Siirry pääsisältöön

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

 

Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan. 

Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille! 

Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta...

Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähän tiedänkään. "Indignity" vie aikaan, jolloin kirjailijan isoäiti oli nuori. Ypi löytää sattumalta aivan vieraan ihmisen somekanavasta valokuvan isovanhemmistaan näiden häämatkalla. Alkaa löytömatka arkistoihin, sillä Ypi tajuaa ettei tiedäkään isoäitinsä tarinan kaikkia vaiheita.

Arkistoista ei löydy kuin fragmentteja, sillä kuten eräs arkiston työntekijöistä toteaa, naisista on turha etsiä arkistotietoja. Mutta Ypi ei anna periksi - ja kun arkiston tiedot loppuvat, hän kuvittelee uusiksi ("A Life Reimagined") isoäitinsä nuoruuden.

Tässä kohtaa kirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa, Ypi ei nimittäin saa kuvitteelliseen tarinaansa nostetta. Isoäidin hahmo jää vaisuksi ja itse tarina on kirjalliselta tasoltaan köykäinen. Teos on mielenkiintoinen kokeilu yhdistää dokumenttipohjainen kerronta kaunokirjalliseen tekstiin, mutta Ypi ei saa tästä samanlaista täysosumaa kuin edellisestä kirjastaan. Harmi!! 

Lea Ypi: Indignity. A Life Reimagined (Penguin 2025)

Seuraava romaani veikin sitten Israeliin. Terhi Törmälehto on itselleni uusi kirjailija, mutta häntä on sen verran usein täällä blogi- ja somemaailmassa kehuttu, että päätin tutustua uusimpaan teokseensa "He ovat suolaa ja valoa". Ja tämä kirja kannatti todellakin lukea, romaani on aiheeltaan omaperäinen ja tyyliltään tiivis porautuminen kristillisen liikkeen äärilaidan ajatusmaailmaan.

Päähenkilöt Susanna ja Anu, ammateiltaan lääkäri ja saksanope, matkustavat samalla lennolla Jerusalemiin. Kumpaakin johdattaa matkalle raamattu ja Jumalan ääni, vaikka polut vievätkin naiset omille tahoilleen.
Molemmat naiset ovat ulkoistaneet päätöksenteon ylemmälle taholle, jossa Raamattu on ehdoton auktoriteetti. Törmälehto kuvaa yksityiskohtaisesti kuinka molemmat naiset joutuvat testaamaan oman uskonsa rajoja. Todellinen elämä kun ei aina vastaakaan Raamatun sanaa. Naisten vastapareiksi Törmälehto asettaa myös ns. järjen äänen - Susannalla se on aviomies Ville, joka on pappi. Anu puolestaan tapaa sattumalta juutalaisen miehen, joka Anun pettymykseksi ei taivukaan hänen uskonsa mukaiseksi "valitun kansan" edustajaksi. 

Mielenkiintoinen kirja, joka ei onneksi sorru liikaa osoittelemaan tai taivastelemaan. Lukija saa itse rauhassa tulkita lukemaansa.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa (Otava 2024)

Eräälle viikonlopulle sain seuralaisekseni runoilija Sirkka Turkan. Ja tämä oli todellinen onnenkantamoinen, sillä en ollut kirjasta kuullutkaan ennen kuin näin sen Suomi-Instituutin kirjaston hyllyssä esillä. Ja koska olen elämäkertojen suurkuluttuja ja koska juuri sillä hetkellä elämässäni oli hyvän elämäkerran mentävä paikka, niin tartuin kirjaan.

Itse asiassa en tiennyt Sirkka Turkastakaan muuta kuin nimen. En ole koskaan ollut mikään varsinainen runotyttö, luen runoja hyvin satunnaisesti. Mutta toisaalta se ei nyt (tässäkään) tapauksessa haitannut, sillä jännittävät elämänkohtalot kiehtovat ja Turkka kuuluu eittämättä tähän luokkaan. Ulla Janhosen kirjoittama elämäkerta keskittyy juurikin Turkan elämänvaiheisiin ja itse runous jää tässä teoksessa vähän jopa sivuosaan. Mutta kirjan runositaateista käy hyvin ilmi, että Turkan runot kuvastavat kaikkea runoilijan näkemää ja kokemaa. 

