Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin.
Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin.
Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.
Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. "Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että millaista on elää sinuna tässä maailmassa. Ei mikään muu." Ja sekin ratkaisu toimii täydellisesti. Härkösen kyky elää hetkessä ja tarttua ihmisten spontaaneihin repliikkeihin nostaa tarinan lentoon. Ei siihen todellakaan muita tarvita.
Härkönen on myös niitä harvoja kirjailijoita, joka saa minut sekä itkemään että nauramaan. Hänellä on draaman tajua ja sen hän tuo esille parhaiten dialogin avulla. Härkönen säilöö oman elämänsä hauskimmat ja vavahduttavimmat repliikit visusti muistiinsa ja kantaa ne mukanaan vuosikymmentenkin yli. Ja kun isä kantaa juuri itsemurhaa yrittäneen nuoren Anna-Leenan sylissään hankien läpi, saan jotain sumeaa silmiini lukiessani isän sanat tyttärelleen:
Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla.
Pelkästään tämän kohtauksen vuoksi haluaisin ostaa kirjan myös omaan hyllyyn, jotta voisin lukea nämä sanat uudestaan ja uudestaan. Minulla on omasta isästäni pari samankaltaista muistoa, ei suinkaan yhtä dramaattisia eikä siinä näin vaikuttavia repliikkejä lausuttu, mutta Härkösen isän sanat tuovat mieleeni sen äärettömän lohdullisen tunteen kun oma isä kantoi ja tiesin, että kaikki on hyvin.
Omalla kohdallani kyse oli vain pyörällä kaatumisesta hiekkaisella kotitiellä, mutta muistan kuinka isä juoksi (juoksi!) kuullessaan itkuni ja kuinka hän kantoi minut olohuoneen sohvalle. Oli kesä ja televisiosta tuli olympialaiset. Lasse Virenkin juoksi. Sen on täytynyt olla Montrealin kesä 1976, Münchenissä 1972 en osannut vielä ajaa isolla pyörällä...
Nyt näitä muistoja alkaa näköjään sitten tulla myös täältä päästä! "Sirpaleita", joita Härkönenkin kirjan kirjoittamiseen valmistautuessaan kirjoitti öisin muistikirjaan. Tämä Kallion jakama tieto inspiroi minua välittömästi. Olen aina harmitellut, etten ole mikään päiväkirjan pitäjä, mutta tällainen sirpaleiden kerääminen sopiikin minulle paremmin. Eli pistän nyt minäkin muistikirjan sängyn viereen ja annan muistojen tipahdella. Ne saavat tulla siinä järjestyksessä missä haluavat. Tuo Montrealin olympiakesä aloittakoon oman sirpalekirjani.
***
Katja Kallio: Taskupainos. Anna-Leena Härkösen elämästä (Otava, 2025)
Kylläpäs kosketti tuo Härkösen isän kommentti. Minullakin on isä, joka on kantanut kun voimat ovat olleet loppu.
VastaaPoistaTuo repliikki pitää sisällään käsittämättömän määrän tunnetta, kylmät väreet menee joka kerta kun vain ajattelinkin sitä. Minun isäni poistui tästä maailmasta jo 42 vuotta sitten, täytyy nyt kirjoittaa lisää muistoja hänestä niin kauan kuin vielä muistan edes jotakin!
PoistaFanitan Härkösen kirjoja. Odotan aina liikoja, ja yks kaks aihepiiri vaihtuu. Kirjat ovat hurjan kuvauksellisia ja niitä on näytelty elokuvissa ja näyttämöillä runsaasti. Rakastan hänen lyhyitä kertomuksia ja niiden parissa saa nauraa hekotella aina uudestaan.
VastaaPoistaOlen kirjoittaja ja päiväkirjojen ja mökkikirjojen kirjoittaja. Just eilen luin yhtä viisivuotispäiväkirjaa ja lopuksi revin sivut paperikeräykseen ja kannet meni pahvikeräykseen ja muoviosat muovikeräykseen ja rautalanka metallikeräykseen. On kuule vielä jäljellä hirmuiset määrät sirpaleita.
No tuota juuri harmittelen kun ei ole tullut kirjoitettua säännöllisesti. Joiltakin matkoilta olen kirjoittanut päiväkirjaa ja niitä on ollut todella jännittävä lukea vuosia myöhemmin, niin paljon ehtii unohtua. Sitten jää vain ne sirpaleet... mutta olen niitä jo muutaman kirjoittanut muistiin, jos vaikka lapsi vanhemmiten kiinnostuu lukemaan!
Poista