Siirry pääsisältöön

Tarinoita eletystä elämästä (Rachel Cusk: Ääriviivat)

 


Brittiläinen kirjailija Rachel Cusk on ollut nyt kovasti tapetilla (mm. täällä ja täällä), joten oli todellakin korkea aika tutustua hänen tuotantoonsa. Outline vuodelta 2014 (suom. Ääriviivat) valikoitui lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi ja täytyy sanoa, että jos Cuskin muukin tuotanto on näin mielenkiintoista tarinankerrontaa niin jatkan mielelläni hänen seurassaan.

Mikä tässä sitten viehätti? Pidän kovasti tällaisesta Decamerone-tyyppisestä tarinankerronnasta ja Cusk vie sen todella huippuunsa. Kirjan kehyskertomus on aika simppeli: kirjailija Faye matkustaa Ateenaan pitämään kirjoittajakurssia. Matkansa aikana hän törmää ihmisiin, jotka kertovat hänelle tapahtumia elämiensä varrelta. Itse tarinat saattavat olla hyvinkin arkipäiväisiä, mutta Cusk vie ne niin pitkälle, että lähes jokainen tarina päättyy jonkinlaiseen ahaa-elämykseen. 

Itselleni se suurin ahaa-elämys tämän kirjan kohdalla oli se, että tätähän se elämä parhaimmillaan on: ihmisten kohtaamista ja tarinoiden vaihtamista. Mutta itseäni harmittaa usein se kuinka vähän ihmisillä on halua tai taipumusta tarttua näihin elämän kultajyviin. Huomaan toki itsekin kuinka poukkoilen paikasta toiseen sen kummemmin ympärilleni katsomatta. Mutta sitten aina joskus joku pääsee yllättämään, varastaa huomioni ja jää ehkä pysyväksikin osaksi elämäni tarinaa. 

Mielestäni meidän pitäisi enemmänkin kertoa näitä tarinoita toisillemme. Mutta ennen kaikkea meidän pitäisi uskaltaa kehittää näitä tarinoitamme pidemmälle, liittää niihin mukaan tuntemuksemme ja ajatuksemme. Ja näin tarjota toisillemme ahaa-elämyksiä. 

Cuskin Ateenaan sijoittuvasta tarinasta inspiroituneena tarjoan nyt pienen tarinan omasta elämästäni:

2000-luvun alussa, ennen perheen perustamista, vietin kesälomiani erilaisissa sosiaalisissa aktiviteeteissa. Usein kielikursseilla mutta pari kertaa myös vapaaehtoistyössä. Yksi näistä paikoista sijaitsi Ateenassa, jossa työskentelin pari viikkoa vammaisten lasten hoitolaitoksessa. Tämä kesä oli juuri ennen Ateenan olympialaisia ja kaupungissa vallitsi hurja rakentamisaalto. Kaikki paikat hohtivat ja kiilsivät eikä rahasta näyttänyt olevan pulaa. 

Se oli myös kuuma kesä, jopa tukalan kuuma. En jaksanut useinkaan lähteä sairaala-alueelta kaupunkiin, sillä meren rannalla sijaitseva laitos oli huomattavasti miellyttävämpi paikka oleskella. Sanottakoon tähän myös, että kyseistä laitosta ei enää ole, sillä google mapsia selaillessani huomasin pari vuotta sitten, että alueella on nykyään hotelli. Paikka oli yksinkertaisesti liian kaunis vammaisten lasten kodiksi.

Eräänä päivänä, uskaltauduttuani kaikesta kuumuudesta huolimatta kaupungille, tunsin kuinka yhtäkkiä päässä humisi ja alkoi pyörryttää. Auringonpistos! Päätin pysähtyä heti lähimpään kahvilaan, mutta koska sellaista ei aivan heti löytynyt, päädyin pieneen baariin. Paikan valikoima oli melko suppea, mutta näin kylmässä hohkaavat Coca Cola -purkit ja osoitin niitä. Juon hyvin harvoin mitään limsoja, mutta nyt se sai kelvata koska vesipulloja ei näyttänyt olevan tarjolla. Sain purkkini ja menin istumaan oven viereiseen pöytään. 

