Ikääntyminen ei ole minua oikeastaan koskaan huolettanut, vaikka vuosikymmeniä on takana jo yli viisi. Olen aika hyvä elämään "tässä ja nyt", vaikka tietysti suunnittelen myös tulevaa. Viime aikoina olen alkanut miettiä jopa tulevaa eläkeikääni, joka on jo helposti hahmotettavan ajanjakson päässä.
Olen tosin tullut siihen tulokseen, etten halua eläkkeelle. Pelkään sitä päivää, jolloin saan työpaikalla kukkakimpun käteeni ja sitten passituksen kotiin. Haluaisin sellaisen työn, jota voisin tehdä myös vanhempana, sen verran kuin jaksan ja haluan. Kaikenlaisia uusia ammatteja olen pyöritellyt mielessä ja kaikki ovet ovat tällä hetkellä avoinna. Tervetuloa vain, uusi tulevaisuuteni!
Muistatteko kun kerroin Sheila Hancockista? Tämä brittiläinen näyttelijä täytti helmikuussa 90 ja on korkeasta iästään huolimatta tehnyt edelleen rooleja sekä näyttämöllä että valkokankaalla. Hänhän oli naimissa "komisario Morsen" kanssa ja tästä avioliitosta hän kirjoitti kirjankin, "The Two of Us".
Viimeisin kirja ilmestyi viime vuonna ja tässä kirjassa hän käsittelee päiväkirjamerkinnöin viime vuosien tapahtumia. Hancockin tarkoituksena oli kirjoittaa kirja siitä, miten elämästä voi nauttia vanhanakin. Mutta sitten tuli muutama mutka matkaan: ajanjaksoon mahtuvat sellaiset mullistavat käännekohdat kuin Brexit ja Covid. Kaiken lisäksi Hancock sairastui nivelreumaan ja hänen vanhin tyttärensä syöpään.
Kirjan nimi kertookin jo tarinan pohjavireen. Sheila Hancock ei piilota raivoaan. Brexit on sulaa hulluutta. Ja pandemian ajan rajoitukset saavat Hancockin epätoivoiseksi. Tässäkö nyt menee nämä elämän viimeiset vuodet, kotona yksin kököttäessä. Kaiken huipuksi hän saa kotiin kirjeen, jossa hänet määritellään termillä "extremely vulnerable". Hancock ei tunnista itseään tästä määritteestä.
Hancock koki varhaislapuudessaan toisen maailmansodan ja näihin sotakokemuksiin hän peilaa sekä Brexitiä että pandemiaa. Hän muistaa edelleen sen vihan, jota englantilaiset tunsivat saksalaisia kohtaan. Euroopan Unionia hän pitää ennen kaikkea rauhan liittona - senkö britit ovat nyt hetken oikusta valmiita hylkäämään!
Itseään vanhempien ihmisten kanssa seurustellessa parasta on juuri se perspektiivi, joka heillä on. Hancock esimerkiksi sanoo suorat sanat "entisten parempien" aikojen haikailijoille. Ennen ei ollut todellakaan paremmin! Itse hän harmittelee esimerkiksi sitä, ettei saanut koskaan yliopistokoulutusta. Mutta työläisluokan lapselle oli suuri ihme jo sekin, että pääsi teatterikouluun.
Hancockin kirjaa lukiessa sain muuten paljon vinkkejä, miten pitää itsensä ajantasalla, vaikka ikämittari huitelisikin jo lähempänä sataa. Työ on merkittävä tekijä, sen Hancockin toteaa. Että saa kuulua johonkin ryhmään ja tehdä itselleen mielekästä työtä.
Mutta jos ei ole enää työelämässä kiinni, kannattaa pitää kynsin hampain kiinni nuoremman sukupolven edustajista. Hancock mainitsee kuinka hän käy lapsenlapsiensa kanssa baareissa ja stand up -esityksissä. Juuri sellainen mummu haluaisin olla! Nyt vain tarvitsen yhtä coolit sukulaisnuoret, jotka suostuvat baarikierrokselle yhdeksänkymppisen tulevaisuuden minäni kanssa...
**
Sheila Hancock: Old Rage (Bloomsbury 2022)
No nyt on kyllä hyvä nimi kirjalla! Sitä - vanhan ihmisen raivoa - olen itsekin kokenut monesta asiasta.
VastaaPoistaTyössä en olisi enää mistään hinnasta, koska en jaksaisi työelämää. Muutoin olen Hancockin kanssa samaa mieltä: elämä on parantunut ja on hyvä olla tekemisissä eri ikäisten kanssa.
Luulenpa myös, että viihtyisin lopulta hyvin ilman työtäkin - eniten ehkä pelkään sitä äkillistä siirtymistä täydestä työelämästä täyteen eläkkeellä olemiseen. Täytyy keksiä joku loiva lasku :)
PoistaYleensä käy niin, että kun eläkkeelle jääminen lähestyy, on jo niin väsynyt, että sitä odottaa hartaasti, koska lopulta ei jaksa muuta kuin sen työn ja tuntee, että ansaitsisi ehtiä tehdä vielä hetken jotain muutakin. Nuorempana ajattelee, että on aina yhtä virkeä, mutta ei se ole niin. Vneheneminen tarkoittaa voimien vähenemistä ja sitä varten jäädään eläkkeelle.
