Siirry pääsisältöön

Helsinki mon amour

 


Tänään 12. kesäkuuta juhlitaan Helsinkiä ja vaikka olen asunut täällä Tukholmassa jo pian 24 vuotta niin mikä siinä onkin, että kotikaupunkia kysyttäessä vastaan yhä edelleen "Helsinki". Usein muodossa "asun Tukholmassa, mutta olen kotoisin Helsingistä". Erityisen siteen kaupunkiin muodostaa tietysti se seikka, että olen syntynyt Helsingissä ja asunut siellä kaksi ensimmäistä vuottani. 

Ja vaikka nuoruuden vuosina asuin välillä muuallakin niin aina jossain vaiheessa muuttokuorma suuntasi uudestaan pääkaupunkiseudulle. Edellisen kerran lähdin sieltä 30. lokakuuta 2000, laivalla kohti Tukholmaa. Sen jälkeen olen vain käynyt kääntymässä, mutta se on sitten jo toinen tarina...

Usein kun muistelen Helsinkiä muistan erityisesti ensimmäisen oikean "oman" kotini Vilhonvuorenkujalla Sörnäisissä. Silloin en vielä ymmärtänyt asuintaloni kulttuurihistoriallista arvoa. Lähinnä kiroilin mereltä puhaltavaa tuulta ja talon huonoa eristystä. Muistan jopa lämmittäneeni käsiäni hiustenkuivaajalla kovimpien pakkasten aikaan. Asunnossa ei myöskään ollut kylpyhuonetta, vain pieni vessa, joten kävin usein Kallion urheilutalon uimahallissa.

Toivottavasti runoilija Katri Valalla oli lämpimämpi asunto kun hän muutti puolisonsa kanssa 1931 tähän muutamaa vuotta aiemmin valmistuneeseen Marjatantaloon! Talo oli valmistuessaan oikea nähtävyys, sillä se oli Helsingin suurin asuintalo satoine pikku asuntoineen. Katri Valan aikana talo oli vielä valkoinen, mutta sittemmin sen julkisivu maalattiin marjapuuronpunaiseksi.

Asunto oli Katri Valan ja vasemmistoaktivisti Armas Heikelin kauan kaivattu ensimmäinen yhteinen koti - eikä vähiten sen vuoksi, että Vala oli viimeisimmillään raskaana. Tyttövauva eli kuitenkin vain pari tuntia. Vala masentui pahasti ja yritti lopulta itsemurhaa, jonka Heikel onnistui kuitenkin estämään. 

Vala sairasti tuberkuloosia ja vuonna 1940 hän muutti terveys- ja taloudellisten ongelmien vuoksi Ruotsiin, jossa hänen veljensä Erkki Vala asui. Vala kuoli neljä vuotta myöhemmin Eksjön tuberkuloosiparantolassa ja sodan päätyttyä hänen tuhkansa haudattiin Marjatantalon vieressä sijaitsevaan puistoon, joka myöhemmin sai nimen Katri Valan puisto.

Marjatantalon ajalta on muun muassa tämä Valan kirjoittama runo, jossa hän kuvaa elämää suuressa talossa, sen ääniä, näkymää merelle ja vieressä olevaa kalliota:

Suuri talo helisee kuin soittorasia,

etelämeren lauluja, tanssin rytmiä,

hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.

Ikkunoista kurkoittavat ihmiset,

katsovat merelle oudoin silmin,

kuuntelevat askeleita kadulla,

uneksivat juhlista, kauniista sydämistä,

onnesta, joka ei tule.

Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen

lakkaamatta tuijottaen merelle.

Tyhjät hihat lepattavat

kuin voimattomat siivet.

(Katri Vala: Paluu 1934)

**

Helsinki-nostalgiaa tarjoaa myös Milja Sarkolan uusi teos "Psykiatrini", jonka hain kirjastosta heti kun olin saanut luettua Sarkolan esikoisen "Pääomani". Ihastuin nimittäin välittömästi Sarkolan analyyttiseen ja teatterintekijän tarkalla silmällä luotuun proosaan. Pidän Sarkolan tyylistä kuvata henkilöidensä ajatustenkulkua pikkutarkasti ja salakavalan ironisesti. Huumoria ei tosin välttämättä huomaa jos ei ole virittäyneenä oikealle taajuudelle.

