekstiinsä!


Mutta kirjan keskivaiheen horjuvuuden jälkeen loppu on taas hienoa ammattilaisen tekstiä, kirjan osaset kootaan yhteen ja lopussa voi hyvillä mielin todeta, että ympyrä sulkeutuu tässäkin tarinassa. Romaanissa on monta tasoa ja teemaa mutta kun lukee kirjan näin vuonna 2016, erityisen kiinnostava sivujuonne on Syyrian sota joka siis sekin saadaan limitettyä tarinan kulkuun. Raittilalla lienee oraakkelin kykyjä, kirja on nimittäin paikoin pelottavan ajankohtainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!