PoistaLuulisi, että intressit hyvinkin kohtaavat siinä kun valtiontaloudesta vastaavat ovat huolissaan kasvavista eläkeläisten laumoista ja toisaalta eläkeläiset haluaisivat tehdä töitä, mutta jaksamisensa mukaan. Tämä tuntuu olevan se vaikeus. Ruotsissa tehdään enemmän osa-aikatöitä kuin meillä ja pysytään kauemmin mukana.
VastaaPoistaMinusta olisi kamalaa aloittaa työelämä nyt, kun etätyö jyllää. Kaikki, ihan kaikki, aikuiselämän kaverini ovat peräisin työelämästäni, ja heitä on edelleen aika monta. Riippuu tietenkin paljon työstä ja siinä viihtymisestä, haluaako sitä jatkaa tai sinne palata. Toimistotyöstä vieraantuu kai aika nopeasti välineiden muutosten myötä. Moni teollisuustyö on automatisoitu ja yksitoikkoista. Uskon, että sopiva määrä työtä ja sen myötä säilyvät kontaktit monenlaisiin ihmisiin pitäisi kauemmin aktiivisena ja vireänä.
Täällä Ruotsissa tosiaan on vaihtoehtoja, monet ovat myös ensin osa-aikaeläkkeellä. Täällähän työelämässä saa olla 69-vuotiaaksi asti ja yllättävän monet ovat todellakin niin pitkään töissä, tai ainakin 67-vuotiaaksi, joka oli se vanha raja, tuo 69-vuotta on nyt tästä vuodesta lähtien. Mutta tietysti riippuu työstä ja sen laadusta, kuinka pitkään työelämässä viihtyy. Mutta monille se on myös taloudellinen pakko, vuosi tai pari pidempään töissä nostaa huomattavasti eläkettä.
PoistaHmm, onhan se ikävää jos ei tunnista itseään kirjeestä, mutta täällä oikeasti kuoli aika paljon vanhuksia Covidin aikana. Mietin, mikä älämölö olisi syntynyt, jos vanhempia ihmisiä ei olisi lainkaan huomioitu. Täällä ikäihmiset saivat kuitenkin mm. mennä jonon ohi kauppaan (joo, täällä tosiaan jonoteltiin ruokakauppaan) jne.
VastaaPoistaHarva ihminen kai ns. massakirjeistä aina itseään tunnistaan – itse en ainakaan. Että hieman kyllä mietin, onko ihan kaikesta aiheellista pahoittaa mieltänsä. Voihan sitä ajatella niinkin, että on onnekas kun kokee olevansa/on niin terve, että kirjeen määritelmä on aiheeton.
Minulle Covidissa täällä oli raskainta liikkumisen rajoittaminen ja omituiset ulkoiluaikarajoitukset tyyliin tunti per päivä ulkoilua (en noudattanut). Tästä myös huomaamme, miten erilaisia ihmiset ovat: itse nautin kun oli väljää ja sai olla rauhassa :D Kun liikkuminen oli taas vapaampaa (mutta turisteja ei ollut), niin oli mahtavaa fillaroida Lontoon lähes tyhjillä ydinalueilla.
Ehkä luen tämän kirjan joskus. Sheila Hancock on nimenä erittäin tuttu, mutta en ole toistaiseksi häneltä mitään lukenut ja se Ediekin on vielä katsomatta.
Minä ajattelen tästä kirjeestä loukkaantumisesta samalla tavalla. Koin itseni etuoikeutetuksi, kun minua pandemian aikana suojeltiin ikäni vuoksi.
PoistaSiitä ajasta jäi sekin hyvä käytäntö, että nuoret perheet eivät enää pyydä isovanhempia sairastuneitten pikkulasten hoitajiksi, mikä ennen oli yleinen käytäntö. Vanhoja ihmisiä kroonisine sairauksineen on yleensäkin hyvä suojella päiväkotien viruksilta.
Katsoin jonkun haastatelupätkän, jossa Sheila Hancock kertoi tajunneensa vasta 83-vuotiaana, että hänhän on vanha, siihen asti hän oli kuulemma elänyt sitä sen kummemmin miettimättä. Luulenpa, että hän on juuri ammattinsa ansiosta onnistunut pitämään jonkinlaista illuusiota yllä :) Mutta huomaan sen kyllä itsekin, että peilikuva ei enää vastaa sisäistä "todellista" ikääni ja närkästyn kyllä jos minut niputetaan esimerkiksi johonkin "keski-ikäisten" joukkoon, vaikka olenkin jo erittäin tukevasti keski-ikäinen. Mutta olen samaa mieltä, ikäihmisiä pitää suojella viruksilta. Tulkitsin Hancockin kommentiin niin, että hän halusi lähinnä korostaa sitä, että ikäihmisiäkin on monenkuntoisia. Ja voihan olla, että hänen viranomaisilta saamansa kirjeen sävy oli vähän liiankin holhoava?
Poista