Siirry pääsisältöön

Ludmila Engquistin tarina - Kuinka Ruotsin kansa tuli petetyksi

 


Hei, kuulkaas tätä: olen lukenut urheilukirjan! En yleensä moisiin harhaudu, sillä (vähäisen) lukukokemukseni mukaan ne ovat usein aika yksitoikkoisia. Eikä vähiten sen vuoksi, että ne on yleensä kirjoitettu fanikirjoiksi. Eli kaikki on huippua ja hienoa ja mahtavaa. Ei, ei voi olla!

Tämän Ludmila Engquistista kertovan kirjan päätin kuitenkin lukea, sillä hänen tarinansa on herättänyt niin paljon kysymysmerkkejä.  Ja Ludmilalla on kieltämättä paljon selittämistä, etenkin Ruotsin kansalle. Harvoin saakaan lukea näin nöyrästi kirjoitettua urheilijaelämäkertaa.

Kuka sitten on Ludmila? Hän syntyi 1964 silloisessa Neuvostoliitossa, jossa lapset lokeroitiin koulussa automaattisesti tiettyihin lahjakkuusluokkiin. Ludmilastakin piti ensin tulla voimistelija, mutta sitten hänet siirrettiin yleisurheilun puolella. Lapselta itseltään ei tietenkään pahemmin kyselty mitä hän haluaisi tehdä.

Ludmila ymmärsi kuitenkin varhain, että tässä voisi olla keino päästä pois. Lapsuutta väritti väkivaltainen alkoholisti-isä ja myöhemmin, vielä teini-iässä, hän ajautui suhteeseen huomattavasti vanhemman valmentajansa kanssa. Mies oli myös alkoholisti ja väkivaltainen.  Ludmila on jälleen loukussa. Ja 17-vuotiaana myös raskaana... 

Ludmilasta tulee Venäjän (tässä vaiheessa Neuvostoliitto on jo historiaa) ykkösaitajuoksijoita ja hän pääsee maajoukkueen kanssa kilpailemaan arvokisoihin. 1993 hän jää kuitenkin kiinni dopingin käytöstä, mistä napsahtaa neljän vuoden kilpailukielto. Syylliseksi todetaan lopulta Ludmilan silloinen aviomies/valmentaja ja kilpailukielto kumotaan.

Nyt Ludmila on tavannut tulevan puolisonsa, urheiluagenttina toimivan ruotsalaisen Johan Engquistin. Pari päättää yrittää tehdä comebackin ja Ludmilan tulokset ovatkin sitä luokkaa, että hänelle myönnetään pikavauhtia Ruotsin kansalaisuus. Juuri sopivasti Atlantan olympialaisiin. Sieltä Ludmila tulee kotiin olympiakulta kaulassaan ja koko Ruotsi on polvillaan hänen edessään. Ludmila valitaan Vuoden Urheilijaksi, Vuoden Naiseksi ja jopa Vuoden Ruotsalaiseksi. Hän pääsee myös koristamaan postimerkkiä.

Tulevaisuus on siis loistava, mutta... kaiken tämän keskellä Ludmila sairastuu rintasyöpään. Hän jatkaa kuitenkin kunnianhimoista treenaamista rankoista hoidoista huolimatta. Tämän hän uskoo lopulta johtaneen siihen, että juokseminen ei enää onnistunut. Keho ei kestänytkään tätä rääkkiä. Ura oli loppu.

Ludmila ei kuitenkaan anna periksi, olympiamitaliahan tässä oltiin hakemassa. Hän kuulee, että kelkkailussa tarvitaan juuri hänenlaisiaan nopeita juoksijoita. Jarrunaisena hänen tehtävänään olisi saada mahdollisimman kova vauhti kelkalle, sitten vain hypätään kyytiin ja loppumatka kyyrötellään etummaisen miehistön jäsenen takana, kunnes on aika jarruttaa. Helppoa! Johankin innostuu ajatuksesta ja niinpä pari päättää satsata kaiken uuteen lajiin.

Mutta ensimmäisissä harjoituslaskuissa Ludmila tajua kauhukseen, että hän pelkää kelkalla laskua. Vauhti on hurja ja vammautumisriski suuri. On kuitenkin myöhäistä perääntyä, "Team Ludmila" on jo lanseerattu ja koko Ruotsi odottaa seuraavaa olympiamitalia.

Kaikki päättyy lopulta suureen skandaaliin. Ludmilan omien sanojen mukaan hän hankkii epätoivoissaan Venäjällä käydessään kiellettyjä aineita. Kun kelkkatiimi joutuu yllättäin dopingtestiin, Ludmila tunnustaa heti ja ura on lopullisesti ohi.

Kirjassa on kieltämättä selittelyn makua, mutta se ei peitä kirjan tärkeää sanomaa. Engquist korostaa moneen kertaan miten ohimeneviä urheilun huippuhetket lopulta ovat. Itse hän jopa tuntuu katuvan sitä, että uhrasi koko elämänsä urheilulle. Nyt 60-vuotiaana hän miettii miksi ei satsannut esimerkiksi yliopisto-opintoihin. Tai musiikkiin, joka on myös tärkeä osa hänen elämäänsä. 

Aiemmin tänä vuonna ilmestyi Engquistista tehty tv-dokumentti ja alkusyksystä tämä elämäkerta. Engquist on asunut viimeiset parikymmentä vuotta Espanjassa, jonne hän lähti dopingkohua pakoon. Sinne hän on sittemmin kotiutunut, kuten myös hänen molemmat lapsensa. Mutta syöpä on uusiutunut eikä elinvuosia ole todennäköisesti montakaan jäljellä. On siis aika tehdä tilipäätös ja siinä tehtävässä tämä kirja on onnistunut.

Kirjassa oli paljon muutakin mielenkiintoista luettavaa, erityisesti kohdat, joissa Engquist kertoo huippu-urheilun raadollisuudesta Neuvostoliitossa ja kokemuksistaan maahanmuuttajana. Johan Engquistin rooli tässä sopassa jäi kuitenkin edelleen epäselväksi, Ludmila on hyvin armollinen ex-miestään kohtaan. Niin, Johan ei voinut koskaan antaa anteeksi vaimonsa petosta ja pari on sittemmin eronnut.

Ruotsin kansa ei siis saanut vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä ja Ludmila jäänee ikuiseksi kysymysmerkiksi. Käyttikö hän kiellettyjä aineita myös Atlantassa 1996? Sitä täällä pohditaan, edelleen...

**

Ludmila Engquist, Johan Bendjelloul & Henrik Johnsson: Ludmila. Svenskare kan ingen vara (Bokförlaget Forum 2024)

Kommentit

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...