Siirry pääsisältöön

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...


Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin.

Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin.

Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua. 

Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. "Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että millaista on elää sinuna tässä maailmassa. Ei mikään muu." Ja sekin ratkaisu toimii täydellisesti. Härkösen kyky elää hetkessä ja tarttua ihmisten spontaaneihin repliikkeihin nostaa tarinan lentoon. Ei siihen todellakaan muita tarvita.

Härkönen on myös niitä harvoja kirjailijoita, joka saa minut sekä itkemään että nauramaan. Hänellä on draaman tajua ja sen hän tuo esille parhaiten dialogin avulla. Härkönen säilöö oman elämänsä hauskimmat ja vavahduttavimmat repliikit visusti muistiinsa ja kantaa ne mukanaan vuosikymmentenkin yli. Ja kun isä kantaa juuri itsemurhaa yrittäneen nuoren Anna-Leenan sylissään hankien läpi, saan jotain sumeaa silmiini lukiessani isän sanat tyttärelleen:

Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla.

Pelkästään tämän kohtauksen vuoksi haluaisin ostaa kirjan myös omaan hyllyyn, jotta voisin lukea nämä sanat uudestaan ja uudestaan. Minulla on omasta isästäni pari samankaltaista muistoa, ei suinkaan yhtä dramaattisia eikä siinä näin vaikuttavia repliikkejä lausuttu, mutta Härkösen isän sanat tuovat mieleeni sen äärettömän lohdullisen tunteen kun oma isä kantoi ja tiesin, että kaikki on hyvin. 

Omalla kohdallani kyse oli vain pyörällä kaatumisesta hiekkaisella kotitiellä, mutta muistan kuinka isä juoksi (juoksi!) kuullessaan itkuni ja kuinka hän kantoi minut olohuoneen sohvalle. Oli kesä ja televisiosta tuli olympialaiset. Lasse Virenkin juoksi. Sen on täytynyt olla Montrealin kesä 1976, Münchenissä 1972 en osannut vielä ajaa isolla pyörällä...

Nyt näitä muistoja alkaa näköjään sitten tulla myös täältä päästä! "Sirpaleita", joita Härkönenkin kirjan kirjoittamiseen valmistautuessaan kirjoitti öisin muistikirjaan. Tämä Kallion jakama tieto inspiroi minua välittömästi. Olen aina harmitellut, etten ole mikään päiväkirjan pitäjä, mutta tällainen sirpaleiden kerääminen sopiikin minulle paremmin. Eli pistän nyt minäkin muistikirjan sängyn viereen ja annan muistojen tipahdella. Ne saavat tulla siinä järjestyksessä missä haluavat. Tuo Montrealin olympiakesä aloittakoon oman sirpalekirjani.

***

Katja Kallio: Taskupainos. Anna-Leena Härkösen elämästä (Otava, 2025)


Kommentit

  1. Kylläpäs kosketti tuo Härkösen isän kommentti. Minullakin on isä, joka on kantanut kun voimat ovat olleet loppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo repliikki pitää sisällään käsittämättömän määrän tunnetta, kylmät väreet menee joka kerta kun vain ajattelinkin sitä. Minun isäni poistui tästä maailmasta jo 42 vuotta sitten, täytyy nyt kirjoittaa lisää muistoja hänestä niin kauan kuin vielä muistan edes jotakin!

      Poista
  2. Fanitan Härkösen kirjoja. Odotan aina liikoja, ja yks kaks aihepiiri vaihtuu. Kirjat ovat hurjan kuvauksellisia ja niitä on näytelty elokuvissa ja näyttämöillä runsaasti. Rakastan hänen lyhyitä kertomuksia ja niiden parissa saa nauraa hekotella aina uudestaan.
    Olen kirjoittaja ja päiväkirjojen ja mökkikirjojen kirjoittaja. Just eilen luin yhtä viisivuotispäiväkirjaa ja lopuksi revin sivut paperikeräykseen ja kannet meni pahvikeräykseen ja muoviosat muovikeräykseen ja rautalanka metallikeräykseen. On kuule vielä jäljellä hirmuiset määrät sirpaleita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuota juuri harmittelen kun ei ole tullut kirjoitettua säännöllisesti. Joiltakin matkoilta olen kirjoittanut päiväkirjaa ja niitä on ollut todella jännittävä lukea vuosia myöhemmin, niin paljon ehtii unohtua. Sitten jää vain ne sirpaleet... mutta olen niitä jo muutaman kirjoittanut muistiin, jos vaikka lapsi vanhemmiten kiinnostuu lukemaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...