Siirry pääsisältöön

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa...

It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything.

Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen Jenny Offillin kirjasta 'Weather' (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet saksankielisiä tieteellisiä artikkeleita. Tiedättehän ne, joissa yksi lause on sivun mittainen ja kun olet päässyt lauseen loppuun, et muista enää sen alkua...

Tarinan Lizzie on töissä kirjastossa ja elää hektistä elämää äitina, vaimona, tyttärenä ja ex-huumeriippuvaisen veljen sisarena. Tarinassa eletään tuomiopäivän tunnelmissa: ilmastokriisi dominoi uutisia samalla kun USA:n poliittisessa elämässä kuohuu. Lizzie navigoi arkielämän ongelmien keskellä, mutta tulevaisuus huolestuttaa. Kotikaupungin New Yorkin arvioidaan jäävän veden alle vuoteen 2047 mennessä. Olisiko jo aika etsiä uusi asuinpaikka, mielellään jonkun mäen päältä. Vai pitäisikö kouluikäinen poika lähettää kesäleirille, jossa opetetaan selviytymistaitoja?

Mutta samaan aikaan pitää hoitaa työt ja koulu, tukea veljeä tämän vastasyntyneen vauvan hoitamisessa ja yrittää pitää keittiössä pyörivät hiiret kurissa. Aikamoinen härdelli! Ei ihme, että teksti on katkonaista eikä varsinaista juontakaan tarinaan löydy. Tosin harvoinhan sitä juonta elämästäkään löytyy. Tätä kirjaa suosittelenkin lämpimästi, jos kaipaa katkelmallista luettavaa.

Lukuväsymykseen saattaisi myös sopia Alison Bechdelin 'Are You My Mother?' (Äideistä parhain), joka on jatko-osa Bechdelin jo pieneksi klassikoksi nousseelle teokselle 'Hautuukoti'. Bechdel on tutustumisen arvoinen nimi, jos on kiinnostunut sarjakuvataiteesta.  "Äideistä parhain" ei valitettavasti yllä ihan samalle tasolle kuin aikaisempi teos, tarina jää hajanaiseksi ja lukija on useammankin kerran ymmällään. Mutta jos pitää esimerkiksi Liv Strömquistin syväluotaavista katsauksista psykologian historiaan, tämä saattaisi kiinnostaa myös. Bechdelin tyyli on henkilökohtaisempi kuin Strömquistin, mutta klassikot Freud, Winnicott ja Woolf saavat hekin paljon tilaa. 

Sen sijaan lukuväsymystä ei kannata yritä taltuttaa viime vuoden saksalaisen Buchpreis-palkinnon voittaneella teoksella. Itse taistelin sen kanssa pari kuukautta, vaikka kirja on vain vaivaiset 160 sivua. Edellinen voittaja, Martina Hefterin whatsup-viestittelyn ympärille kehitelty tarina, oli sekin ohuehko ja kevyen tuntuinen tarina, joka kuitenkin sisälsi paljon painavaa asiaa. Tämänkertainen voittaja, Dorothee Elmigerin 'Die Holländerinnen' (Hollannittaret) on kuitenkin massiivinen tiiliskivi puserrettuna pieneen tilaan, jota sai tavailla hitaasti ja hartaudella. Kirjan sanasto ei sinällään ole hankala, mutta se rakenne! 

Kirja on sommiteltu useammalle tasolle, joiden välillä tarinaa kehitellään. Kirja kertoo naiskirjailijasta, joka saa työtarjouksen dokumentoida Keski-Amerikan viidakkoon suuntautuvasta teatteriprojektista. Tarkoituksena on rekonstruoida vuonna 2014 samalla paikalla tapahtunut kahden hollantilaisturistin katoaminen. Kirjan kehyskertomuksena on kirjailijan kolme vuotta myöhemmin pitämä luentosarja, jossa hän kertoo projektista ja sen etenemisestä viidakossa. Tarina sisältää myös viidakossa etenevän ryhmän toisilleen kertomia tapahtumia joko omasta tai toisten elämistä. Nämä tarinat ovat synkähköjä ja osittain jopa makaabereja ja synnyttävät tarinaan hyvin painostavan tunnelman. 

