Siirry pääsisältöön

Elämäkerta-ainesta

 

Voi miksi nämä viikonloput tuntuvat aina niin lyhyiltä? Vaikka ehdinkin paljon - yksi näyttely, yksi teatteriesitys, opintoja ja tutkielman luonnostelua, metsäkävelykin siihen väliin - niin oliko tämä nyt sitten kuitenkaan sitä "elämäkerta-ainesta". 

"Juuri se, että yleensä menet sen sijaan että jättäisit menemättä, on tehnyt elämästäsi elämäkerta-ainesta."

Niin, sanotaan se nyt suoraan: olen täällä post-Saisio-tunnelmissa. Tuo yllä oleva oli sitaatti Heini Junkkaalan massiivisesta Saisio-pläjäyksestä, joka oli sekä mieltä virkistävä mutta se on aiheuttanut myös kosolti itsetutkiskelua. Mitä jos meikäläisestä pitäisi kirjoittaa elämäkerta parinkymmenen vuoden kuluttua, mitä ihmettä siihen voisi laittaa? 

En nyt tarkoita, että haaveilen täällä tulevani joksikin merkkihenkilöksi. Kyseessä on enemmän ehkä sellainen välitilinpäätös. Että mitä on tullut tehtyä ja mitä on vielä edessä. Tai nyt näin Saisiokirjan luettuani: kenen kanssa on tullut tehtyä ja mitä kaikkea väkeä tuolla elämänpolullani vielä mahtaa odotella. Sillä siitähän tässä on kysymys: yhdessä tekemisestä, yhdessä keksimisestä. Yhdessä leikkimisestä...

Olen ollut sikäli hyvin tyypillinen suomalainen, että olen mitannut saavutuksiani paljolti tekojen kautta. Vasta tänne Ruotsin puolelle muutettuani olen löytänyt enemmän yhteisöllisyyttä elämääni. Mutta siihen lämpeneminen on vienyt aikaa ja vasta nyt luulen keksineeni vihdoinkin elämän merkityksen. Että ollaan täällä ihmisiä toisillemme ja että voidaan yhdessä ihmetellä kaikkea sitä, mitä maailma meille tarjoaa. Ja että joskus voisimme osaltamme tuoda jotain kaunista ja hyvää tähän universumiin.

Mutta pakko tästä on nyt eteenpäin yrittää, en voi takertua Saisioon (vaikka tilasinkin juuri nettiantikviaarista kolme saisiota, sillä oikeasti: haluan lukea nyt vain Saisiota). Kirjastosta tuli onneksi uusia varauksia luettavaksi, mm. Meri Valkaman kirja Tarja Halosesta. Vähän hämmästyin kun hain kirjan, sillä olin odottanut jotain fyysisesti suurempaa opusta. Ensinnäkin olin tietysti Saision tuhatsivuisen järkäleen jälkeen vielä kädet turtana, mutta toisaalta - jos kirjan nimi on "Perinnönjako" niin kyllähän sitä nyt odottaa vähintään tiiliskiveä.

Mutta ei anneta kirjan vaatimattoman olomuodon hämätä, sillä se sisälsi yllättävän paljon. Tämän ei ensinnäkään ollut edes tarkoitus olla mikään Halosen elämäkerta, joten kaikki vuodet ennen presidenttikautta on jätetty pois. Kirja keskittyy Halosen poliittiseen perintöön sekä nykyhetkeen. Ja jos joku luuli, että Halonen viettää eläkepäiviä kiikkustuolissa istuen niin ei tosiaan vietä vaan tuolla se viipottaa pitkin maailman maita ja mantuja. Kysyntä on kova, eikä vähiten YK:n taholta. 

Itseäni muuten nauratti kirjan avaava draama queen -kohtaus, jossa Halonen muistuttaa Valkamaa häntä edeltävien presidenttien kohtalosta. Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari - kaikki kolme joutuivat kokemaan muistisairauden. Halonen toteaa lakonisesti, että ei sitä tiedä kuinka kauan hän on haastateltavissa, eli parasta pistää toimeksi. Taattua Halos-huumoria!

Yksi kirjan kantavista teemoista on maailmantila ja sen aiheuttama mielen synkkyys. Että kannattaako tässä ylipäänsä yrittää mitään, kun kaikki tuntuu menevän vain synkempään suuntaan. Valkama ja Halonen ottavat tämän esille, usein huumorinkin kautta, ja jos nyt Halosta oikein tulkitsin niin hän taitaa kuitenkin kallistua sinne optimismin puolelle. 

Ehkä tärkein sanoma kirjassa on kuitenkin se muistutus, että politiikka ei ole niin mustavalkoista kuin miten se tänä päivänä halutaan nähdä. Takavuosien poliitikot on helppo luokitella pahiksiin ja hyviksiin, mutta kuten Halonen muistuttaa: se on kokattava niillä aineksilla, joita keittiöstä löytyy. Aina ei lopputulos ole ihan sellainen kuin kokki oli alunperin kaavaillut.

Ja ehkä ei minunkaan kannata kaavailla mitään saisiomaista seikkailuromaania itsestäni, halosmainen perinnönjako sopinee paremmin jos joskus ryhdyn kirjoittamaan omasta elämästäni. Kunhan nyt vain hankin vielä vähän lisää sitä elämäkerta-ainesta...

**

Meri Valkama: Perinnönjako. Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta (S&S 2024)

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton (WSOY 2023)

Syysväriä Millegårdenin museolla Tukholmassa
Syysvärejä Tukholman Millesgårdenissa


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...