Siirry pääsisältöön

Helsinki mon amour

 


Tänään 12. kesäkuuta juhlitaan Helsinkiä ja vaikka olen asunut täällä Tukholmassa jo pian 24 vuotta niin mikä siinä onkin, että kotikaupunkia kysyttäessä vastaan yhä edelleen "Helsinki". Usein muodossa "asun Tukholmassa, mutta olen kotoisin Helsingistä". Erityisen siteen kaupunkiin muodostaa tietysti se seikka, että olen syntynyt Helsingissä ja asunut siellä kaksi ensimmäistä vuottani. 

Ja vaikka nuoruuden vuosina asuin välillä muuallakin niin aina jossain vaiheessa muuttokuorma suuntasi uudestaan pääkaupunkiseudulle. Edellisen kerran lähdin sieltä 30. lokakuuta 2000, laivalla kohti Tukholmaa. Sen jälkeen olen vain käynyt kääntymässä, mutta se on sitten jo toinen tarina...

Usein kun muistelen Helsinkiä muistan erityisesti ensimmäisen oikean "oman" kotini Vilhonvuorenkujalla Sörnäisissä. Silloin en vielä ymmärtänyt asuintaloni kulttuurihistoriallista arvoa. Lähinnä kiroilin mereltä puhaltavaa tuulta ja talon huonoa eristystä. Muistan jopa lämmittäneeni käsiäni hiustenkuivaajalla kovimpien pakkasten aikaan. Asunnossa ei myöskään ollut kylpyhuonetta, vain pieni vessa, joten kävin usein Kallion urheilutalon uimahallissa.

Toivottavasti runoilija Katri Valalla oli lämpimämpi asunto kun hän muutti puolisonsa kanssa 1931 tähän muutamaa vuotta aiemmin valmistuneeseen Marjatantaloon! Talo oli valmistuessaan oikea nähtävyys, sillä se oli Helsingin suurin asuintalo satoine pikku asuntoineen. Katri Valan aikana talo oli vielä valkoinen, mutta sittemmin sen julkisivu maalattiin marjapuuronpunaiseksi.

Asunto oli Katri Valan ja vasemmistoaktivisti Armas Heikelin kauan kaivattu ensimmäinen yhteinen koti - eikä vähiten sen vuoksi, että Vala oli viimeisimmillään raskaana. Tyttövauva eli kuitenkin vain pari tuntia. Vala masentui pahasti ja yritti lopulta itsemurhaa, jonka Heikel onnistui kuitenkin estämään. 

Vala sairasti tuberkuloosia ja vuonna 1940 hän muutti terveys- ja taloudellisten ongelmien vuoksi Ruotsiin, jossa hänen veljensä Erkki Vala asui. Vala kuoli neljä vuotta myöhemmin Eksjön tuberkuloosiparantolassa ja sodan päätyttyä hänen tuhkansa haudattiin Marjatantalon vieressä sijaitsevaan puistoon, joka myöhemmin sai nimen Katri Valan puisto.

Marjatantalon ajalta on muun muassa tämä Valan kirjoittama runo, jossa hän kuvaa elämää suuressa talossa, sen ääniä, näkymää merelle ja vieressä olevaa kalliota:

Suuri talo helisee kuin soittorasia,

etelämeren lauluja, tanssin rytmiä,

hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.

Ikkunoista kurkoittavat ihmiset,

katsovat merelle oudoin silmin,

kuuntelevat askeleita kadulla,

uneksivat juhlista, kauniista sydämistä,

onnesta, joka ei tule.

Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen

lakkaamatta tuijottaen merelle.

Tyhjät hihat lepattavat

kuin voimattomat siivet.

(Katri Vala: Paluu 1934)

**

Helsinki-nostalgiaa tarjoaa myös Milja Sarkolan uusi teos "Psykiatrini", jonka hain kirjastosta heti kun olin saanut luettua Sarkolan esikoisen "Pääomani". Ihastuin nimittäin välittömästi Sarkolan analyyttiseen ja teatterintekijän tarkalla silmällä luotuun proosaan. Pidän Sarkolan tyylistä kuvata henkilöidensä ajatustenkulkua pikkutarkasti ja salakavalan ironisesti. Huumoria ei tosin välttämättä huomaa jos ei ole virittäyneenä oikealle taajuudelle.

