Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

 

Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä. 

Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä. 

Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa.

Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaaliturvan realiteetit konkretisoituivat kun Gelin sai puolisonsa kanssa lapsen. Onko ylipäänsä edes mahdollista elää rentoa elämää maassa, jossa pelkkä synnytys maksaa 52 000 dollaria (josta tietysti vakuutus maksaa suurimman osan - jos satut kuulumaan siihen onnelliseen väestönosaan, jolla on vakuutus.)

Gelinin kirja ei ole kuitenkaan pelkkää synkistelyä vaan pikemminkin rakkauskirje maalle, josta on tullut toinen kotimaa. Ja kaiken amerikkalaista politiikkaa käsittelevän kirjatulvan keskellä on virkistävää lukea kirja, joka käsittelee maan kulttuuria. Gelin on todella laajasti lukenut ja sivistynyt kirjoittaja ja tämän kirjan ongelma onkin se, että sen luettuaan listalla on yhtäkkiä parikymmentä muuta kirjaa, tv-sarjaa tai albumia, joihin on tutustuttava. 

Omalle listalleni pääsivät mm. Don DeLillo (nyt on vihdoinkin pakko lukea jotain DeLillolta!), Twin Peaks (tätäkään tv-sarjaa en katsonut silloin kun kaikki muut sen katsoivat), saksalaisen Uwe Johnsonin "Jahrestage" on kuulemma ehdoton New York -klassikko ja miten ihmeessä olen missannut Fran Lebowitzin ja Martin Scorsesen tv-sarjan "Pretend Its A City"?? Lisäksi pitää kuunnella countrytähti George Straitin tuotantoa.

Samalle listalle piti sitten tietysti laittaa myös uusi nobelisti, joka selvisi viime viikolla. Eteläkorealainen Han Kang on tietysti ollut jo kirjatutkassani, mutta en ole vielä edennyt niin pitkälle että olisin lukenut. Täällä Ruotsissa reaktiot olivat muuten vähintäänkin sekalaiset. Oli tietysti niitä, jotka riemuitsivat "wow, vihdoinkin joku oikeasti jännä kirjailija", mutta oli myös niitä, jotka totesivat kirjailijan kuuluvan siihen nobelluokkaan, jota tuskin muistetaan 50 vuoden päästä. Aftonbladetin Oisín Cantwell menee niin pitkälle, että kuvaa palkintoa Nobel-komitean "kuolemansuudelmaksi" - palkinnostahan seuraa usein kirjoituskramppi ja hiljaisuus ja lopulta loistava kirjallinen ura hiipuu hiljalleen.

Mutta ennen kuin Han Kang hiipuu, lienee paikallaan lukea häntä! Ja sen teemme lukupiirimme kanssa, edellisessä istunnossamme juuri ennen Nobel-palkinnon julkistamista päätimme rohkeasti, että seuraava kirjailijamme on tuore nobelisti, mitä sieltä sitten tarjolle tuleekaan. Lyhyt viestittely palkinnon julkistamisen jälkeen paljasti, että yksi oli jo aikaisemmin lukenut Han Kangia ja toinen jättänyt kesken. 

Tämän kertainen lukupiirikirjamme oli muuten kirja, joka ehkä osaltaan jo viritti meidät Han Kangin taajuuksille. Norjalaisen Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut on nimittäin intensiivinen, psykologisesti latautunut tarina. Mutta ehkäpä juuri tästä johtuen kirja myös innoitti piirimme todella mielenkiintoiseen keskusteluun. Väänsimme kirjan äiti-tytär-akselia moneen suuntaan ja yritimme yksinkertaisesti ymmärtää...

Tässä kävikin samoin kuin lukiessani Hjorthin aikaisemman teoksen Perintötekijät - olin aluksi hiukan epäileväinen, mutta kun sain kiinni Hjorthin käyttämästä draaman kaaresta, innostuin enemmän. Kirjan rytmi on hieno ja kuvaa osuvasti päähenkilön traumaattista suhdetta äitiinsä. Ja kirja loppu on suorastaan loistava! Olen lukenut myös Hjorthin kirjan Opettajattaren laulu (vielä kai suomentamaton?), jossa siinäkin on pääosassa nainen ajatuksineen, mutta näiden kahden muun teoksen rinnalla se tuntuu enemmän väliteokselta. 

Lopuksi vielä yksi rakas jälleennäkeminen...  80-luvulla eläneet muistanevat kuinka silloin luettiin urakalla Orvokki Aution Pesärikko-trilogiaa. KOM-teatteri teki siitä hienon teatterisovituksenkin. Löysin Suomi-Insituutin kirjaston poistohyllystä trilogian kaksi jälkimmäistä osaa - joku oli napannut ensimmäisen osan kai tajuamatta sitä, että tarina jatkuu vielä pitkään. Mutta onneksi löysin nettiantikvariaatista puuttuva osan ja sitä olen nyt lukenut aamupalaseuranani. Olen edennyt jo toiseen osaan tässä Armin ja Olavin avioliittodraamassa ja muistan kyllä edellisestä lukukerrasta, että nyt alkaa tapahtua.

Kirja on edelleen huikean hyvä! Ja Aution pohjanmaan murteella kirjoitettu dialogi, joka on koko tarinan kantava voima, on niin sieluun pureutuvaa, että se soi korvissa vielä pitkään. Sain muuten itseni kiinni tässä yhtenä päivä kun tokaisin "mihinä se on?". Minulla ei siis ole minkäänlaisia siteitä Pohjanmaalle enkä edes tunne ketään kyseistä murretta puhuvaa. Pitäkää siis murteistanne kiinni, jos hyppäätte Pesärikon tarinaan!

**

Martin Gelin: Imorgon är jag lånt härifrån (Natur&Kultur 2024)

Vigdis Hjorth: Är mor död (Natur&Kultur, 2021) Sumennettu nimellä "Onko äiti kuollut" (S&S 2021)

Orvokki Autio: Viistotaival (Kirjayhtymä 1980)