Siirry pääsisältöön

Ludmila Engquistin tarina - Kuinka Ruotsin kansa tuli petetyksi

 


Hei, kuulkaas tätä: olen lukenut urheilukirjan! En yleensä moisiin harhaudu, sillä (vähäisen) lukukokemukseni mukaan ne ovat usein aika yksitoikkoisia. Eikä vähiten sen vuoksi, että ne on yleensä kirjoitettu fanikirjoiksi. Eli kaikki on huippua ja hienoa ja mahtavaa. Ei, ei voi olla!

Tämän Ludmila Engquistista kertovan kirjan päätin kuitenkin lukea, sillä hänen tarinansa on herättänyt niin paljon kysymysmerkkejä.  Ja Ludmilalla on kieltämättä paljon selittämistä, etenkin Ruotsin kansalle. Harvoin saakaan lukea näin nöyrästi kirjoitettua urheilijaelämäkertaa.

Kuka sitten on Ludmila? Hän syntyi 1964 silloisessa Neuvostoliitossa, jossa lapset lokeroitiin koulussa automaattisesti tiettyihin lahjakkuusluokkiin. Ludmilastakin piti ensin tulla voimistelija, mutta sitten hänet siirrettiin yleisurheilun puolella. Lapselta itseltään ei tietenkään pahemmin kyselty mitä hän haluaisi tehdä.

Ludmila ymmärsi kuitenkin varhain, että tässä voisi olla keino päästä pois. Lapsuutta väritti väkivaltainen alkoholisti-isä ja myöhemmin, vielä teini-iässä, hän ajautui suhteeseen huomattavasti vanhemman valmentajansa kanssa. Mies oli myös alkoholisti ja väkivaltainen.  Ludmila on jälleen loukussa. Ja 17-vuotiaana myös raskaana... 

Ludmilasta tulee Venäjän (tässä vaiheessa Neuvostoliitto on jo historiaa) ykkösaitajuoksijoita ja hän pääsee maajoukkueen kanssa kilpailemaan arvokisoihin. 1993 hän jää kuitenkin kiinni dopingin käytöstä, mistä napsahtaa neljän vuoden kilpailukielto. Syylliseksi todetaan lopulta Ludmilan silloinen aviomies/valmentaja ja kilpailukielto kumotaan.

Nyt Ludmila on tavannut tulevan puolisonsa, urheiluagenttina toimivan ruotsalaisen Johan Engquistin. Pari päättää yrittää tehdä comebackin ja Ludmilan tulokset ovatkin sitä luokkaa, että hänelle myönnetään pikavauhtia Ruotsin kansalaisuus. Juuri sopivasti Atlantan olympialaisiin. Sieltä Ludmila tulee kotiin olympiakulta kaulassaan ja koko Ruotsi on polvillaan hänen edessään. Ludmila valitaan Vuoden Urheilijaksi, Vuoden Naiseksi ja jopa Vuoden Ruotsalaiseksi. Hän pääsee myös koristamaan postimerkkiä.

Tulevaisuus on siis loistava, mutta... kaiken tämän keskellä Ludmila sairastuu rintasyöpään. Hän jatkaa kuitenkin kunnianhimoista treenaamista rankoista hoidoista huolimatta. Tämän hän uskoo lopulta johtaneen siihen, että juokseminen ei enää onnistunut. Keho ei kestänytkään tätä rääkkiä. Ura oli loppu.

Ludmila ei kuitenkaan anna periksi, olympiamitaliahan tässä oltiin hakemassa. Hän kuulee, että kelkkailussa tarvitaan juuri hänenlaisiaan nopeita juoksijoita. Jarrunaisena hänen tehtävänään olisi saada mahdollisimman kova vauhti kelkalle, sitten vain hypätään kyytiin ja loppumatka kyyrötellään etummaisen miehistön jäsenen takana, kunnes on aika jarruttaa. Helppoa! Johankin innostuu ajatuksesta ja niinpä pari päättää satsata kaiken uuteen lajiin.

Mutta ensimmäisissä harjoituslaskuissa Ludmila tajua kauhukseen, että hän pelkää kelkalla laskua. Vauhti on hurja ja vammautumisriski suuri. On kuitenkin myöhäistä perääntyä, "Team Ludmila" on jo lanseerattu ja koko Ruotsi odottaa seuraavaa olympiamitalia.

Kaikki päättyy lopulta suureen skandaaliin. Ludmilan omien sanojen mukaan hän hankkii epätoivoissaan Venäjällä käydessään kiellettyjä aineita. Kun kelkkatiimi joutuu yllättäin dopingtestiin, Ludmila tunnustaa heti ja ura on lopullisesti ohi.

Kirjassa on kieltämättä selittelyn makua, mutta se ei peitä kirjan tärkeää sanomaa. Engquist korostaa moneen kertaan miten ohimeneviä urheilun huippuhetket lopulta ovat. Itse hän jopa tuntuu katuvan sitä, että uhrasi koko elämänsä urheilulle. Nyt 60-vuotiaana hän miettii miksi ei satsannut esimerkiksi yliopisto-opintoihin. Tai musiikkiin, joka on myös tärkeä osa hänen elämäänsä. 

Aiemmin tänä vuonna ilmestyi Engquistista tehty tv-dokumentti ja alkusyksystä tämä elämäkerta. Engquist on asunut viimeiset parikymmentä vuotta Espanjassa, jonne hän lähti dopingkohua pakoon. Sinne hän on sittemmin kotiutunut, kuten myös hänen molemmat lapsensa. Mutta syöpä on uusiutunut eikä elinvuosia ole todennäköisesti montakaan jäljellä. On siis aika tehdä tilipäätös ja siinä tehtävässä tämä kirja on onnistunut.

Kirjassa oli paljon muutakin mielenkiintoista luettavaa, erityisesti kohdat, joissa Engquist kertoo huippu-urheilun raadollisuudesta Neuvostoliitossa ja kokemuksistaan maahanmuuttajana. Johan Engquistin rooli tässä sopassa jäi kuitenkin edelleen epäselväksi, Ludmila on hyvin armollinen ex-miestään kohtaan. Niin, Johan ei voinut koskaan antaa anteeksi vaimonsa petosta ja pari on sittemmin eronnut.

Ruotsin kansa ei siis saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä ja Ludmila jäänee ikuiseksi kysymysmerkiksi. Käyttikö hän kiellettyjä aineita myös Atlantassa 1996? Sitä täällä pohditaan, edelleen...

**

Ludmila Engquist, Johan Bendjelloul & Henrik Johnsson: Ludmila. Svenskare kan ingen vara (Bokförlaget Forum 2024)

Kommentit

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...