Siirry pääsisältöön

Elämäkerta-ainesta

 

Voi miksi nämä viikonloput tuntuvat aina niin lyhyiltä? Vaikka ehdinkin paljon - yksi näyttely, yksi teatteriesitys, opintoja ja tutkielman luonnostelua, metsäkävelykin siihen väliin - niin oliko tämä nyt sitten kuitenkaan sitä "elämäkerta-ainesta". 

"Juuri se, että yleensä menet sen sijaan että jättäisit menemättä, on tehnyt elämästäsi elämäkerta-ainesta."

Niin, sanotaan se nyt suoraan: olen täällä post-Saisio-tunnelmissa. Tuo yllä oleva oli sitaatti Heini Junkkaalan massiivisesta Saisio-pläjäyksestä, joka oli sekä mieltä virkistävä mutta se on aiheuttanut myös kosolti itsetutkiskelua. Mitä jos meikäläisestä pitäisi kirjoittaa elämäkerta parinkymmenen vuoden kuluttua, mitä ihmettä siihen voisi laittaa? 

En nyt tarkoita, että haaveilen täällä tulevani joksikin merkkihenkilöksi. Kyseessä on enemmän ehkä sellainen välitilinpäätös. Että mitä on tullut tehtyä ja mitä on vielä edessä. Tai nyt näin Saisiokirjan luettuani: kenen kanssa on tullut tehtyä ja mitä kaikkea väkeä tuolla elämänpolullani vielä mahtaa odotella. Sillä siitähän tässä on kysymys: yhdessä tekemisestä, yhdessä keksimisestä. Yhdessä leikkimisestä...

Olen ollut sikäli hyvin tyypillinen suomalainen, että olen mitannut saavutuksiani paljolti tekojen kautta. Vasta tänne Ruotsin puolelle muutettuani olen löytänyt enemmän yhteisöllisyyttä elämääni. Mutta siihen lämpeneminen on vienyt aikaa ja vasta nyt luulen keksineeni vihdoinkin elämän merkityksen. Että ollaan täällä ihmisiä toisillemme ja että voidaan yhdessä ihmetellä kaikkea sitä, mitä maailma meille tarjoaa. Ja että joskus voisimme osaltamme tuoda jotain kaunista ja hyvää tähän universumiin.

Mutta pakko tästä on nyt eteenpäin yrittää, en voi takertua Saisioon (vaikka tilasinkin juuri nettiantikviaarista kolme saisiota, sillä oikeasti: haluan lukea nyt vain Saisiota). Kirjastosta tuli onneksi uusia varauksia luettavaksi, mm. Meri Valkaman kirja Tarja Halosesta. Vähän hämmästyin kun hain kirjan, sillä olin odottanut jotain fyysisesti suurempaa opusta. Ensinnäkin olin tietysti Saision tuhatsivuisen järkäleen jälkeen vielä kädet turtana, mutta toisaalta - jos kirjan nimi on "Perinnönjako" niin kyllähän sitä nyt odottaa vähintään tiiliskiveä.

Mutta ei anneta kirjan vaatimattoman olomuodon hämätä, sillä se sisälsi yllättävän paljon. Tämän ei ensinnäkään ollut edes tarkoitus olla mikään Halosen elämäkerta, joten kaikki vuodet ennen presidenttikautta on jätetty pois. Kirja keskittyy Halosen poliittiseen perintöön sekä nykyhetkeen. Ja jos joku luuli, että Halonen viettää eläkepäiviä kiikkustuolissa istuen niin ei tosiaan vietä vaan tuolla se viipottaa pitkin maailman maita ja mantuja. Kysyntä on kova, eikä vähiten YK:n taholta. 

Itseäni muuten nauratti kirjan avaava draama queen -kohtaus, jossa Halonen muistuttaa Valkamaa häntä edeltävien presidenttien kohtalosta. Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari - kaikki kolme joutuivat kokemaan muistisairauden. Halonen toteaa lakonisesti, että ei sitä tiedä kuinka kauan hän on haastateltavissa, eli parasta pistää toimeksi. Taattua Halos-huumoria!

Yksi kirjan kantavista teemoista on maailmantila ja sen aiheuttama mielen synkkyys. Että kannattaako tässä ylipäänsä yrittää mitään, kun kaikki tuntuu menevän vain synkempään suuntaan. Valkama ja Halonen ottavat tämän esille, usein huumorinkin kautta, ja jos nyt Halosta oikein tulkitsin niin hän taitaa kuitenkin kallistua sinne optimismin puolelle. 

Ehkä tärkein sanoma kirjassa on kuitenkin se muistutus, että politiikka ei ole niin mustavalkoista kuin miten se tänä päivänä halutaan nähdä. Takavuosien poliitikot on helppo luokitella pahiksiin ja hyviksiin, mutta kuten Halonen muistuttaa: se on kokattava niillä aineksilla, joita keittiöstä löytyy. Aina ei lopputulos ole ihan sellainen kuin kokki oli alunperin kaavaillut.

Ja ehkä ei minunkaan kannata kaavailla mitään saisiomaista seikkailuromaania itsestäni, halosmainen perinnönjako sopinee paremmin jos joskus ryhdyn kirjoittamaan omasta elämästäni. Kunhan nyt vain hankin vielä vähän lisää sitä elämäkerta-ainesta...

**

Meri Valkama: Perinnönjako. Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta (S&S 2024)

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton (WSOY 2023)

Syysväriä Millegårdenin museolla Tukholmassa
Syysvärejä Tukholman Millesgårdenissa


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...