Mainittakoon vielä, että Elmiger käyttää kirjan kerronnan välineenä saksan konjuktiivia, jonka avulla ilmaistaan hypoteettisia tilanteita ja epävarmuutta. Ainoastaan kirjailijan luentotilanteiden kerronta on ilmaistu indikatiivissa eli neutraalissa verbimuodossa. Kirjassa on lisäksi paljon intertekstuaalisia viitteitä, jotka tuovat tarinaan lisätasoja. Tarina ei myöskään sisällä varsinaisia dialogeja, joten tekstimassa on tiheää juurakkoa, jota joutuu totisesti kompastelemaan päästäkseen eteenpäin.

Toivottavasti tämä kirja käännetään myös muille kielille, sillä kyseessä on eittämättä mestariteos. C1-saksalla sain sen läpi ihan kunnialla, mutta varsinaista lukunautintoa en päässyt kokemaan. Lohdutuksena tosin olen saanut lukea saksalaisista kirja-arvioista, että teos on vaativa myös saksaa ensimmäisenä kielenään puhuville.

Lopuksi vielä pieni kirjakohu täältä ruotsinsuomalaisesta kulttuurisfääristä! Kirjailija Martin Jern ja kuvittaja Loka Kanarp julkaisivat viime vuonna ensimmäisen osan lasten- ja nuortendekkarisarjasta, jossa päähenkilönä on ruotsinsuomalainen (!) Noel Ojala. Yhdessä kaverinsa Mahmudin kanssa hän ratkoo outoja tapauksia, kuten syntymäpäiväkekkereiltä kadonneiden karkkipussien arvoituksen.

Kirjassa on myös käytetty suomenkielisiä fraaseja pariin otteeseen, mutta käsittääkseni kummallakaan kirjan tekijällä ei ole suomenkielistä taustaa. Eikä suomenkielen taitoa ole nähtävästi myöskään kustantajalla. Se, että Noel sanoo mummulleen heipat sanalla "Näkemiin!", kuulostaa oudon jäykältä. Mutta ehkäpä Noelin perheessä on vähän etäisemmät välit? Noelin suhde äitiinsä sen sijaan saa synkän sävyn kun äiti tiuskaisee pojalleen "Ole hiljaa vitun paskiainen!". Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa Noel on mennyt herättämään äidin tämän yrittäessä nukkua yövuoron jälkeen, joten äidin hermot saattavat olla erityisen tiukalla. Mutta me ruotsinsuomalaiset olemme sitä mieltä, että edes siinä tilanteessa ei äiti huutaisi lapselleen näin törkeästi. 

Vai mitä mieltä olette siellä emomaassa? Onko suomen kieli muuttunut jo niin paljon, että tämä huudahdus on muuttunut yleiskieliseksi? Onko aika meidän ulkosuomalaistenkin päivittää suomenkieltämme? Toivottavasti ei!

**

Jenny Offill: Weather (Ilmastoja, kääntäjä Marja Luoma, Gummerus 2020)

Alison Bechdel: Are You My Mother? A Comic Drama (Äideistä parhain, kääntäjä Anu Turunen, Like 2012)

Dorothee Elmiger: Die Holländerinnen (Hanser Verlag 2025)

Martin Jern & Loka Kanarp: Första fallet på Guldhöjden (Lilla Piratförlaget 2025)

 


 

Kommentit

  1. Tekstimassa on tiheää juurakkoa - hyvin sanottu ja onnittelut siitä selviämisestä! Vielä saksaksi, Donnerwetter! - tai jotain sinne päin...Kuulostaa karmealta äidin huutamaksi tuo tiuskaisu, huhh! Tiedän ja olen kyllä todennut, että helppous käyttää v-sanaa erottaa meidän vanhimman sukupolven seuraavista. En ikinä käyttäisi sitä, vaikka kiroilen tarpeen tullen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo ilmaisu on kyllä niin järkyttävä ja varsinkin tälläisessa lapsille suunnatussa kirjassa. Mutta loistava esimerkki siitä mitä tapahtuu jos aletaan luottaa liikaa AI-käännöksiin, sanojen todelliset merkitykset kun eivät välttämättä sitä kautta välity. Ja kun olisi ollut niin helppo kustantajalle palkata joku meistä maassa asuvista lukuisista suomenkielen taitoisista ja pyytää tarkastamaan, että menikö tämä oikein. Mielestäni ei mennyt.

