Siirry pääsisältöön

Tarinoita eletystä elämästä (Rachel Cusk: Ääriviivat)

 


Brittiläinen kirjailija Rachel Cusk on ollut nyt kovasti tapetilla (mm. täällä ja täällä), joten oli todellakin korkea aika tutustua hänen tuotantoonsa. Outline vuodelta 2014 (suom. Ääriviivat) valikoitui lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi ja täytyy sanoa, että jos Cuskin muukin tuotanto on näin mielenkiintoista tarinankerrontaa niin jatkan mielelläni hänen seurassaan.

Mikä tässä sitten viehätti? Pidän kovasti tällaisesta Decamerone-tyyppisestä tarinankerronnasta ja Cusk vie sen todella huippuunsa. Kirjan kehyskertomus on aika simppeli: kirjailija Faye matkustaa Ateenaan pitämään kirjoittajakurssia. Matkansa aikana hän törmää ihmisiin, jotka kertovat hänelle tapahtumia elämiensä varrelta. Itse tarinat saattavat olla hyvinkin arkipäiväisiä, mutta Cusk vie ne niin pitkälle, että lähes jokainen tarina päättyy jonkinlaiseen ahaa-elämykseen. 

Itselleni se suurin ahaa-elämys tämän kirjan kohdalla oli se, että tätähän se elämä parhaimmillaan on: ihmisten kohtaamista ja tarinoiden vaihtamista. Mutta itseäni harmittaa usein se kuinka vähän ihmisillä on halua tai taipumusta tarttua näihin elämän kultajyviin. Huomaan toki itsekin kuinka poukkoilen paikasta toiseen sen kummemmin ympärilleni katsomatta. Mutta sitten aina joskus joku pääsee yllättämään, varastaa huomioni ja jää ehkä pysyväksikin osaksi elämäni tarinaa. 

Mielestäni meidän pitäisi enemmänkin kertoa näitä tarinoita toisillemme. Mutta ennen kaikkea meidän pitäisi uskaltaa kehittää näitä tarinoitamme pidemmälle, liittää niihin mukaan tuntemuksemme ja ajatuksemme. Ja näin tarjota toisillemme ahaa-elämyksiä. 

Cuskin Ateenaan sijoittuvasta tarinasta inspiroituneena tarjoan nyt pienen tarinan omasta elämästäni:

2000-luvun alussa, ennen perheen perustamista, vietin kesälomiani erilaisissa sosiaalisissa aktiviteeteissa. Usein kielikursseilla mutta pari kertaa myös vapaaehtoistyössä. Yksi näistä paikoista sijaitsi Ateenassa, jossa työskentelin pari viikkoa vammaisten lasten hoitolaitoksessa. Tämä kesä oli juuri ennen Ateenan olympialaisia ja kaupungissa vallitsi hurja rakentamisaalto. Kaikki paikat hohtivat ja kiilsivät eikä rahasta näyttänyt olevan pulaa. 

Se oli myös kuuma kesä, jopa tukalan kuuma. En jaksanut useinkaan lähteä sairaala-alueelta kaupunkiin, sillä meren rannalla sijaitseva laitos oli huomattavasti miellyttävämpi paikka oleskella. Sanottakoon tähän myös, että kyseistä laitosta ei enää ole, sillä google mapsia selaillessani huomasin pari vuotta sitten, että alueella on nykyään hotelli. Paikka oli yksinkertaisesti liian kaunis vammaisten lasten kodiksi.

Eräänä päivänä, uskaltauduttuani kaikesta kuumuudesta huolimatta kaupungille, tunsin kuinka yhtäkkiä päässä humisi ja alkoi pyörryttää. Auringonpistos! Päätin pysähtyä heti lähimpään kahvilaan, mutta koska sellaista ei aivan heti löytynyt, päädyin pieneen baariin. Paikan valikoima oli melko suppea, mutta näin kylmässä hohkaavat Coca Cola -purkit ja osoitin niitä. Juon hyvin harvoin mitään limsoja, mutta nyt se sai kelvata koska vesipulloja ei näyttänyt olevan tarjolla. Sain purkkini ja menin istumaan oven viereiseen pöytään. 