Ja lisäpisteitä tulee siis ainakin tälle uudelle teokselle sen Helsinki-kuvasta. Sarkola kuljettaa päähenkilöänsä eri kaupunginosissa - äidin luona Ruskeasuolla, tyttöystävänsä kotiin Herttoniemeen, psykiatrinsa vastaanotolle Kamppiin, psykiatrin kuvitteelliseen parisuhteeseen Munkkiniemeen ja isänsä sairasvuoteelle Meilahden sairaalaan. Ja jokainen näistä paikoista herättää minussa omia muistoja, näen kadut ja talot kuin vain kotikaupunkinsa tunteva ne voi nähdä. 

Helsinki mon amour... ja seuraavalla käynnilläni lupaan käydä tervehtimässä myös Katri Valaa!

**

Milja Sarkola: Psykiatrini (Teos 2024) Min psykiater (Förlaget 2024)



Kommentit

  1. Inspiroiva kirjoitus! Tuli heti halu mennä katselemaan kuvaamiasi paikkoja. Marjatanpuisto... ♥
    Miksi en ymmärtänyt mistään mitään opiskellessani viisi vuotta Helsingissä. Päästäpä uudelleen opiskelijaksi - kyllä käyttäisin aikani hyvin.

    Kotipaikka on jännä asia. Ulkosuomalaisena on varmaan vaikea unohtaa taustansa, koska kieli liittyy Suomeen.
    Minä pidän edelleen Kuhmoa kotipaikkanani, vaikka olen muuttanut sinne aikuisena ja nyt asunut jo pitempään Kymenlaaksossa. Kuhmossa tapahtui kaikki tärkeä, työelämän aloitus, lasten syntymä ja niin monessa asiassa mukana olo. Käytän mielellään kuhmolaisia sanontoja ja muistelen siellä tapahtuneita asioita.

    Sarkolan Psykiatrini on minulla varauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toden totta, kun nyt pääsisi tällä kokemuksella viettämään opiskelijaelämää! Mutta tätä se elämä on... naurattaa sekin välillä kun asun täällä "trendikkäässä" Tukholmassa, mutta harvoin käyn missään, kunhan suhaan kodin ja työpaikan väliä ja sitten samoilen lähimetsissä. Onneksi tulee välillä vieraita, joiden kanssa voin käydä ihastelemassa kuinka ihanaa täällä on 😄

      Meitä ulkosuomalaisia on monta sorttia, joillekin on tärkeää sulautua uuteen ympäristöön ja siinä sitten jää se äidinkielikin unhoksiin. En uskonut aiemmin, että oman äidinkielensä voisi aikuisiällä enää kadottaa mutta olen nähnyt että niin voi todella käydä. Itse olen valinnut sekä sopeutumisen uuteen kieliympäristöön että oman kielen kehittämisen, mutta se vaatii tietysti sitä että on ylipäänsä kielellisesti suuntautunut. Olen nyt ymmärtänyt senkin, että kaikille ei ole niin tärkeää millä kielellä elämäänsä elää.

      Ja kieliasioista puheenollen, Milja Sarkolahan on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hän on kaksikielisenä kirjoittanut kirjansa molemmat versiot, sekä suomen- että ruotsinkielisen. Siitä prosessista olisi hauska kuulla lisää! Kirjoittiko hän molempia rinnakkain vai tuliko toinen (kumpi?) kieli ensin...

      Pidin myös siitä ratkaisusta, jota hän on käyttänyt esikoisessaan, Pääomani-romaanissa, jossa hän ei käännä keskusteluja. Suomenkielisessä versiossa onkin yhtäkkiä pitkät pätkät ruotsin- ja englanninkielisiä keskusteluja. Olen ymmärtänyt, että se on joitakin lukijoita häirinnyt mutta ei minua koska se vastaa täysin omaa kieliarkeani.

      Poista
  2. Täällä toinen helsinkiläinen, jolle Helsinki on yhä “sielun kotipaikka” ja identiteettini on suomalainen vaikka minullakin ulkosuomalaisvuosia alkaa olla takana jo melko lailla (15 vuotta tulee syksyllä täyteen). Olen syntynyt ja asunut suurimman osan suomielämästäni Helsingissä ja muun ajan Espoossa. Helsinki on minulle rakkain, ja siellä erityisesti Alppila.