Olin avaamassa purkkia, mutta huomasin olevani niin heikossa kunnossa, että en onnistunut nostamaan purkin metallilenkkiä. En ehtinyt kuitenkaan ihmetellä asiaa sen kauempaa, sillä yhtäkkiä vieressäni seisoi vanhempi kreikkalainen herra, paksu sikari suussaan. Hän kysyi lyhyesti "Saanko?" ja odottamatta vastausta hän otti purkin, avasi sen ja asetti sen eteeni pöydälle. Ja yhtä nopeasti kuin hän oli ilmestynyt, yhtä nopeasti hän myös poistui. Koko tilanne kesti korkeintaan 10 sekuntia. 

Mutta miksi tämä tilanne on jäänyt sitten mieleeni? Muistan kuinka istuin hämmentyneenä juomassa limsaani. Ensimmäinen hämmennyksen aiheeni oli se, kuinka tämä mies oli niin nopeasti huomannut avuttomuuteni. Oliko hän tarkkaillut minua vai sattuiko hän vain näkemään turhan yritykseni avata purkkia. Toinen outo asia oli se, että hän ei yrittänyt millään tavalla hyötyä tilanteesta. Olin jo siinä vaiheessa tottunut siihen, että ulkomaalaisen näköistä nuorta naista yritetään aina jututtaa ainakin pienen flirtin kestävän ajan. Mutta tämä mies ei halunnut minulta mitään, ei edes kiitosta!

Ja siinä hetkessä mieleni täytti lämmin ajatus - minusta pidetään huolta! Se oli tunne, josta olin ehtinyt jo vieraantua silloisessa elämäntilanteessani, sillä asuin ja elin yksin ja tein useimmat matkanikin ilman matkaseuraa. Olin suorastaan ylpeä siitä, että pärjäsin yksin ja että ylipäänsä uskalsin matkustaa yksin. Mutta vaikka luulin olevani yksin, olin juuri sillä hetkellä osa tämän vieraan herran elämää. Kohtaamisemme jäi minulle ikuisesti mieleen.

Mies jäi kyllä mieleeni myös erään ulkoisen yksityiskohdan ansiosta - hän näytti aivan Aristoteles Onassikselta!

**

Rachel Cusk: Outline (Farrar, Straus and Giroux 2014)

Suomennos: Ääriviivat (Kaisa Kattelus, S&S 2018)

Kommentit

  1. Aah, miten ihana tarina tosielämästä. Vanha kohtelias "Aristoteles Onassis" pysähtyyy auttamaan helteessä uupunutta nuorta naista. Kiitos tästä anekdootista!
    Se tuo mieleeni erään oman kokemukseni. Olin jo kolmen pienen pojan äiti ja omalla virkistyslomalla Bulgariassa. Kävelin Burgasin kaupungissa, jonne olin tullut rantakohteesta bussilla viettämään välillä kaupunkipäivää. Yhtäkkiä joku puhutteli minua saksaksi, pitkä surumielisen näköinen minua vanhempi mies. Sanoin, että englanti olisi parempi, ja hän vaihtoi englantiin ja alkoi pyytää minua kirjakahvilaan keskustelemaan. No, enhän minä. Mies selitti hyvin kohteliaasti, että vain hetkeksi kahville. Kieltäydyin jotain selitellen, mutta tämä tilanne jäi askarruttamaan mieltäni. Nytkin kun muistelen ihokarvat nousevat pystyyn. Moni on kiusoitellut minua, gigolo... ja minä olen yhtynyt leikkiin, mutta olen aivan varma, että hänellä oli aivan kunnialliset aikeet. Hän oli todella sivistyneen oloinen, jotenkin ruhtinasmainen ja niin minuun vetoavan surumielisen näköinen... kirjakahvilaan kaiken lisäksi. Kuvittelin että minun iloinen käyntini vetosi häneen, ja jos en olisi ollut tukevasti naimisissa, niin olisin ilman muuta mennyt sinne kahvilaan. Yleensä nuo yhteydenotot yksin kulkevaan minuun olivat olleet suorasukaisia ja helposti ohitettavia. Useampi naisystävä on ihmetellyt, miksi en mennyt. Miksi olisin - olen superuskollinen ja tässä olisi jopa ollut todellinen vaara, koska mies oli niin hurmaava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kävit lukemassa! Ja kiitos vastalahjasta, omasta anekdootistasi 😊 Ajatella, että jotkut ihmiset jäävät osaksi elämäntarinaamme vaikka kohtaaminen on kestänyt ehkä vain tosiaan sen kymmenen sekuntia. Välillä ne sitten aina pulpahtelevat esiin sieltä muistin kätköistä...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...