Siirry pääsisältöön

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Hannu Raittilan kirjat tulevat mukaan kirjastosta yleensä vähän puolivahingossa. Jotenkin mielessä on sellainen harhaluulo, etten pidä Raittilan kirjoista mutta sitten kun satun sellaisen aloittamaan olen aina iloisesti yllättynyt. Viimeksi kävi niin joululomalla kun sattumalta aloitin Pamisoksen purkauksen (2005) ja hotkaisin sen kerralla. Yksi Raittilan parhaita!

Terminaalin nappasin sitten kirjastosta ihan tarkoituksella mukaani, halusin lukea lisää Raittilalta. Ja alku lähtikin vetämään välittömästi. Nautin siitä, miten Raittila rakentaa tarinansa perustuksia - täkyjä asetetaan osoittamaan suuntaan jos toiseenkin ja lukija odottaa jännityksellä missä ihmeessä nämä kaikki osaset tulevat kohtaamaan toisensa.

Terminaalissa on hienot ainekset maailmanluokan romaaniin mutta sortuu paikoitellen jaaritteluun ja venyttelyyn. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää pois osaa siitä valtavasta taustatyöstä, jota romaani on vaatinut. En tiedä olisiko ollut esimerkiksi välttämätöntä käydä läpi kaikki purjehduksen nippelitiedot, itse asiassa koko se osa jossa Johan purjehtii Kreivin kanssa etsiessään tytärtään on mielestäni aika turha.


Niin, ne nippelitiedot - purjehduksesta en tiedä mitään mutta kun sattumalta löydän kohdan joka selvästikään ei pidä paikkansa, luottamus kirjailijaan alkaa horjua. Illuusio katoaa kun muistaa, että kirjailijakin on vain satujen sepittäjä eikä tämä oikeasti ole totta. Tässä kirjassa se osui kohtaan, jossa Johan tapaa ruotsalaisia turisteja Saint-Barthélemyn saarella. Raittila kirjoittaa kuinka ruotsalaiset hokivat "Stefans dag" ja siitä Johan ymmärsi näiden puhuvan tsunamista. Tämä pieni lipsahdus paljastaa, että turistit eivät missään nimessä voineet olla ruotsalaisia koska Ruotsissa tapaninpäivä tunnetaan nimella "annandag jul". Ja jos he saisivat päähänsä alkaa puhua päivästä nimipäiväsankarin mukaan niin todennäköisempää on, että silloin puhuttaisiin Staffanista joka liittyy ruotsalaiseen jouluperinteeseen ja erityisesti Lucian-päivän viettoon. Olen aika pettynyt, että Raittila on päästänyt tällaisen lapsuksen tekstiinsä!


Mutta kirjan keskivaiheen horjuvuuden jälkeen loppu on taas hienoa ammattilaisen tekstiä, kirjan osaset kootaan yhteen ja lopussa voi hyvillä mielin todeta, että ympyrä sulkeutuu tässäkin tarinassa. Romaanissa on monta tasoa ja teemaa mutta kun lukee kirjan näin vuonna 2016, erityisen kiinnostava sivujuonne on Syyrian sota joka siis sekin saadaan limitettyä tarinan kulkuun. Raittilalla lienee oraakkelin kykyjä, kirja on nimittäin paikoin pelottavan ajankohtainen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (2013)

Kävin viime jouluisen Suomen loman aikana aleostoksilla kirjakaupassa ja saavuttuani kassalle kirjapinoni kanssa, myyjä tempaisi vieressään olevasta kasasta kirjan ja kehoitti ottamaan senkin - "tästä hyvä dekkari edullisesti". Ja toden totta, hyvän dekkarin tulin ostaneeksi!

Samuel Bjørkin nimen taakse kätkeytyy norjalaiskirjailija Frode Sander Øien, joka tällä kirjalla avaa suunnitellun - omien sanojensa mukaan 10-15 dekkarin - sarjan. Päähenkilöt ovat hieman Oiva Lohtanderin tyyppinen Holger Munch ja - tämä yhteys on toki mainittu monessa muussakin arviossa - hyvinkin Lisbeth Salanderin oloinen Mia Krüger. Holger ja Mia ovat olleet työpari jo aiemmin, ja hyvin menestynyt sellainen, kunnes traagiset tapahtumat pakottivat parin jäähylle. Kirjassa tapahtuva murhasarja saattaa kuitenkin työparin jälleen yhteen sillä nyt tarvitaan maan parhaat poliisit tutkimaan työn alla olevaa murhatapausta.

Mia ymmärtää nopeasti, että murhaajan kohteena ovat kuusivuotiaat, pian koulunsa al…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…