Ja lisäpisteitä tulee siis ainakin tälle uudelle teokselle sen Helsinki-kuvasta. Sarkola kuljettaa päähenkilöänsä eri kaupunginosissa - äidin luona Ruskeasuolla, tyttöystävänsä kotiin Herttoniemeen, psykiatrinsa vastaanotolle Kamppiin, psykiatrin kuvitteelliseen parisuhteeseen Munkkiniemeen ja isänsä sairasvuoteelle Meilahden sairaalaan. Ja jokainen näistä paikoista herättää minussa omia muistoja, näen kadut ja talot kuin vain kotikaupunkinsa tunteva ne voi nähdä. 

Helsinki mon amour... ja seuraavalla käynnilläni lupaan käydä tervehtimässä myös Katri Valaa!

**

Milja Sarkola: Psykiatrini (Teos 2024) Min psykiater (Förlaget 2024)



Kommentit

  1. Inspiroiva kirjoitus! Tuli heti halu mennä katselemaan kuvaamiasi paikkoja. Marjatanpuisto... ♥
    Miksi en ymmärtänyt mistään mitään opiskellessani viisi vuotta Helsingissä. Päästäpä uudelleen opiskelijaksi - kyllä käyttäisin aikani hyvin.

    Kotipaikka on jännä asia. Ulkosuomalaisena on varmaan vaikea unohtaa taustansa, koska kieli liittyy Suomeen.
    Minä pidän edelleen Kuhmoa kotipaikkanani, vaikka olen muuttanut sinne aikuisena ja nyt asunut jo pitempään Kymenlaaksossa. Kuhmossa tapahtui kaikki tärkeä, työelämän aloitus, lasten syntymä ja niin monessa asiassa mukana olo. Käytän mielellään kuhmolaisia sanontoja ja muistelen siellä tapahtuneita asioita.

    Sarkolan Psykiatrini on minulla varauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toden totta, kun nyt pääsisi tällä kokemuksella viettämään opiskelijaelämää! Mutta tätä se elämä on... naurattaa sekin välillä kun asun täällä "trendikkäässä" Tukholmassa, mutta harvoin käyn missään, kunhan suhaan kodin ja työpaikan väliä ja sitten samoilen lähimetsissä. Onneksi tulee välillä vieraita, joiden kanssa voin käydä ihastelemassa kuinka ihanaa täällä on 😄

      Meitä ulkosuomalaisia on monta sorttia, joillekin on tärkeää sulautua uuteen ympäristöön ja siinä sitten jää se äidinkielikin unhoksiin. En uskonut aiemmin, että oman äidinkielensä voisi aikuisiällä enää kadottaa mutta olen nähnyt että niin voi todella käydä. Itse olen valinnut sekä sopeutumisen uuteen kieliympäristöön että oman kielen kehittämisen, mutta se vaatii tietysti sitä että on ylipäänsä kielellisesti suuntautunut. Olen nyt ymmärtänyt senkin, että kaikille ei ole niin tärkeää millä kielellä elämäänsä elää.

      Ja kieliasioista puheenollen, Milja Sarkolahan on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hän on kaksikielisenä kirjoittanut kirjansa molemmat versiot, sekä suomen- että ruotsinkielisen. Siitä prosessista olisi hauska kuulla lisää! Kirjoittiko hän molempia rinnakkain vai tuliko toinen (kumpi?) kieli ensin...

      Pidin myös siitä ratkaisusta, jota hän on käyttänyt esikoisessaan, Pääomani-romaanissa, jossa hän ei käännä keskusteluja. Suomenkielisessä versiossa onkin yhtäkkiä pitkät pätkät ruotsin- ja englanninkielisiä keskusteluja. Olen ymmärtänyt, että se on joitakin lukijoita häirinnyt mutta ei minua koska se vastaa täysin omaa kieliarkeani.

      Poista
  2. Täällä toinen helsinkiläinen, jolle Helsinki on yhä “sielun kotipaikka” ja identiteettini on suomalainen vaikka minullakin ulkosuomalaisvuosia alkaa olla takana jo melko lailla (15 vuotta tulee syksyllä täyteen). Olen syntynyt ja asunut suurimman osan suomielämästäni Helsingissä ja muun ajan Espoossa. Helsinki on minulle rakkain, ja siellä erityisesti Alppila.

