Hei, kuulkaas tätä: olen lukenut urheilukirjan! En yleensä moisiin harhaudu, sillä (vähäisen) lukukokemukseni mukaan ne ovat usein aika yksitoikkoisia. Eikä vähiten sen vuoksi, että ne on yleensä kirjoitettu fanikirjoiksi. Eli kaikki on huippua ja hienoa ja mahtavaa. Ei, ei voi olla!
Tämän Ludmila Engquistista kertovan kirjan päätin kuitenkin lukea, sillä hänen tarinansa on herättänyt niin paljon kysymysmerkkejä. Ja Ludmilalla on kieltämättä paljon selittämistä, etenkin Ruotsin kansalle. Harvoin saakaan lukea näin nöyrästi kirjoitettua urheilijaelämäkertaa.
Kuka sitten on Ludmila? Hän syntyi 1964 silloisessa Neuvostoliitossa, jossa lapset lokeroitiin koulussa automaattisesti tiettyihin lahjakkuusluokkiin. Ludmilastakin piti ensin tulla voimistelija, mutta sitten hänet siirrettiin yleisurheilun puolella. Lapselta itseltään ei tietenkään pahemmin kyselty mitä hän haluaisi tehdä.
Ludmila ymmärsi kuitenkin varhain, että tässä voisi olla keino päästä pois. Lapsuutta väritti väkivaltainen alkoholisti-isä ja myöhemmin, vielä teini-iässä, hän ajautui suhteeseen huomattavasti vanhemman valmentajansa kanssa. Mies oli myös alkoholisti ja väkivaltainen. Ludmila on jälleen loukussa. Ja 17-vuotiaana myös raskaana...
Ludmilasta tulee Venäjän (tässä vaiheessa Neuvostoliitto on jo historiaa) ykkösaitajuoksijoita ja hän pääsee maajoukkueen kanssa kilpailemaan arvokisoihin. 1993 hän jää kuitenkin kiinni dopingin käytöstä, mistä napsahtaa neljän vuoden kilpailukielto. Syylliseksi todetaan lopulta Ludmilan silloinen aviomies/valmentaja ja kilpailukielto kumotaan.
Nyt Ludmila on tavannut tulevan puolisonsa, urheiluagenttina toimivan ruotsalaisen Johan Engquistin. Pari päättää yrittää tehdä comebackin ja Ludmilan tulokset ovatkin sitä luokkaa, että hänelle myönnetään pikavauhtia Ruotsin kansalaisuus. Juuri sopivasti Atlantan olympialaisiin. Sieltä Ludmila tulee kotiin olympiakulta kaulassaan ja koko Ruotsi on polvillaan hänen edessään. Ludmila valitaan Vuoden Urheilijaksi, Vuoden Naiseksi ja jopa Vuoden Ruotsalaiseksi. Hän pääsee myös koristamaan postimerkkiä.
Tulevaisuus on siis loistava, mutta... kaiken tämän keskellä Ludmila sairastuu rintasyöpään. Hän jatkaa kuitenkin kunnianhimoista treenaamista rankoista hoidoista huolimatta. Tämän hän uskoo lopulta johtaneen siihen, että juokseminen ei enää onnistunut. Keho ei kestänytkään tätä rääkkiä. Ura oli loppu.
Ludmila ei kuitenkaan anna periksi, olympiamitaliahan tässä oltiin hakemassa. Hän kuulee, että kelkkailussa tarvitaan juuri hänenlaisiaan nopeita juoksijoita. Jarrunaisena hänen tehtävänään olisi saada mahdollisimman kova vauhti kelkalle, sitten vain hypätään kyytiin ja loppumatka kyyrötellään etummaisen miehistön jäsenen takana, kunnes on aika jarruttaa. Helppoa! Johankin innostuu ajatuksesta ja niinpä pari päättää satsata kaiken uuteen lajiin.
Mutta ensimmäisissä harjoituslaskuissa Ludmila tajua kauhukseen, että hän pelkää kelkalla laskua. Vauhti on hurja ja vammautumisriski suuri. On kuitenkin myöhäistä perääntyä, "Team Ludmila" on jo lanseerattu ja koko Ruotsi odottaa seuraavaa olympiamitalia.
Kaikki päättyy lopulta suureen skandaaliin. Ludmilan omien sanojen mukaan hän hankkii epätoivoissaan Venäjällä käydessään kiellettyjä aineita. Kun kelkkatiimi joutuu yllättäin dopingtestiin, Ludmila tunnustaa heti ja ura on lopullisesti ohi.
Kirjassa on kieltämättä selittelyn makua, mutta se ei peitä kirjan tärkeää sanomaa. Engquist korostaa moneen kertaan miten ohimeneviä urheilun huippuhetket lopulta ovat. Itse hän jopa tuntuu katuvan sitä, että uhrasi koko elämänsä urheilulle. Nyt 60-vuotiaana hän miettii miksi ei satsannut esimerkiksi yliopisto-opintoihin. Tai musiikkiin, joka on myös tärkeä osa hänen elämäänsä.
Aiemmin tänä vuonna ilmestyi Engquistista tehty tv-dokumentti ja alkusyksystä tämä elämäkerta. Engquist on asunut viimeiset parikymmentä vuotta Espanjassa, jonne hän lähti dopingkohua pakoon. Sinne hän on sittemmin kotiutunut, kuten myös hänen molemmat lapsensa. Mutta syöpä on uusiutunut eikä elinvuosia ole todennäköisesti montakaan jäljellä. On siis aika tehdä tilipäätös ja siinä tehtävässä tämä kirja on onnistunut.
Kirjassa oli paljon muutakin mielenkiintoista luettavaa, erityisesti kohdat, joissa Engquist kertoo huippu-urheilun raadollisuudesta Neuvostoliitossa ja kokemuksistaan maahanmuuttajana. Johan Engquistin rooli tässä sopassa jäi kuitenkin edelleen epäselväksi, Ludmila on hyvin armollinen ex-miestään kohtaan. Niin, Johan ei voinut koskaan antaa anteeksi vaimonsa petosta ja pari on sittemmin eronnut.
Ruotsin kansa ei siis saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä ja Ludmila jäänee ikuiseksi kysymysmerkiksi. Käyttikö hän kiellettyjä aineita myös Atlantassa 1996? Sitä täällä pohditaan, edelleen...
**
Ludmila Engquist, Johan Bendjelloul & Henrik Johnsson: Ludmila. Svenskare kan ingen vara (Bokförlaget Forum 2024)
Kiinnostava!
VastaaPoistaTämä oli tosiaan harvinaisen kiinnostava urheilukirjaksi 🙃
Poista