Siirry pääsisältöön

Elämäkerta-ainesta

 

Voi miksi nämä viikonloput tuntuvat aina niin lyhyiltä? Vaikka ehdinkin paljon - yksi näyttely, yksi teatteriesitys, opintoja ja tutkielman luonnostelua, metsäkävelykin siihen väliin - niin oliko tämä nyt sitten kuitenkaan sitä "elämäkerta-ainesta". 

"Juuri se, että yleensä menet sen sijaan että jättäisit menemättä, on tehnyt elämästäsi elämäkerta-ainesta."

Niin, sanotaan se nyt suoraan: olen täällä post-Saisio-tunnelmissa. Tuo yllä oleva oli sitaatti Heini Junkkaalan massiivisesta Saisio-pläjäyksestä, joka oli sekä mieltä virkistävä mutta se on aiheuttanut myös kosolti itsetutkiskelua. Mitä jos meikäläisestä pitäisi kirjoittaa elämäkerta parinkymmenen vuoden kuluttua, mitä ihmettä siihen voisi laittaa? 

En nyt tarkoita, että haaveilen täällä tulevani joksikin merkkihenkilöksi. Kyseessä on enemmän ehkä sellainen välitilinpäätös. Että mitä on tullut tehtyä ja mitä on vielä edessä. Tai nyt näin Saisiokirjan luettuani: kenen kanssa on tullut tehtyä ja mitä kaikkea väkeä tuolla elämänpolullani vielä mahtaa odotella. Sillä siitähän tässä on kysymys: yhdessä tekemisestä, yhdessä keksimisestä. Yhdessä leikkimisestä...

Olen ollut sikäli hyvin tyypillinen suomalainen, että olen mitannut saavutuksiani paljolti tekojen kautta. Vasta tänne Ruotsin puolelle muutettuani olen löytänyt enemmän yhteisöllisyyttä elämääni. Mutta siihen lämpeneminen on vienyt aikaa ja vasta nyt luulen keksineeni vihdoinkin elämän merkityksen. Että ollaan täällä ihmisiä toisillemme ja että voidaan yhdessä ihmetellä kaikkea sitä, mitä maailma meille tarjoaa. Ja että joskus voisimme osaltamme tuoda jotain kaunista ja hyvää tähän universumiin.

Mutta pakko tästä on nyt eteenpäin yrittää, en voi takertua Saisioon (vaikka tilasinkin juuri nettiantikviaarista kolme saisiota, sillä oikeasti: haluan lukea nyt vain Saisiota). Kirjastosta tuli onneksi uusia varauksia luettavaksi, mm. Meri Valkaman kirja Tarja Halosesta. Vähän hämmästyin kun hain kirjan, sillä olin odottanut jotain fyysisesti suurempaa opusta. Ensinnäkin olin tietysti Saision tuhatsivuisen järkäleen jälkeen vielä kädet turtana, mutta toisaalta - jos kirjan nimi on "Perinnönjako" niin kyllähän sitä nyt odottaa vähintään tiiliskiveä.

Mutta ei anneta kirjan vaatimattoman olomuodon hämätä, sillä se sisälsi yllättävän paljon. Tämän ei ensinnäkään ollut edes tarkoitus olla mikään Halosen elämäkerta, joten kaikki vuodet ennen presidenttikautta on jätetty pois. Kirja keskittyy Halosen poliittiseen perintöön sekä nykyhetkeen. Ja jos joku luuli, että Halonen viettää eläkepäiviä kiikkustuolissa istuen niin ei tosiaan vietä vaan tuolla se viipottaa pitkin maailman maita ja mantuja. Kysyntä on kova, eikä vähiten YK:n taholta. 

Itseäni muuten nauratti kirjan avaava draama queen -kohtaus, jossa Halonen muistuttaa Valkamaa häntä edeltävien presidenttien kohtalosta. Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari - kaikki kolme joutuivat kokemaan muistisairauden. Halonen toteaa lakonisesti, että ei sitä tiedä kuinka kauan hän on haastateltavissa, eli parasta pistää toimeksi. Taattua Halos-huumoria!

Yksi kirjan kantavista teemoista on maailmantila ja sen aiheuttama mielen synkkyys. Että kannattaako tässä ylipäänsä yrittää mitään, kun kaikki tuntuu menevän vain synkempään suuntaan. Valkama ja Halonen ottavat tämän esille, usein huumorinkin kautta, ja jos nyt Halosta oikein tulkitsin niin hän taitaa kuitenkin kallistua sinne optimismin puolelle. 

Ehkä tärkein sanoma kirjassa on kuitenkin se muistutus, että politiikka ei ole niin mustavalkoista kuin miten se tänä päivänä halutaan nähdä. Takavuosien poliitikot on helppo luokitella pahiksiin ja hyviksiin, mutta kuten Halonen muistuttaa: se on kokattava niillä aineksilla, joita keittiöstä löytyy. Aina ei lopputulos ole ihan sellainen kuin kokki oli alunperin kaavaillut.

Ja ehkä ei minunkaan kannata kaavailla mitään saisiomaista seikkailuromaania itsestäni, halosmainen perinnönjako sopinee paremmin jos joskus ryhdyn kirjoittamaan omasta elämästäni. Kunhan nyt vain hankin vielä vähän lisää sitä elämäkerta-ainesta...

**

Meri Valkama: Perinnönjako. Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta (S&S 2024)

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton (WSOY 2023)

Syysväriä Millegårdenin museolla Tukholmassa
Syysvärejä Tukholman Millesgårdenissa


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...
2 kommenttia
Lue lisää

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...
9 kommenttia
Lue lisää

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...
17 kommenttia
Lue lisää

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhall...
16 kommenttia
Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää