Siirry pääsisältöön

Lukupinon ilot ja pettymykset - ja miten ryhdytään vastuulliseksi kirjastonkäyttäjäksi

 

Olen nyt vihdoin ja viimein älynnyt, että kirjastovaraukset voi paussata! Tunsin tosin suurta haikeutta kun ilmoitin kirjaston tietokannalle, että seuraavan kerran kirjoja voi toimittaa minulle vasta huhtikuun lopussa. Siihen mennessä olisi nimittäin tarkoitus saada yliopiston lopputyö kasaan. 

Mutta iloitaan nyt vielä sitäkin suuremmalla syyllä tästä käsillä olevasta pinosta, jonka olen onnistunut taas itselleni kasaamaan. Olen näitä kirjoja varaillut blogista ja kirjainstasta löytämieni vinkkien perusteella, kiitos taas kaikille vinkkaajille! 

Aloitetaan kirjapinon pettymyksestä. Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos "Vapaa" lapsuudesta 80-luvun Albaniassa on yksi viime vuosien sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani. Niinpä Ypin uusin kirja "Indignity" meni heittämällä lukulistalleni. Mutta...

Kirja jatkaa Albanian historian kuvauksella, mikä on teoksen parasta antia. Olen edelleen erittäin utelias kuulemaan lisää Albaniasta! Samalla kun nolottaa tajuta kuinka vähän tiedänkään. "Indignity" vie aikaan, jolloin kirjailijan isoäiti oli nuori. Ypi löytää sattumalta aivan vieraan ihmisen somekanavasta valokuvan isovanhemmistaan näiden häämatkalla. Alkaa löytömatka arkistoihin, sillä Ypi tajuaa ettei tiedäkään isoäitinsä tarinan kaikkia vaiheita.

Arkistoista ei löydy kuin fragmentteja, sillä kuten eräs arkiston työntekijöistä toteaa, naisista on turha etsiä arkistotietoja. Mutta Ypi ei anna periksi - ja kun arkiston tiedot loppuvat, hän kuvittelee uusiksi ("A Life Reimagined") isoäitinsä nuoruuden.

Tässä kohtaa kirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa, Ypi ei nimittäin saa kuvitteelliseen tarinaansa nostetta. Isoäidin hahmo jää vaisuksi ja itse tarina on kirjalliselta tasoltaan köykäinen. Teos on mielenkiintoinen kokeilu yhdistää dokumenttipohjainen kerronta kaunokirjalliseen tekstiin, mutta Ypi ei saa tästä samanlaista täysosumaa kuin edellisestä kirjastaan. Harmi!! 

Lea Ypi: Indignity. A Life Reimagined (Penguin 2025)

Seuraava romaani veikin sitten Israeliin. Terhi Törmälehto on itselleni uusi kirjailija, mutta häntä on sen verran usein täällä blogi- ja somemaailmassa kehuttu, että päätin tutustua uusimpaan teokseensa "He ovat suolaa ja valoa". Ja tämä kirja kannatti todellakin lukea, romaani on aiheeltaan omaperäinen ja tyyliltään tiivis porautuminen kristillisen liikkeen äärilaidan ajatusmaailmaan.

Päähenkilöt Susanna ja Anu, ammateiltaan lääkäri ja saksanope, matkustavat samalla lennolla Jerusalemiin. Kumpaakin johdattaa matkalle raamattu ja Jumalan ääni, vaikka polut vievätkin naiset omille tahoilleen.
Molemmat naiset ovat ulkoistaneet päätöksenteon ylemmälle taholle, jossa Raamattu on ehdoton auktoriteetti. Törmälehto kuvaa yksityiskohtaisesti kuinka molemmat naiset joutuvat testaamaan oman uskonsa rajoja. Todellinen elämä kun ei aina vastaakaan Raamatun sanaa. Naisten vastapareiksi Törmälehto asettaa myös ns. järjen äänen - Susannalla se on aviomies Ville, joka on pappi. Anu puolestaan tapaa sattumalta juutalaisen miehen, joka Anun pettymykseksi ei taivukaan hänen uskonsa mukaiseksi "valitun kansan" edustajaksi. 

Mielenkiintoinen kirja, joka ei onneksi sorru liikaa osoittelemaan tai taivastelemaan. Lukija saa itse rauhassa tulkita lukemaansa.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa (Otava 2024)

Eräälle viikonlopulle sain seuralaisekseni runoilija Sirkka Turkan. Ja tämä oli todellinen onnenkantamoinen, sillä en ollut kirjasta kuullutkaan ennen kuin näin sen Suomi-Instituutin kirjaston hyllyssä esillä. Ja koska olen elämäkertojen suurkuluttuja ja koska juuri sillä hetkellä elämässäni oli hyvän elämäkerran mentävä paikka, niin tartuin kirjaan.