    Olenkin menossa Suomeen noin viikon kuluttua ja tapoihin kuuluu nuohota “tietyt nurkat” ihan nostalgiamielessä. Helsinki on muuttunut tosi paljon siitä, kun sieltä lähdin. Mutta sitten on alueita, joissa aika on ikään kuin pysähtynyt tai ei ainakaan kovasti edennyt.

    Täytyypä lisätä Milja Sarkolan teokset Suomi-listalle. Minulle ennestään tuntematon kirjailija, edes nimi ei soita kelloa. Mutta nuo kaikki kirjassa mainitut paikat kyllä ovat tuttuja ja kaikkiin liittyy omakohtaisia kokemuksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon on tosiaan Helsinki ehtinyt muuttua, kävin viimeksi ihmettelemässä Kalasataman aluetta. Mutta Sörkka on aina Sörkka!

      Olen muuten myös ikiespoolainen, se oli viimeinen asuinpaikkani ennen ulkomaille muuttoa, joten Suomen silmissä olen jämähtänyt sinne, 90-luvun lopun Niittykumpuun (joka muuten sekin on mullistunut täysin, hädin tuskin löysin entistä kotitaloani!)

      Milja Sarkola oli minullekin uusi nimi, tehnyt tähän asti teatteria, mikä näkyy myös hänen proosassaan (positiivisessa mielessä). Näiden kahden lukemani kirjan jälkeen tekisi mieli käydä Helsingissä katsomassa myös jokin hänen teatteriproduktionsa!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

250‑vuotias Jane Austen olisi tunnistanut tämänkin ajan

  Lämpimät onnittelut tänään 250 vuotta täyttävälle Jane Austenille! Osallistun tällä kirjoituksellani Tuulevin lukublogin vetämään Jane Austen -haasteeseen.  What calm lives they had, those people! No worries about the French Revolution, or the crashing struggle of the Napoleonic wars. Only manners controlling natural passion so far as they could, together with cultured explanations of any mischances. Näin kommentoi Winston Churchill luettuaan Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin. Viittaus Napoleonin sotaan selittynee sillä, että Churchill luki kirjan vuonna 1943, keskellä toista maailmansotaa. Lisäksi Churchill luki kirjan sairastaessaan keuhkokuumetta, joten hän ei ehkä lukenut tarkasti.  Calm lives?! Jane Austenin aikana sopivan puolison löytäminen oli sekä kestävyyttä että hermoja koetteleva laji. Austenin romaaneissa nuoret naiset asuivat usein myös maaseudulla, jossa sopivien herrasmiesten tarjonta ei ollut runsasta. Ja varsinkin jos nainen oli vaatimattomista oloist...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Täytän tänään kymmenen!

  Havahduin sattumalta siihen tosiasiaan , että blogini täyttää pyöreät 10 vuotta! Ihme kyllä, tämä henkiraasu on vielä voimissaan, vaikka jossain vaiheessa tekstejä alkoi syntyä harvemmin. Korona-aika elvytti blogia mukavasti, kiitos etätyön ja kotosalla kykkimisen.  Viime aikoina olen huomannut Instagramissa keskustelua siitä, miten kirjapostausten kaupallisuus ja algoritmien oikullisuus eivät enää innosta monia kirjagrammaajia. Onpa jopa toivottu paluuta pidempiin blogiteksteihin ja tilaa keskusteluille. Onko vanha kunnon blogiformaatti kenties tekemässä paluun sosiaaliseen mediaan?  En sulje siis vielä tätä ovea ja varsinkin kun huomaan, miten erityisesti klassikoita käsitteleviä postauksiani luetaan edelleen säännöllisesti.  Pieni juhlapostaus olkoon siis paikallaan. Katselin näitä menneitä vuosia ja valitsin jokaiselta vuodelta jonkun itselleni mieluisan tai muuten vaan mieleen painuneen postauksen.  Muistojen polku siis, olkaa hyvä! 2015 Koska blogini ava...