      Poista
  2. Minulta jäi taannoin tuo Offilin kirja kesken, häiriinnyin nimenomaan sen sirpalemaisuudesta. Koska omistan kirjan, aion antaa sille toisen mahdollisuuden jossain vaiheessa. On mahdollista, että lukuaika oli väärä, mutta jos ei toisellakaan kerralla nappaa, sitten kirja saa lähteä kiertoon. Minulla on vahvana pyrkimys ymmärtää: jos en saa tekstistä otetta, turhaudun.

    “Kirjakohut” aina kiinnostaa :D Mielenkiintoisia käännösfraaseja tosiaan. Eipä nyt tule mieleen, että kukaan lapsi heittäisi heipat sanomalla “näkemiin”, ellei kyseessä ole vitsi tai muu pelleily. Noin 80-vuotiaan sanomana se voisi olla ihan uskottavaa. Äidin huudahdus vittuineen ei myöskään kuulosta tutulta, mutta en ole tietenkään itse äiti joten en tiedä, miten lapsia nykyään puhutellaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Offilin kirja sopi minulle juuri nyt, kun aivot käyvät ylikierroksilla 😬 Mutta myös kirjan teemat kiinnostivat, siinä oli "hauskasti" sekoitettu maailmanlopun tuska ja arjen pyörittämisen loputon kujanjuoksu, jossa sitten kuitenkin aina välillä tuli näitä hienoja "ihminen ihmiselle" pysähdyksiä.

      Olen edelleen aina yhtä ällistynyt kun huomaan miten huolettomasti ruotsalaiset käsittelevät suomen kieltä! Onnistuin kerran estämään julkiseksi tarkoitetun tiedotteen, johon oli laitettu sana "perkele", vähän humoristisesti kun nyt suomalaisista kerran oli kyse. Sain pitää pienen luennon miten juuri perkele-sana ei tähän nimenomaiseen tiedotteeseen istu lainkaan ja että sitä kannattaa muutenkin välttää humoristisissa merkityksissä, koska kyseessähän on siis voimasana. Mutta ymmärrän, että ruotsalaisten korvaan sana kuulostaa "hauskalta"...

      Poista
  3. Suomi on laaja maa enkä tunne kaikkia nykyilmauksia. Ruotsissa suomenkieli jää kuitenkin "jälkeen" ilmaisuvoimaisista tokaisuista. "Vitun paskiainen" -termissä on minusta p-sana liikaa tai luultavasti ongelmavanhempi sanoisi vain "vittu oo hiljaa" Suomessa on polaarisaatio käynnissä, eli nuoret jakautuvat niihin, joilla on asiat erinomaisen hyvin ja niillä joilla ei ole. Omassa lapsuudessani jako ei ollut niin selvä, koska keskitason tallaajia (itse olen sellainen) oli enemmistö.
    Olin päivän Kungsträdgårdenissa syyskuussa 2018. Hotel Bernissä oli huone, ja jonoteltiin keikalle, ja tuli puisto käveltyä monta kertaa läpi, oli mm. aamu lenkillä ym ym. Silloin siellä oli paljon "kerjäläisiä", jotka yöpyivät pensaitten seassa, päivisin mm. kerjäsivät ym. En tiedä näkikö ruotsalaiset heidät, vai näkivät, mutta eivät välittäneet. En nähnyt edes poliiseja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on tosiaan suomenkieli jämähtänyt ja sitten tietysti myös kehittynyt omaan suuntaan. Minulle ovat liikaa sekä p- että v-sana ja saattaa muuten olla niin, että näin ulkosuomalaisena sanojen merkitys vahvistuu kun niistä jää pois sellainen arkikielen mukanaan tuoma neutraalius.