    Olenkin menossa Suomeen noin viikon kuluttua ja tapoihin kuuluu nuohota “tietyt nurkat” ihan nostalgiamielessä. Helsinki on muuttunut tosi paljon siitä, kun sieltä lähdin. Mutta sitten on alueita, joissa aika on ikään kuin pysähtynyt tai ei ainakaan kovasti edennyt.

    Täytyypä lisätä Milja Sarkolan teokset Suomi-listalle. Minulle ennestään tuntematon kirjailija, edes nimi ei soita kelloa. Mutta nuo kaikki kirjassa mainitut paikat kyllä ovat tuttuja ja kaikkiin liittyy omakohtaisia kokemuksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon on tosiaan Helsinki ehtinyt muuttua, kävin viimeksi ihmettelemässä Kalasataman aluetta. Mutta Sörkka on aina Sörkka!

      Olen muuten myös ikiespoolainen, se oli viimeinen asuinpaikkani ennen ulkomaille muuttoa, joten Suomen silmissä olen jämähtänyt sinne, 90-luvun lopun Niittykumpuun (joka muuten sekin on mullistunut täysin, hädin tuskin löysin entistä kotitaloani!)

      Milja Sarkola oli minullekin uusi nimi, tehnyt tähän asti teatteria, mikä näkyy myös hänen proosassaan (positiivisessa mielessä). Näiden kahden lukemani kirjan jälkeen tekisi mieli käydä Helsingissä katsomassa myös jokin hänen teatteriproduktionsa!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun kirjallinen ikoni saa maata jalkojensa alle

  Olenkohan nyt vihdoinkin kokemassa Edith Södergran -kauteni? Siis sen saman, jonka useimmat käyvät läpi teini-iässä. Olen kyllä muutenkin myöhässä kaikesta - jos ajoin ajokortin viisikymppisenä niin ehkä tämä Södergran-kuumekin sopii juuri tähän ikään. Tai sitten syynä on yksinkertaisesti se, että viime vuonna (2023) oli kulunut sata vuotta Södergranin kuolemasta, mikä taas on selvästikin innoittanut kirjailijoita ja kustantajia julkaisemaan tuoretta Södergran-kirjallisuutta. Ja tämä on kyllä erittäin hyvä idea! Ainakin nyt lukemani Nina Ulmajan teos tuo Södergranin kertaheitolla 2000-luvulle enkä ole kyllä pitkään aikaan innostunut lukemastani niinkuin nyt tätä Ulmajan kirjaa lukiessani. Tässä on oikeasti saatu puhallettua uusia tuulia sata vuotta sitten Karjalan Raivolassa eläneeseen kirjailijattareen, joka on suoraan sanoen päässyt jo vähän pölyttymään kirjallisuuden historian arkistoissa. Ulmajan kirja ei ole tosin ihan kaikkia miellyttänyt, mutta siitä vähän myöhemmin lisää... N

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Nobel-huumaa! - Kirjabloggaajien joulukalenterin 2022 luukku nro 8

  Loistokasta Nobel-viikkoa täältä Tukholmasta! Nyt on taas se aika vuodesta kun tämä nykyinen kotikaupunkini hehkuu väriä ja loistetta ja televisiosta katsotaan kuinka kuninkaalliset syövät ja seurustelevat tuoreiden Nobel-palkittujen kanssa. Sekä tämä Nobel-hulina että Lucianpäivä tuovat kaivattua valoa alkutalven pimeyteen ja koleuteen. En tiedä kuinka paljon tämä Nobel-huuma näkyy muualla Ruotsissa, mutta täällä Tukholmassa siltä ei voi välttyä. Jo pelkästään kaupungilla kävellessä voi illan pimetessä nauttia valoshowsta, jonka tarjoaa Nobel Light Week. Sitä kävimme myös perheen kanssa heti avajaisiltana ihastelemassa. Nobel-museossa uskoisin nyt olevan kiivaimman sesongin tällä hetkellä. Museon perinne on yhteisnäyttely Beckmanin designkorkeakoulun kanssa, jossa ensimmäisen vuoden vaatesuunnittelijaopiskelijat tulkitsevat Nobel-voittajia muodin kautta. Tämän vuoden kirjallisuudenpalkinnon voittaja Annie Ernaux esimerkiksi saa potretikseen puvun, joka suunnittelijoiden Gustav Flovi