Siirry pääsisältöön

Ludmila Engquistin tarina - Kuinka Ruotsin kansa tuli petetyksi

 


Hei, kuulkaas tätä: olen lukenut urheilukirjan! En yleensä moisiin harhaudu, sillä (vähäisen) lukukokemukseni mukaan ne ovat usein aika yksitoikkoisia. Eikä vähiten sen vuoksi, että ne on yleensä kirjoitettu fanikirjoiksi. Eli kaikki on huippua ja hienoa ja mahtavaa. Ei, ei voi olla!

Tämän Ludmila Engquistista kertovan kirjan päätin kuitenkin lukea, sillä hänen tarinansa on herättänyt niin paljon kysymysmerkkejä.  Ja Ludmilalla on kieltämättä paljon selittämistä, etenkin Ruotsin kansalle. Harvoin saakaan lukea näin nöyrästi kirjoitettua urheilijaelämäkertaa.

Kuka sitten on Ludmila? Hän syntyi 1964 silloisessa Neuvostoliitossa, jossa lapset lokeroitiin koulussa automaattisesti tiettyihin lahjakkuusluokkiin. Ludmilastakin piti ensin tulla voimistelija, mutta sitten hänet siirrettiin yleisurheilun puolella. Lapselta itseltään ei tietenkään pahemmin kyselty mitä hän haluaisi tehdä.

Ludmila ymmärsi kuitenkin varhain, että tässä voisi olla keino päästä pois. Lapsuutta väritti väkivaltainen alkoholisti-isä ja myöhemmin, vielä teini-iässä, hän ajautui suhteeseen huomattavasti vanhemman valmentajansa kanssa. Mies oli myös alkoholisti ja väkivaltainen.  Ludmila on jälleen loukussa. Ja 17-vuotiaana myös raskaana... 

Ludmilasta tulee Venäjän (tässä vaiheessa Neuvostoliitto on jo historiaa) ykkösaitajuoksijoita ja hän pääsee maajoukkueen kanssa kilpailemaan arvokisoihin. 1993 hän jää kuitenkin kiinni dopingin käytöstä, mistä napsahtaa neljän vuoden kilpailukielto. Syylliseksi todetaan lopulta Ludmilan silloinen aviomies/valmentaja ja kilpailukielto kumotaan.

Nyt Ludmila on tavannut tulevan puolisonsa, urheiluagenttina toimivan ruotsalaisen Johan Engquistin. Pari päättää yrittää tehdä comebackin ja Ludmilan tulokset ovatkin sitä luokkaa, että hänelle myönnetään pikavauhtia Ruotsin kansalaisuus. Juuri sopivasti Atlantan olympialaisiin. Sieltä Ludmila tulee kotiin olympiakulta kaulassaan ja koko Ruotsi on polvillaan hänen edessään. Ludmila valitaan Vuoden Urheilijaksi, Vuoden Naiseksi ja jopa Vuoden Ruotsalaiseksi. Hän pääsee myös koristamaan postimerkkiä.

Tulevaisuus on siis loistava, mutta... kaiken tämän keskellä Ludmila sairastuu rintasyöpään. Hän jatkaa kuitenkin kunnianhimoista treenaamista rankoista hoidoista huolimatta. Tämän hän uskoo lopulta johtaneen siihen, että juokseminen ei enää onnistunut. Keho ei kestänytkään tätä rääkkiä. Ura oli loppu.

Ludmila ei kuitenkaan anna periksi, olympiamitaliahan tässä oltiin hakemassa. Hän kuulee, että kelkkailussa tarvitaan juuri hänenlaisiaan nopeita juoksijoita. Jarrunaisena hänen tehtävänään olisi saada mahdollisimman kova vauhti kelkalle, sitten vain hypätään kyytiin ja loppumatka kyyrötellään etummaisen miehistön jäsenen takana, kunnes on aika jarruttaa. Helppoa! Johankin innostuu ajatuksesta ja niinpä pari päättää satsata kaiken uuteen lajiin.

Mutta ensimmäisissä harjoituslaskuissa Ludmila tajua kauhukseen, että hän pelkää kelkalla laskua. Vauhti on hurja ja vammautumisriski suuri. On kuitenkin myöhäistä perääntyä, "Team Ludmila" on jo lanseerattu ja koko Ruotsi odottaa seuraavaa olympiamitalia.

Kaikki päättyy lopulta suureen skandaaliin. Ludmilan omien sanojen mukaan hän hankkii epätoivoissaan Venäjällä käydessään kiellettyjä aineita. Kun kelkkatiimi joutuu yllättäin dopingtestiin, Ludmila tunnustaa heti ja ura on lopullisesti ohi.

Kirjassa on kieltämättä selittelyn makua, mutta se ei peitä kirjan tärkeää sanomaa. Engquist korostaa moneen kertaan miten ohimeneviä urheilun huippuhetket lopulta ovat. Itse hän jopa tuntuu katuvan sitä, että uhrasi koko elämänsä urheilulle. Nyt 60-vuotiaana hän miettii miksi ei satsannut esimerkiksi yliopisto-opintoihin. Tai musiikkiin, joka on myös tärkeä osa hänen elämäänsä. 

Aiemmin tänä vuonna ilmestyi Engquistista tehty tv-dokumentti ja alkusyksystä tämä elämäkerta. Engquist on asunut viimeiset parikymmentä vuotta Espanjassa, jonne hän lähti dopingkohua pakoon. Sinne hän on sittemmin kotiutunut, kuten myös hänen molemmat lapsensa. Mutta syöpä on uusiutunut eikä elinvuosia ole todennäköisesti montakaan jäljellä. On siis aika tehdä tilipäätös ja siinä tehtävässä tämä kirja on onnistunut.

Kirjassa oli paljon muutakin mielenkiintoista luettavaa, erityisesti kohdat, joissa Engquist kertoo huippu-urheilun raadollisuudesta Neuvostoliitossa ja kokemuksistaan maahanmuuttajana. Johan Engquistin rooli tässä sopassa jäi kuitenkin edelleen epäselväksi, Ludmila on hyvin armollinen ex-miestään kohtaan. Niin, Johan ei voinut koskaan antaa anteeksi vaimonsa petosta ja pari on sittemmin eronnut.

Ruotsin kansa ei siis saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä ja Ludmila jäänee ikuiseksi kysymysmerkiksi. Käyttikö hän kiellettyjä aineita myös Atlantassa 1996? Sitä täällä pohditaan, edelleen...

**

Ludmila Engquist, Johan Bendjelloul & Henrik Johnsson: Ludmila. Svenskare kan ingen vara (Bokförlaget Forum 2024)

Kommentit

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...