Siirry pääsisältöön

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys



Lomatunnelmissa

Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin.

Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen!

***

Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta

Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories. Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiintoisia huomioita elämästä ja tarinointia siitä, minkälaista on kirjoittavan parin yhteiselo. Mikä nautinto!

Arvasin jo etukäteen, että tulisin todennäköisesti pitämään tästä kirjasta joten olin varannut sen juhannusviikonlopun lukemisiksi. Ja tämä juhannus, kuten Siri Hustvedtin kirjakin, olisivat puolestani saaneet jatkua vaikka kuinka pitkään. Kirjan jälkimaininkeina varailen nyt kirjastosta pariskunnan kirjoja, sillä en halua poistua Hustvedtin ja Austerin taikapiiristä.

Hustvedtin kirja pääsee hyllyssäni samalle osastolle kuin Joan Didionin mestariteos "Maagisen ajattelun aika", jonka olen lukenut aina kuoleman surun iskiessä päälle.

We all die, but I had him in my life, and because I had him, I'm not who I was when I met him but someone else - better, warmer, tougher, wiser. I used to say to Paul, You're the heart of my heart. He was and he is.

***

Siri Hustvedt: Ghost Stories. A Memoir (Simon & Schuster 2026)

Ihmissuhdehässäkkää Skånessa

Sitten tämän vuoden varsinaiseen yllätyskirjaan: Amanda Romaren romaaniin Judas. Romare (s. 1989) on nykyään täällä Ruotsissa äänessä joka tuutissa, joten päätin ottaa selvää mistä on kysymys. Aloitin tästä hänen uusimmastaan, joka on jatko-osa esikoiskirjalle "Halva Malmö består av killar som dumpat mig", joka löytyy myös suomeksi nimellä "Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut" ja kirjahan löytyy nyttemmin myös Netflix-sarjana. Autofiktiivisessä kirjassaan "Judas" Romare kertoo miten sitten kävi kun poikaystävä vihdoin löytyi.

Tätä oli hauska lukea, ihastuin Amandan persoonaan täysillä! Ja ihastuin ehkä ennen kaikkea siihen miten Romare kuvaa Amandaa ja tämän tiivistä lähipiiriä. Kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä, johon liittyvät luontevasti mukaan myös sekä Amandan omat että ystävien vanhemmat. Liikutuin erityisesti lukiessani, miten Amanda siskonsa ja isänsä kanssa hoitavat dementiaa sairastavaa isoäitiä ja olen ymmärtänyt lehtihaastatteluista, että näin olisi myös kirjailijan oikeassa elämässä.

Ehdin jo instagramissa julistaa, että jos olet Lena Dunham -fani niin tulet todennäköisesti myös pitämään Amanda Romaren teksteistä. Mutta nyt kun katselin tarkemmin Romaren Suomessa saamia arvioita niin en olekaan enää niin varma. Suomenruotsalaisen Hufvudstadsbladet-lehden kriitikko Adrian Perera toteaa, että toisin kuin Halva Malmö-esikoista, Judas-romaania tuskin kannattaa lukea. ”Amanda Romaren romaanista puuttuu punainen lanka, ellei sellaisena pidetä päähenkilön kykyä tuskailla siitä, että hän tuskailee käytöstään ja haluaa haluta jotain muuta.”

Saattaa olla niin, että minua Romaren tekstissa viehättäneet ajankohtaisuus ja huumorilla sävytetty elämäntarkkailu ovat liiaksi sidoksissa tähän nykyiseen asuinkulttuuriini. Ja ehkäpä Romaren humoristinen kieli ei edes taivu suomeksi tai antaa tyhjän vaikutelman suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Itse nautin kirjasta eniten juuri niinä hetkinä kun tajusin, että elän tätä samaa aikaa, jota kirjailija kuvaa. Tässä ja nyt.

***

Amanda Romare: Judas (Natur & Kultur 2026)


Pettymyskirja, jossa oli hetkensä (sisältää juonipaljastuksen!)

Pinoon mahtui yksi pettymyskin… Luen uskollisesti aina Anna-Leena Härkösen uusimman, niin tälläkin kertaa. Tiedän toki, että Härkönen kirjoittaa kevyttä ja lyhyttä proosaa. Mutta tällä kertaa tuli tunne, että en ehkä enää jaksa innostua seuraavasta kirjasta. Jäin miettimään myös Mykkien pöytä -kirjan markkinointia, joka on hoidettu jokseenkin huolettomaan tyyliin. Kirjan kansi on  ehkä ideoitu jonkun kahvipaussin lomassa. "Ai sillä päähenkilöllä on alkoholiongelma, no pistetääs tähän sitten viinilasi."

Kirjan päähenkilöllä Lenillä on paljonkin ongelmia, mutta alkoholi on niistä itse asiassa se pienin. Anna-Leena Härkösen päähenkilöt ovat oikeastaan aika lailla yksi ja sama henkilö, hiukan eri variaatioina: keski-ikäinen nainen, jonka suurin ongelma on se, että hän pakenee suuria tunteita vitsailun ja ironian peiton alle.

Tarinan pelasti lopulta se, että Härkönen pistää Leninsä ryhdistäytymään ja kohtaamaan tragediansa. Mutta se tapahtuu vasta kun onelinerit on kulutettu loppuun. Kirjan keskiosa on melkoista dialogin ilotulitusta, mikä tosin saa selityksensä kirjan lopussa. Mutta olin suoraan sanoen jo tuskastua näennäisen yhdentekevään huulenheittoon. Kunnes sitten luen kirjan luvun numero 28 ja muistan, miksi en tule koskaan hylkäämään Härköstä:

Meidät erotti keskoskaapin lasi, mutta pian tuntui kuin sitä ei ollut olemassa. Tämä olento lumosi minut. Aloin kaiken järjen vastaisesti toivoa, että hänestä olisi sittenkin eläjäksi. 
Onpa hänellä voimakkaat jalat, eräs hoitaja kehui. – Vaikea laittaa näitä letkuja, kun potkii niin paljon. 
Olin pakahtua ylpeydestä. Minun pojallani oli voimakkaat jalat! Silloin minusta tuli lopullisesti äiti.

***

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä (Otava 2026)





Kommentit

  1. Odotan Hustvedtin kirjaa kirjastosta ja odotan siltä paljon.

    Totta, Härkönen kyllä toistaa itseään. Odotan hänenkin kirjaansa. Kiva sitaatti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen yrittänyt lukea Hustvedtia aiemminkin ja nyt huomasin, että omasta hyllystä löytyy peräti kolme kirjaa häneltä. Olen siis todella yrittänyt! Mutta vasta tämä Ghost Stories jollakin tavalla aukaisi koodin, millä mielellä Hustvedtia kannattaa lukea. Olen jo aloittanut yhtä aiemmin kesken jäänyttä kirjaa ja yhtäkkiä huomaan siellä punaisen langan sekä autofiktiivisiä viitteitä, jotka aukeavat nyt ihan eri tavalla. Toivon, että saan Hustvedtista uuden "kirjailijakaverin"! Härkönenhän on ollut luottokirjailijani aina, mutta toivoisin hänelle enemmän rohkeutta kokeilla jotain uutta ja ehkä ennen kaikkea rohkeutta sukeltaa teksteissään syvemmälle. Nyt ne jäävät kovin pinnallisiksi - lukuun ottamatta tuota sitaattia, josta ilahduin kun se tuli vastaan kirjan loppupuolella.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...