Suurimman vaikutuksen minuun teki se, miten vakaasti Turkka tuntui luottavan runoilijan polkuunsa. Hän eli täysin omaa elämäänsä, piittaamatta siitä mitä muut asiasta olivat mieltä. Kirja antaa myös mieleenpainuvan kuvan Turkan suhteesta äitiinsä. Lempeä ja kannustava äiti seisoi aina tyttärensä takana ja tämä oli varmasti suuri syy siihen, että Turkka pystyi suhtautumaan elämään niin luottavasti. Itse kun olen tällainen hermoilija ja katastrofien ennakoija, toivoisin itsellenikin vähän enemmän turkkamaista otetta. 

Niin, ja nuoren Sirkan platoninen rakkaus Helsingin kaupunginorkesterin käyräsoittajaan Holger Fransmaniin on suorastaan myyttinen tarina! Jo sen takia kannattaa lukea tämä kirja.

Ulla Janhonen: Sirkka Turkka. Tähti kuuttomassa yössä. (Tammi 2024)

Mutta nyt sitten pinon kirjahelmeen! Suvi Ratinen on tehnyt hienon matkan Aino Kallaksen mielenmaisemiin. Liikutuin monesti, erityisesti kun Ratinen kuvaa Kallaksen suhdetta lapsiinsa. Hän ei tainnut olla mikään varsinainen äitihahmo, toisaalta lapset tulivat tiuhaan tahtiin ja elämä oli muutenkin arvaamaton. Ja sitten oli vielä ne rakkaussuhteet. Kallaksesta voisi totisesti kirjoittaa useammankin romaanin.

Ratinen on kirjassaan keskittynyt Kallaksen elämään maanpakolaisena, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Tarinallaan Ratinen nimittäin taustoittaa virolaisten kohtaloa tavalla, jolla aiemmin ns. suomettumisen aikana ei voitu puhua. Eikä kai oikein vieläkään.

Nyt pitääkin sitten heti pikimmiten lukea Aino Kallaksen päiväkirjat ja lähteä Viroon! Onneksi olen jo täällä Tukholmassa niin voin käydä katsastamassa vaikkapa Stora Sköndalin maisemat. Ratinen kirjoittaa upeasti sekä sisäisistä että ulkoisista maisemista ja olen todella myyty. Lisää Ratista tähän torppaan! Ai niin, vasta sitten huhtikuun jälkeen...

Suvi Ratinen: Pakolainen (Otava 2025)




Kommentit

  1. Onpa ikävä juttu, että Lea Ypin toinen kirja ei ole oikein onnistunut. Sinun kuvasi kirjasta puun oksalla sen sijaan on todella tunnelmallinen.

    Olen lukenut Sirkka Turkan runoja ja nähnyt kerran hänet itsensä lukemassa niitä Kuhmon Kamarimusiikin yhteydessä Elävien runoilijoiden klubin illassa. Elämäkerta alkoi kiinnostaa, samoin Suvi Ratisen Aino Kallaksesta kirjoittama Pakolainen. Ei kun varailemaan!

    Terhi Törmälehdon kirja on hyvin kirjoitettu ja pätee muuhunkin idealistiseen kiinnittymiseen johonkin liikkeeseen. Kuvaavaa on se, miten Anu ei hyväksy israelilaiselta ihastumisen kohteeltaan mitään oman maansa kritiikkiä.

    Intoa lopputyöhön, olet sinä kyllä ehtiväinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. SIrkka Turkan elämäkertaa suosittelen lämpimästi ja varsinkin kun olet nähnyt hänet lukemassa runojaan! Ulla Janhonen tekee Turkasta hyvin eläväntuntuisen muotokuvan, tämä oli todella mielenkiintoinen kurkistus runoilijan elämään (joka siis Turkan tapauksessa oli yllättävän arkinen).

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...