      Poista
  4. Sanoisin, että hyvinvoivassa perheessä äiti ei sano lapselleen edes väsyneenä noin jyrkästi. Mutta kuten Jokke yllä toteaa, polarisaatio on suomalaisissa perheissä tällä hetkellä vahvaa.

    Oli mukavaa virkistää omaa saksan taitoa kirjoituksesi perusteella. Kylläpä tuota ist/sei/wäre-jakoa jankattiinkin yliopistossa aikanaan! Vielä muistuu mieleen, miten nuo menevät.

    Mielenkiintoinen myös ajatuksesi, että aivosi lepäävät kun luet sirpaleimaista romaania. Itse taas kuormittuneena en jaksa lukea mitään niin vaikeaa :D Mieluiten jotain suoraviivaista ja kronologisesti kerrottua sellaiseen hetkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkaan mielestä hyvinvoiva äiti ei sanoisi näin rumasti lapselleen, vaikka olisi kuinka väsynyt. Tämä kuulostaa enemmän esim. päihdeongelmaisen vanhemman lausumalta, mutta kirjan äiti oli ihan normaalia elämää viettävä, työssäkäyvä aikuinen.

      Me täällä Ruotsissa asuvat suomalaiset reagoimme herkästi tällaisiin, koska ne vahvistavat edelleen vallitsevaa stereotypiaa alkoholiongelmaisista suomalaisista. Tosin tässä tapauksessa luulen, että kyseessä oli vain typerä käännösvirhe. Mutta joka tapauksessa jälleen kerran osoitus siitä, että ruotsalaiset eivät arvosta suomenkieltä sen vertaa, että viitsisivät tarkistaa käännöksensä. Kuten eivät myöskään yleensä tarkista suomalaisten nimien kirjoitusasua...

      Tosiaan, minulle sellaiset hajanaiset tekstit sopivat paremmin silloin kun aivot ovat erityisen kuormittuneet. En jaksa pitää kronologista kerrontaa mielessä jos ajatukset hyppivät liikaa asiasta toiseen. Mielenkiintoista, luulin että tämä olisi kaikilla sama!

      Poista
    2. 1960-1970-luvun Martin Beck dekkareissa on viittauksia suomalaisten liialliseen alkoholinkäyttöön ja väkivaltaisuuteen. Reijo Mäki on ollut Tukholmassa töissä nuorena ja hän käsittelee myös tätä alkoholiasiaa varhaisissa dekkareissaan joskin vähän. Kyllä edelleen Vanhassa kaupungissa suomalaiset laivaturistit mekkaloivat terasseiilla. Nämä 1960-luvulla esim. Rinkebyssä tai Kistassa asuneet ovat jo menneet muualle tai muuttaneet Suomeen tai ovat menehtyneet.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Nobel-huumaa! - Kirjabloggaajien joulukalenterin 2022 luukku nro 8

  Loistokasta Nobel-viikkoa täältä Tukholmasta! Nyt on taas se aika vuodesta kun tämä nykyinen kotikaupunkini hehkuu väriä ja loistetta ja televisiosta katsotaan kuinka kuninkaalliset syövät ja seurustelevat tuoreiden Nobel-palkittujen kanssa. Sekä tämä Nobel-hulina että Lucianpäivä tuovat kaivattua valoa alkutalven pimeyteen ja koleuteen. En tiedä kuinka paljon tämä Nobel-huuma näkyy muualla Ruotsissa, mutta täällä Tukholmassa siltä ei voi välttyä. Jo pelkästään kaupungilla kävellessä voi illan pimetessä nauttia valoshowsta, jonka tarjoaa Nobel Light Week. Sitä kävimme myös perheen kanssa heti avajaisiltana ihastelemassa. Nobel-museossa uskoisin nyt olevan kiivaimman sesongin tällä hetkellä. Museon perinne on yhteisnäyttely Beckmanin designkorkeakoulun kanssa, jossa ensimmäisen vuoden vaatesuunnittelijaopiskelijat tulkitsevat Nobel-voittajia muodin kautta. Tämän vuoden kirjallisuudenpalkinnon voittaja Annie Ernaux esimerkiksi saa potretikseen puvun, joka suunnittelijoiden Gustav F...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...