Karl Ove Knausgård är en författare som jag undvikit in i det längsta. ”Min kamp” har varit snackislitteraturens Matterhorn, en hyllmeter som det skrikits om så gällt att det skurit genom märg och ben, och ju fler omdömesgilla kompisar som sagt att böckerna ”faktiskt” är riktigt bra, desto tjurigare har mitt motstånd blivit.
Ohlssonin ratkaisu oli tarttua äänikirjaan, itse otin rohkeasti härkää sarvista ja aloin lukea Knausgårdin Taisteluni kakkososaa. Ja mitä tapahtui? Kirja kulkee tällä hetkellä mukanani joka paikkaan - ruokapöytään, työmatkalle, tunnelbanaan, vessaan... Tänään nukuin aamulla pommiin koska en malttanut lopettaa lukemista ennen kuin yhdeltä yöllä.
Ymmärrän jo kyllä täysin Knausgårdin lumon. Kaikki se arkipäivän tarkkailu ja ajatusten raportointi on jotenkin hypnoottista. Ja hyvin usein voin lukijana samastua Knausgårdin ajatuksenkulkuun. Pelottavankin usein... Hiukan kyllä edelleenkin ahdistaa se tekstimassa, ilman pienintäkään taukoa ja hengähdyspaikkaa. Tekstiin sukeltaa sisälle ja kun siellä on niin ei malta millään tulla takaisin pintaan. Niin kävi viime yönäkin kunnes yhtäkkiä huomasin kauhukseni kuinka myöhä jo oli.
Olen tällä hetkellä sivulla 96 ja ehtinyt käydä Karl Oven kanssa jo vaikka missä - viisivuotissynttäreillä, vauvamuskarissa, tivolissa. Mihin tässä vielä päädytäänkään!
Knausgårdin teksti tosiaan kuin hypnotisoi ja sen hotkaisee. En ole kuitenkaan hänen suurin faninsa, vaan koen hänen tekstinsä rentouttavaksi jaaritteluksi. Silti vähän kutkuttaisi taas lukea seuraava osa. ;)
VastaaPoista"Rentouttava jaarittelu" on osuva kuvaus! Aloitin suoraan kakkososasta ja se oli hyvä päätös koska nämä lapsiperheen ja maahanmuuttajan aivoitukset ovat minulla lähellä sydäntä tällä hetkellä.
VastaaPoista