Itse asiassa en tiennyt Sirkka Turkastakaan muuta kuin nimen. En ole koskaan ollut mikään varsinainen runotyttö, luen runoja hyvin satunnaisesti. Mutta toisaalta se ei nyt (tässäkään) tapauksessa haitannut, sillä jännittävät elämänkohtalot kiehtovat ja Turkka kuuluu eittämättä tähän luokkaan. Ulla Janhosen kirjoittama elämäkerta keskittyy juurikin Turkan elämänvaiheisiin ja itse runous jää tässä teoksessa vähän jopa sivuosaan. Mutta kirjan runositaateista käy hyvin ilmi, että Turkan runot kuvastavat kaikkea runoilijan näkemää ja kokemaa. 

Suurimman vaikutuksen minuun teki se, miten vakaasti Turkka tuntui luottavan runoilijan polkuunsa. Hän eli täysin omaa elämäänsä, piittaamatta siitä mitä muut asiasta olivat mieltä. Kirja antaa myös mieleenpainuvan kuvan Turkan suhteesta äitiinsä. Lempeä ja kannustava äiti seisoi aina tyttärensä takana ja tämä oli varmasti suuri syy siihen, että Turkka pystyi suhtautumaan elämään niin luottavasti. Itse kun olen tällainen hermoilija ja katastrofien ennakoija, toivoisin itsellenikin vähän enemmän turkkamaista otetta. 

Niin, ja nuoren Sirkan platoninen rakkaus Helsingin kaupunginorkesterin käyräsoittajaan Holger Fransmaniin on suorastaan myyttinen tarina! Jo sen takia kannattaa lukea tämä kirja.

Ulla Janhonen: Sirkka Turkka. Tähti kuuttomassa yössä. (Tammi 2024)

Mutta nyt sitten pinon kirjahelmeen! Suvi Ratinen on tehnyt hienon matkan Aino Kallaksen mielenmaisemiin. Liikutuin monesti, erityisesti kun Ratinen kuvaa Kallaksen suhdetta lapsiinsa. Hän ei tainnut olla mikään varsinainen äitihahmo, toisaalta lapset tulivat tiuhaan tahtiin ja elämä oli muutenkin arvaamaton. Ja sitten oli vielä ne rakkaussuhteet. Kallaksesta voisi totisesti kirjoittaa useammankin romaanin.

Ratinen on kirjassaan keskittynyt Kallaksen elämään maanpakolaisena, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Tarinallaan Ratinen nimittäin taustoittaa virolaisten kohtaloa tavalla, jolla aiemmin ns. suomettumisen aikana ei voitu puhua. Eikä kai oikein vieläkään.

Nyt pitääkin sitten heti pikimmiten lukea Aino Kallaksen päiväkirjat ja lähteä Viroon! Onneksi olen jo täällä Tukholmassa niin voin käydä katsastamassa vaikkapa Stora Sköndalin maisemat. Ratinen kirjoittaa upeasti sekä sisäisistä että ulkoisista maisemista ja olen todella myyty. Lisää Ratista tähän torppaan! Ai niin, vasta sitten huhtikuun jälkeen...

Suvi Ratinen: Pakolainen (Otava 2025)




Kommentit

  1. Onpa ikävä juttu, että Lea Ypin toinen kirja ei ole oikein onnistunut. Sinun kuvasi kirjasta puun oksalla sen sijaan on todella tunnelmallinen.

    Olen lukenut Sirkka Turkan runoja ja nähnyt kerran hänet itsensä lukemassa niitä Kuhmon Kamarimusiikin yhteydessä Elävien runoilijoiden klubin illassa. Elämäkerta alkoi kiinnostaa, samoin Suvi Ratisen Aino Kallaksesta kirjoittama Pakolainen. Ei kun varailemaan!

    Terhi Törmälehdon kirja on hyvin kirjoitettu ja pätee muuhunkin idealistiseen kiinnittymiseen johonkin liikkeeseen. Kuvaavaa on se, miten Anu ei hyväksy israelilaiselta ihastumisen kohteeltaan mitään oman maansa kritiikkiä.

    Intoa lopputyöhön, olet sinä kyllä ehtiväinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. SIrkka Turkan elämäkertaa suosittelen lämpimästi ja varsinkin kun olet nähnyt hänet lukemassa runojaan! Ulla Janhonen tekee Turkasta hyvin eläväntuntuisen muotokuvan, tämä oli todella mielenkiintoinen kurkistus runoilijan elämään (joka siis Turkan tapauksessa oli yllättävän arkinen).

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

 Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...