Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa...

It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything.

Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen Jenny Offillin kirjasta 'Weather' (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet saksankielisiä tieteellisiä artikkeleita. Tiedättehän ne, joissa yksi lause on sivun mittainen ja kun olet päässyt lauseen loppuun, et muista enää sen alkua...

Tarinan Lizzie on töissä kirjastossa ja elää hektistä elämää äitina, vaimona, tyttärenä ja ex-huumeriippuvaisen veljen sisarena. Tarinassa eletään tuomiopäivän tunnelmissa: ilmastokriisi dominoi uutisia samalla kun USA:n poliittisessa elämässä kuohuu. Lizzie navigoi arkielämän ongelmien keskellä, mutta tulevaisuus huolestuttaa. Kotikaupungin New Yorkin arvioidaan jäävän veden alle vuoteen 2047 mennessä. Olisiko jo aika etsiä uusi asuinpaikka, mielellään jonkun mäen päältä. Vai pitäisikö kouluikäinen poika lähettää kesäleirille, jossa opetetaan selviytymistaitoja?

Mutta samaan aikaan pitää hoitaa työt ja koulu, tukea veljeä tämän vastasyntyneen vauvan hoitamisessa ja yrittää pitää keittiössä pyörivät hiiret kurissa. Aikamoinen härdelli! Ei ihme, että teksti on katkonaista eikä varsinaista juontakaan tarinaan löydy. Tosin harvoinhan sitä juonta elämästäkään löytyy. Tätä kirjaa suosittelenkin lämpimästi, jos kaipaa katkelmallista luettavaa.

Lukuväsymykseen saattaisi myös sopia Alison Bechdelin 'Are You My Mother?' (Äideistä parhain), joka on jatko-osa Bechdelin jo pieneksi klassikoksi nousseelle teokselle 'Hautuukoti'. Bechdel on tutustumisen arvoinen nimi, jos on kiinnostunut sarjakuvataiteesta.  "Äideistä parhain" ei valitettavasti yllä ihan samalle tasolle kuin aikaisempi teos, tarina jää hajanaiseksi ja lukija on useammankin kerran ymmällään. Mutta jos pitää esimerkiksi Liv Strömquistin syväluotaavista katsauksista psykologian historiaan, tämä saattaisi kiinnostaa myös. Bechdelin tyyli on henkilökohtaisempi kuin Strömquistin, mutta klassikot Freud, Winnicott ja Woolf saavat hekin paljon tilaa. 

Sen sijaan lukuväsymystä ei kannata yritä taltuttaa viime vuoden saksalaisen Buchpreis-palkinnon voittaneella teoksella. Itse taistelin sen kanssa pari kuukautta, vaikka kirja on vain vaivaiset 160 sivua. Edellinen voittaja, Martina Hefterin whatsup-viestittelyn ympärille kehitelty tarina, oli sekin ohuehko ja kevyen tuntuinen tarina, joka kuitenkin sisälsi paljon painavaa asiaa. Tämänkertainen voittaja, Dorothee Elmigerin 'Die Holländerinnen' (Hollannittaret) on kuitenkin massiivinen tiiliskivi puserrettuna pieneen tilaan, jota sai tavailla hitaasti ja hartaudella. Kirjan sanasto ei sinällään ole hankala, mutta se rakenne! 

Kirja on sommiteltu useammalle tasolle, joiden välillä tarinaa kehitellään. Kirja kertoo naiskirjailijasta, joka saa työtarjouksen dokumentoida Keski-Amerikan viidakkoon suuntautuvasta teatteriprojektista. Tarkoituksena on rekonstruoida vuonna 2014 samalla paikalla tapahtunut kahden hollantilaisturistin katoaminen. Kirjan kehyskertomuksena on kirjailijan kolme vuotta myöhemmin pitämä luentosarja, jossa hän kertoo projektista ja sen etenemisestä viidakossa. Tarina sisältää myös viidakossa etenevän ryhmän toisilleen kertomia tapahtumia joko omasta tai toisten elämistä. Nämä tarinat ovat synkähköjä ja osittain jopa makaabereja ja synnyttävät tarinaan hyvin painostavan tunnelman. 

Mainittakoon vielä, että Elmiger käyttää kirjan kerronnan välineenä saksan konjuktiivia, jonka avulla ilmaistaan hypoteettisia tilanteita ja epävarmuutta. Ainoastaan kirjailijan luentotilanteiden kerronta on ilmaistu indikatiivissa eli neutraalissa verbimuodossa. Kirjassa on lisäksi paljon intertekstuaalisia viitteitä, jotka tuovat tarinaan lisätasoja. Tarina ei myöskään sisällä varsinaisia dialogeja, joten tekstimassa on tiheää juurakkoa, jota joutuu totisesti kompastelemaan päästäkseen eteenpäin.

Toivottavasti tämä kirja käännetään myös muille kielille, sillä kyseessä on eittämättä mestariteos. C1-saksalla sain sen läpi ihan kunnialla, mutta varsinaista lukunautintoa en päässyt kokemaan. Lohdutuksena tosin olen saanut lukea saksalaisista kirja-arvioista, että teos on vaativa myös saksaa ensimmäisenä kielenään puhuville.

Lopuksi vielä pieni kirjakohu täältä ruotsinsuomalaisesta kulttuurisfääristä! Kirjailija Martin Jern ja kuvittaja Loka Kanarp julkaisivat viime vuonna ensimmäisen osan lasten- ja nuortendekkarisarjasta, jossa päähenkilönä on ruotsinsuomalainen (!) Noel Ojala. Yhdessä kaverinsa Mahmudin kanssa hän ratkoo outoja tapauksia, kuten syntymäpäiväkekkereiltä kadonneiden karkkipussien arvoituksen.

Kirjassa on myös käytetty suomenkielisiä fraaseja pariin otteeseen, mutta käsittääkseni kummallakaan kirjan tekijällä ei ole suomenkielistä taustaa. Eikä suomenkielen taitoa ole nähtävästi myöskään kustantajalla. Se, että Noel sanoo mummulleen heipat sanalla "Näkemiin!", kuulostaa oudon jäykältä. Mutta ehkäpä Noelin perheessä on vähän etäisemmät välit? Noelin suhde äitiinsä sen sijaan saa synkän sävyn kun äiti tiuskaisee pojalleen "Ole hiljaa vitun paskiainen!". Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa Noel on mennyt herättämään äidin tämän yrittäessä nukkua yövuoron jälkeen, joten äidin hermot saattavat olla erityisen tiukalla. Mutta me ruotsinsuomalaiset olemme sitä mieltä, että edes siinä tilanteessa ei äiti huutaisi lapselleen näin törkeästi. 

Vai mitä mieltä olette siellä emomaassa? Onko suomen kieli muuttunut jo niin paljon, että tämä huudahdus on muuttunut yleiskieliseksi? Onko aika meidän ulkosuomalaistenkin päivittää suomenkieltämme? Toivottavasti ei!

**

Jenny Offill: Weather (Ilmastoja, kääntäjä Marja Luoma, Gummerus 2020)

Alison Bechdel: Are You My Mother? A Comic Drama (Äideistä parhain, kääntäjä Anu Turunen, Like 2012)

Dorothee Elmiger: Die Holländerinnen (Hanser Verlag 2025)

Martin Jern & Loka Kanarp: Första fallet på Guldhöjden (Lilla Piratförlaget 2025)