Siirry pääsisältöön

Isona minusta tulee vanha nainen

 

Ikääntyminen ei ole minua oikeastaan koskaan huolettanut, vaikka vuosikymmeniä on takana jo yli viisi. Olen aika hyvä elämään "tässä ja nyt", vaikka tietysti suunnittelen myös tulevaa. Viime aikoina olen alkanut miettiä jopa tulevaa eläkeikääni, joka on jo helposti hahmotettavan ajanjakson päässä.

Olen tosin tullut siihen tulokseen, etten halua eläkkeelle. Pelkään sitä päivää, jolloin saan työpaikalla kukkakimpun käteeni ja sitten passituksen kotiin. Haluaisin sellaisen työn, jota voisin tehdä myös vanhempana, sen verran kuin jaksan ja haluan. Kaikenlaisia uusia ammatteja olen pyöritellyt mielessä ja kaikki ovet ovat tällä hetkellä avoinna. Tervetuloa vain, uusi tulevaisuuteni!

Muistatteko kun kerroin Sheila Hancockista? Tämä brittiläinen näyttelijä täytti helmikuussa 90 ja on korkeasta iästään huolimatta tehnyt edelleen rooleja sekä näyttämöllä että valkokankaalla. Hänhän oli naimissa "komisario Morsen" kanssa ja tästä avioliitosta hän kirjoitti kirjankin, "The Two of Us". 

Viimeisin kirja ilmestyi viime vuonna ja tässä kirjassa hän käsittelee päiväkirjamerkinnöin viime vuosien tapahtumia. Hancockin tarkoituksena oli kirjoittaa kirja siitä, miten elämästä voi nauttia vanhanakin. Mutta sitten tuli muutama mutka matkaan: ajanjaksoon mahtuvat sellaiset mullistavat käännekohdat kuin Brexit ja Covid. Kaiken lisäksi Hancock sairastui nivelreumaan ja hänen vanhin tyttärensä syöpään.

Kirjan nimi kertookin jo tarinan pohjavireen. Sheila Hancock ei piilota raivoaan. Brexit on sulaa hulluutta. Ja pandemian ajan rajoitukset saavat Hancockin epätoivoiseksi. Tässäkö nyt menee nämä elämän viimeiset vuodet, kotona yksin kököttäessä. Kaiken huipuksi hän saa kotiin kirjeen, jossa hänet määritellään termillä "extremely vulnerable". Hancock ei tunnista itseään tästä määritteestä.

Hancock koki varhaislapuudessaan toisen maailmansodan ja näihin sotakokemuksiin hän peilaa sekä Brexitiä että pandemiaa.  Hän muistaa edelleen sen vihan, jota englantilaiset tunsivat saksalaisia kohtaan. Euroopan Unionia hän pitää ennen kaikkea rauhan liittona - senkö britit ovat nyt hetken oikusta valmiita hylkäämään!

Itseään vanhempien ihmisten kanssa seurustellessa parasta on juuri se perspektiivi, joka heillä on. Hancock esimerkiksi sanoo suorat sanat "entisten parempien" aikojen haikailijoille. Ennen ei ollut todellakaan paremmin! Itse hän harmittelee esimerkiksi sitä, ettei saanut koskaan yliopistokoulutusta. Mutta työläisluokan lapselle oli suuri ihme jo sekin, että pääsi teatterikouluun.

Hancockin kirjaa lukiessa sain muuten paljon vinkkejä, miten pitää itsensä ajantasalla, vaikka ikämittari huitelisikin jo lähempänä sataa. Työ on merkittävä tekijä, sen Hancockin toteaa. Että saa kuulua johonkin ryhmään ja tehdä itselleen mielekästä työtä. 

Mutta jos ei ole enää työelämässä kiinni, kannattaa pitää kynsin hampain kiinni nuoremman sukupolven edustajista. Hancock mainitsee kuinka hän käy lapsenlapsiensa kanssa baareissa ja stand up -esityksissä. Juuri sellainen mummu haluaisin olla! Nyt vain tarvitsen yhtä coolit sukulaisnuoret, jotka suostuvat baarikierrokselle yhdeksänkymppisen tulevaisuuden minäni kanssa...

**

Sheila Hancock: Old Rage (Bloomsbury 2022)

Kommentit

  1. No nyt on kyllä hyvä nimi kirjalla! Sitä - vanhan ihmisen raivoa - olen itsekin kokenut monesta asiasta.
    Työssä en olisi enää mistään hinnasta, koska en jaksaisi työelämää. Muutoin olen Hancockin kanssa samaa mieltä: elämä on parantunut ja on hyvä olla tekemisissä eri ikäisten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa myös, että viihtyisin lopulta hyvin ilman työtäkin - eniten ehkä pelkään sitä äkillistä siirtymistä täydestä työelämästä täyteen eläkkeellä olemiseen. Täytyy keksiä joku loiva lasku :)

      Poista
    2. Yleensä käy niin, että kun eläkkeelle jääminen lähestyy, on jo niin väsynyt, että sitä odottaa hartaasti, koska lopulta ei jaksa muuta kuin sen työn ja tuntee, että ansaitsisi ehtiä tehdä vielä hetken jotain muutakin. Nuorempana ajattelee, että on aina yhtä virkeä, mutta ei se ole niin. Vneheneminen tarkoittaa voimien vähenemistä ja sitä varten jäädään eläkkeelle.

