Tarinoita eletystä elämästä (Rachel Cusk: Ääriviivat)

 

Brittiläinen kirjailija Rachel Cusk on ollut nyt kovasti tapetilla (mm. täällä ja täällä), joten oli todellakin korkea aika tutustua hänen tuotantoonsa. Outline vuodelta 2014 (suom. Ääriviivat) valikoitui lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi ja täytyy sanoa, että jos Cuskin muukin tuotanto on näin mielenkiintoista tarinankerrontaa niin jatkan mielelläni hänen seurassaan.

Mikä tässä sitten viehätti? Pidän kovasti tällaisesta Decamerone-tyyppisestä tarinankerronnasta ja Cusk vie sen todella huippuunsa. Kirjan kehyskertomus on aika simppeli: kirjailija Faye matkustaa Ateenaan pitämään kirjoittajakurssia. Matkansa aikana hän törmää ihmisiin, jotka kertovat hänelle tapahtumia elämiensä varrelta. Itse tarinat saattavat olla hyvinkin arkipäiväisiä, mutta Cusk vie ne niin pitkälle, että lähes jokainen tarina päättyy jonkinlaiseen ahaa-elämykseen. 

Itselleni se suurin ahaa-elämys tämän kirjan kohdalla oli se, että tätähän se elämä parhaimmillaan on: ihmisten kohtaamista ja tarinoiden vaihtamista. Mutta itseäni harmittaa usein se kuinka vähän ihmisillä on halua tai taipumusta tarttua näihin elämän kultajyviin. Huomaan toki itsekin kuinka poukkoilen paikasta toiseen sen kummemmin ympärilleni katsomatta. Mutta sitten aina joskus joku pääsee yllättämään, varastaa huomioni ja jää ehkä pysyväksikin osaksi elämäni tarinaa. 

Mielestäni meidän pitäisi enemmänkin kertoa näitä tarinoita toisillemme. Mutta ennen kaikkea meidän pitäisi uskaltaa kehittää näitä tarinoitamme pidemmälle, liittää niihin mukaan tuntemuksemme ja ajatuksemme. Ja näin tarjota toisillemme ahaa-elämyksiä. 

Cuskin Ateenaan sijoittuvasta tarinasta inspiroituneena tarjoan nyt pienen tarinan omasta elämästäni:

2000-luvun alussa, ennen perheen perustamista, vietin kesälomiani erilaisissa sosiaalisissa aktiviteeteissa. Usein kielikursseilla mutta pari kertaa myös vapaaehtoistyössä. Yksi näistä paikoista sijaitsi Ateenassa, jossa työskentelin pari viikkoa vammaisten lasten hoitolaitoksessa. Tämä kesä oli juuri ennen Ateenan olympialaisia ja kaupungissa vallitsi hurja rakentamisaalto. Kaikki paikat hohtivat ja kiilsivät eikä rahasta näyttänyt olevan pulaa. 

Se oli myös kuuma kesä, jopa tukalan kuuma. En jaksanut useinkaan lähteä sairaala-alueelta kaupunkiin, sillä meren rannalla sijaitseva laitos oli huomattavasti miellyttävämpi paikka oleskella. Sanottakoon tähän myös, että kyseistä laitosta ei enää ole, sillä google mapsia selaillessani huomasin pari vuotta sitten, että alueella on nykyään hotelli. Paikka oli yksinkertaisesti liian kaunis vammaisten lasten kodiksi.

Eräänä päivänä, uskaltauduttuani kaikesta kuumuudesta huolimatta kaupungille, tunsin kuinka yhtäkkiä päässä humisi ja alkoi pyörryttää. Auringonpistos! Päätin pysähtyä heti lähimpään kahvilaan, mutta koska sellaista ei aivan heti löytynyt, päädyin pieneen baariin. Paikan valikoima oli melko suppea, mutta näin kylmässä hohkaavat Coca Cola -purkit ja osoitin niitä. Juon hyvin harvoin mitään limsoja, mutta nyt se sai kelvata koska vesipulloja ei näyttänyt olevan tarjolla. Sain purkkini ja menin istumaan oven viereiseen pöytään. 

Olin avaamassa purkkia, mutta huomasin olevani niin heikossa kunnossa, että en onnistunut nostamaan purkin metallilenkkiä. En ehtinyt kuitenkaan ihmetellä asiaa sen kauempaa, sillä yhtäkkiä vieressäni seisoi vanhempi kreikkalainen herra, paksu sikari suussaan. Hän kysyi lyhyesti "Saanko?" ja odottamatta vastausta hän otti purkin, avasi sen ja asetti sen eteeni pöydälle. Ja yhtä nopeasti kuin hän oli ilmestynyt, yhtä nopeasti hän myös poistui. Koko tilanne kesti korkeintaan 10 sekuntia. 

Mutta miksi tämä tilanne on jäänyt sitten mieleeni? Muistan kuinka istuin hämmentyneenä juomassa limsaani. Ensimmäinen hämmennyksen aiheeni oli se, kuinka tämä mies oli niin nopeasti huomannut avuttomuuteni. Oliko hän tarkkaillut minua vai sattuiko hän vain näkemään turhan yritykseni avata purkkia. Toinen outo asia oli se, että hän ei yrittänyt millään tavalla hyötyä tilanteesta. Olin jo siinä vaiheessa tottunut siihen, että ulkomaalaisen näköistä nuorta naista yritetään aina jututtaa ainakin pienen flirtin kestävän ajan. Mutta tämä mies ei halunnut minulta mitään, ei edes kiitosta!

Ja siinä hetkessä mieleni täytti lämmin ajatus - minusta pidetään huolta! Se oli tunne, josta olin ehtinyt jo vieraantua silloisessa elämäntilanteessani, sillä asuin ja elin yksin ja tein useimmat matkanikin ilman matkaseuraa. Olin suorastaan ylpeä siitä, että pärjäsin yksin ja että ylipäänsä uskalsin matkustaa yksin. Mutta vaikka luulin olevani yksin, olin juuri sillä hetkellä osa tämän vieraan herran elämää. Kohtaamisemme jäi minulle ikuisesti mieleen.

Mies jäi kyllä mieleeni myös erään ulkoisen yksityiskohdan ansiosta - hän näytti aivan Aristoteles Onassikselta!

**

Rachel Cusk: Outline (Farrar, Straus and Giroux 2014)

Suomennos: Ääriviivat (Kaisa Kattelus, S&S 2018)