Olin avaamassa purkkia, mutta huomasin olevani niin heikossa kunnossa, että en onnistunut nostamaan purkin metallilenkkiä. En ehtinyt kuitenkaan ihmetellä asiaa sen kauempaa, sillä yhtäkkiä vieressäni seisoi vanhempi kreikkalainen herra, paksu sikari suussaan. Hän kysyi lyhyesti "Saanko?" ja odottamatta vastausta hän otti purkin, avasi sen ja asetti sen eteeni pöydälle. Ja yhtä nopeasti kuin hän oli ilmestynyt, yhtä nopeasti hän myös poistui. Koko tilanne kesti korkeintaan 10 sekuntia. 

Mutta miksi tämä tilanne on jäänyt sitten mieleeni? Muistan kuinka istuin hämmentyneenä juomassa limsaani. Ensimmäinen hämmennyksen aiheeni oli se, kuinka tämä mies oli niin nopeasti huomannut avuttomuuteni. Oliko hän tarkkaillut minua vai sattuiko hän vain näkemään turhan yritykseni avata purkkia. Toinen outo asia oli se, että hän ei yrittänyt millään tavalla hyötyä tilanteesta. Olin jo siinä vaiheessa tottunut siihen, että ulkomaalaisen näköistä nuorta naista yritetään aina jututtaa ainakin pienen flirtin kestävän ajan. Mutta tämä mies ei halunnut minulta mitään, ei edes kiitosta!

Ja siinä hetkessä mieleni täytti lämmin ajatus - minusta pidetään huolta! Se oli tunne, josta olin ehtinyt jo vieraantua silloisessa elämäntilanteessani, sillä asuin ja elin yksin ja tein useimmat matkanikin ilman matkaseuraa. Olin suorastaan ylpeä siitä, että pärjäsin yksin ja että ylipäänsä uskalsin matkustaa yksin. Mutta vaikka luulin olevani yksin, olin juuri sillä hetkellä osa tämän vieraan herran elämää. Kohtaamisemme jäi minulle ikuisesti mieleen.

Mies jäi kyllä mieleeni myös erään ulkoisen yksityiskohdan ansiosta - hän näytti aivan Aristoteles Onassikselta!

**

Rachel Cusk: Outline (Farrar, Straus and Giroux 2014)

Suomennos: Ääriviivat (Kaisa Kattelus, S&S 2018)

Kommentit

  1. Aah, miten ihana tarina tosielämästä. Vanha kohtelias "Aristoteles Onassis" pysähtyyy auttamaan helteessä uupunutta nuorta naista. Kiitos tästä anekdootista!
    Se tuo mieleeni erään oman kokemukseni. Olin jo kolmen pienen pojan äiti ja omalla virkistyslomalla Bulgariassa. Kävelin Burgasin kaupungissa, jonne olin tullut rantakohteesta bussilla viettämään välillä kaupunkipäivää. Yhtäkkiä joku puhutteli minua saksaksi, pitkä surumielisen näköinen minua vanhempi mies. Sanoin, että englanti olisi parempi, ja hän vaihtoi englantiin ja alkoi pyytää minua kirjakahvilaan keskustelemaan. No, enhän minä. Mies selitti hyvin kohteliaasti, että vain hetkeksi kahville. Kieltäydyin jotain selitellen, mutta tämä tilanne jäi askarruttamaan mieltäni. Nytkin kun muistelen ihokarvat nousevat pystyyn. Moni on kiusoitellut minua, gigolo... ja minä olen yhtynyt leikkiin, mutta olen aivan varma, että hänellä oli aivan kunnialliset aikeet. Hän oli todella sivistyneen oloinen, jotenkin ruhtinasmainen ja niin minuun vetoavan surumielisen näköinen... kirjakahvilaan kaiken lisäksi. Kuvittelin että minun iloinen käyntini vetosi häneen, ja jos en olisi ollut tukevasti naimisissa, niin olisin ilman muuta mennyt sinne kahvilaan. Yleensä nuo yhteydenotot yksin kulkevaan minuun olivat olleet suorasukaisia ja helposti ohitettavia. Useampi naisystävä on ihmetellyt, miksi en mennyt. Miksi olisin - olen superuskollinen ja tässä olisi jopa ollut todellinen vaara, koska mies oli niin hurmaava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kävit lukemassa! Ja kiitos vastalahjasta, omasta anekdootistasi 😊 Ajatella, että jotkut ihmiset jäävät osaksi elämäntarinaamme vaikka kohtaaminen on kestänyt ehkä vain tosiaan sen kymmenen sekuntia. Välillä ne sitten aina pulpahtelevat esiin sieltä muistin kätköistä...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...