      Poista
  2. Luulisi, että intressit hyvinkin kohtaavat siinä kun valtiontaloudesta vastaavat ovat huolissaan kasvavista eläkeläisten laumoista ja toisaalta eläkeläiset haluaisivat tehdä töitä, mutta jaksamisensa mukaan. Tämä tuntuu olevan se vaikeus. Ruotsissa tehdään enemmän osa-aikatöitä kuin meillä ja pysytään kauemmin mukana.
    Minusta olisi kamalaa aloittaa työelämä nyt, kun etätyö jyllää. Kaikki, ihan kaikki, aikuiselämän kaverini ovat peräisin työelämästäni, ja heitä on edelleen aika monta. Riippuu tietenkin paljon työstä ja siinä viihtymisestä, haluaako sitä jatkaa tai sinne palata. Toimistotyöstä vieraantuu kai aika nopeasti välineiden muutosten myötä. Moni teollisuustyö on automatisoitu ja yksitoikkoista. Uskon, että sopiva määrä työtä ja sen myötä säilyvät kontaktit monenlaisiin ihmisiin pitäisi kauemmin aktiivisena ja vireänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Ruotsissa tosiaan on vaihtoehtoja, monet ovat myös ensin osa-aikaeläkkeellä. Täällähän työelämässä saa olla 69-vuotiaaksi asti ja yllättävän monet ovat todellakin niin pitkään töissä, tai ainakin 67-vuotiaaksi, joka oli se vanha raja, tuo 69-vuotta on nyt tästä vuodesta lähtien. Mutta tietysti riippuu työstä ja sen laadusta, kuinka pitkään työelämässä viihtyy. Mutta monille se on myös taloudellinen pakko, vuosi tai pari pidempään töissä nostaa huomattavasti eläkettä.

      Poista
  3. Hmm, onhan se ikävää jos ei tunnista itseään kirjeestä, mutta täällä oikeasti kuoli aika paljon vanhuksia Covidin aikana. Mietin, mikä älämölö olisi syntynyt, jos vanhempia ihmisiä ei olisi lainkaan huomioitu. Täällä ikäihmiset saivat kuitenkin mm. mennä jonon ohi kauppaan (joo, täällä tosiaan jonoteltiin ruokakauppaan) jne.

    Harva ihminen kai ns. massakirjeistä aina itseään tunnistaan – itse en ainakaan. Että hieman kyllä mietin, onko ihan kaikesta aiheellista pahoittaa mieltänsä. Voihan sitä ajatella niinkin, että on onnekas kun kokee olevansa/on niin terve, että kirjeen määritelmä on aiheeton.

    Minulle Covidissa täällä oli raskainta liikkumisen rajoittaminen ja omituiset ulkoiluaikarajoitukset tyyliin tunti per päivä ulkoilua (en noudattanut). Tästä myös huomaamme, miten erilaisia ihmiset ovat: itse nautin kun oli väljää ja sai olla rauhassa :D Kun liikkuminen oli taas vapaampaa (mutta turisteja ei ollut), niin oli mahtavaa fillaroida Lontoon lähes tyhjillä ydinalueilla.

    Ehkä luen tämän kirjan joskus. Sheila Hancock on nimenä erittäin tuttu, mutta en ole toistaiseksi häneltä mitään lukenut ja se Ediekin on vielä katsomatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelen tästä kirjeestä loukkaantumisesta samalla tavalla. Koin itseni etuoikeutetuksi, kun minua pandemian aikana suojeltiin ikäni vuoksi.
      Siitä ajasta jäi sekin hyvä käytäntö, että nuoret perheet eivät enää pyydä isovanhempia sairastuneitten pikkulasten hoitajiksi, mikä ennen oli yleinen käytäntö. Vanhoja ihmisiä kroonisine sairauksineen on yleensäkin hyvä suojella päiväkotien viruksilta.

      Poista
    2. Katsoin jonkun haastatelupätkän, jossa Sheila Hancock kertoi tajunneensa vasta 83-vuotiaana, että hänhän on vanha, siihen asti hän oli kuulemma elänyt sitä sen kummemmin miettimättä. Luulenpa, että hän on juuri ammattinsa ansiosta onnistunut pitämään jonkinlaista illuusiota yllä :) Mutta huomaan sen kyllä itsekin, että peilikuva ei enää vastaa sisäistä "todellista" ikääni ja närkästyn kyllä jos minut niputetaan esimerkiksi johonkin "keski-ikäisten" joukkoon, vaikka olenkin jo erittäin tukevasti keski-ikäinen. Mutta olen samaa mieltä, ikäihmisiä pitää suojella viruksilta. Tulkitsin Hancockin kommentiin niin, että hän halusi lähinnä korostaa sitä, että ikäihmisiäkin on monenkuntoisia. Ja voihan olla, että hänen viranomaisilta saamansa kirjeen sävy oli vähän liiankin holhoava?

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...